Jään sulaessa
Lehtien palstoilta tai sosiaalisen median päivityksistä näemme sen, mitä meille halutaan näyttää: kiiltokuvan, joka harvoin kertoo koko totuutta. Tätä kuvaa pidämme yllä usein myös tuttavia kohdatessamme, eivätkä ystävätkään aina ole kovin hyvin perillä siitä, mitä meille oikeasti kuuluu. Ulkopuolelle näkyy vain jäävuoren huippu.
Aivan kuten jäävuoreen, meidän kaikkien elämään kuuluu paljon sellaista, mitä ulkopuoliset eivät voi nähdä. Ainakin kaksi kolmasosaa jää pinnan alle, katseiden ulottumattomiin. Monet eivät itsekään uskalla tutkia oman jäävuorensa pinnan alaista osaa, vaan tyytyvät elämään ulkoaohjautuvasti uskoen todeksi sen, mitä kanssakulkijat heille omana näkemyksenään vahvistavat. Sinä olet sellainen ja sellainen ihminen lähimmäisen suusta kuultuna – se on kuin Jumalan sanaa niille, jotka eivät itseään vielä kovin hyvin tunne.
Kun sukeltaa tutkimaan oman todellisen olemuksensa ydintä, yllättyy kerta toisensa jälkeen. Löytää itsestään puolia, joista ei aiemmin ole ollut lainkaan tietoinen. Monta kertaa joutuu pettymään, kun uskaltaa katsoa itseään sellaisena kuin todellisuudessa on; keskeneräisenä ja heikkona ihmisenä, jota kuitenkin ajaa halu kehittyä parempaan suuntaan.
Ajan myötä, rohkeuden kasvaessa ja sukellustaitojen harjaantuessa, saattaakin törmätä aarteisiin, kun tutustuu itseensä ja saa selville oman totuutensa. Kuulee oman äänensä, joka on aiemmin ollut vain pientä piipitystä sellaisissa tilanteissa, joissa pahiten rikkoo itseään vastaan. Tulee sinuiksi omien tunteidensa kanssa ja tajuaa helpottuneena, ettei niissä ole mitään pelättävää, sillä eihän yksikään kohdattu tunne ei jää pysyvästi päälle.
Kun kuorta ytimen paljastamiseksi on riittävästi raaputettu, tapahtuu kuin jäävuorelle lämpimien, keväisten virtojen vaikutuksesta; kaikki kääntyy ympäri. Se, mikä vielä äsken oli piilossa pidettävää, nouseekin pintaan, katseille alttiiksi. Juuri ne ominaisuudet, joita aiemmin itsessään salaili ja häpeili, ovatkin minuuden kovaa ydintä, oman ainutkertaisen persoonallisuuden rakennuspuita.
Minä olen hävennyt hirveästi omaa herkkyyttäni. Pidin itseäni säälittävänä itkupillinä, kun en kykene kuivin silmin katsomaan edes lasten elokuvia, ja yritin karaistua vaikuttaakseni kovemmalta ja vahvemmalta kuin olenkaan. Sekoitin mielessäni herkkyyden heikkouteen, ominaisuuteen jota salaa halveksin sekä itsessäni että muissa. Häpeä nosti olemuksestani esiin ankaruuden ja perfektionismin sekä rakensi ympärilleni armottomuuden kuoren.
Vasta myöhemmin olen kasvanut ymmärtämään, että herkkyyden näyttäminen ja siten haavoittuvaksi uskaltautuminen onkin itse asiassa mitä suurinta vahvuutta. Ja että minun ei niinkään tarvitse kehittää itseäni, vaan pikku hiljaa, lempeästi raivata esteitä sen hyväksyvän rakkauden tieltä, jota sisimmässäni on aina ollut. Purkaa kulissit ja hylätä roolit, joiden kannatteleminen on aivan turhaan estänyt elämänenergiani vapaata virtailua.
Kun hyväksyy itsensä, tarve piilotella toisten selän takana poistuu. Silloin ymmärtää oman arvonsa ja on valmis toteuttamaan itseään kaikilla elämänalueilla ilman, että turhaan karsii ja rajoittaa omaa ainutkertaista olemustaan itseään pienentämällä. On aidosti sitä mitä on ja antaa valonsa loistaa. Sellaisen ihmisen lähellä on toisenkin hyvä olla. Aitona, kokonaisena omana itsenään.
Japanissa on jo satojen vuosien ajan ollut tapana korjata haljenneita astioita liittämällä rikkoutuneet palaset yhteen kullalla. Säröjä ja halkeamia ei yritetä häivyttää, vaan niitä päinvastoin korostetaan. Säröt, kolhut, haavat ja halkeamat tekevät meistä ihmisistäkin ainutlaatuisia, omia itsejämme.
Mitä jos uskaltaisinkin sulattaa kuoreni ja paljastaa ne pehmeät kohtani, joita olen pitänyt piilossa? Mitä jos sisäistäisin, että yksityinen on yleistä, ja että jokaista kuoliaaksi vaikenemaamme asiaa kohti meille löytyy maailmasta taatusti tuhansia kohtalotovereita. Ihmisiä, jotka kamppailevat samojen kysymysten parissa ja luulevat olevansa yksin.
Minä olen herkkä aistimaan energioita. Jos joku haluaa sen perusteella leimata minut foliohattu päässä leijuvaksi, vähä-älyiseksi hörhöksi, enhän minä sille mitään voi. Miksi sen pitäisi siis rajoittaa sitä, mitä sanon tai teen, miten olen ja elän. Tärkeämpää on, mitä itse itsestäni ajattelen.
Voin olla kevätaamun huikaiseva kirkkaus
tai samea tahra ikkunalasissa.
Voin olla linnun laulu pihapuussa
tai hälytysajoneuvon kimeä ujellus.
Voin olla pehmoinen pyyhe kostealla iholla
tai saunan kynnyksestä kipeästi kohoava naula.
Supervoimani on kyky tehdä valintoja.
– Merja Nuora
VINKKI:
Kun kohtaat hankalia tunteita, pyri nimeämään ne. Oletko surullinen vai kenties vihainen? Havainnoi uteliaana, minkälaisia kehollisia tuntemuksia tunteeseen liittyy. Tuntuuko se lämpönä tai viileytenä, tai ehkä pistelynä tai kihelmöintinä? Tunne voi ilmentyä myös kipuna. Missä kohtaa kehoasi se tuntuu?
Sen jälkeen on helpompaa havahtua tiedostamaan esimerkiksi oma stressitila vaikkapa siitä, että huomaa purevansa hampaita yhteen, nostavansa hartioita korviin tai pidättelevänsä hengitystä.
Tiedostamisen myötä ovi muutokseen aukeaa. Kun huomaat jännityksen kehossasi, voit kysyä itseltäsi, mitä juuri nyt on nousemassa pintaan. Mikä tunne saa aikaan tämän kehollisen reaktion? Minkälainen ajatus laukaisee tuon tunteen? Onko ajatuksesi totta, vai jotain mitä olet tottunut uskomaan?
Tunnetyöskentelyn tukena voit kuunnella ohesta löytyvää, ilmaista Hyväksynnän silmälasit -meditaatiota.
Meditaation avulla avulla kiinnityt tähän hetkeen, palaat läsnäolevaksi omaan kehoosi sekä tarjoat itsellesi tukea ja hyväksyntää.
Kuuntele sitä halutessasi vaikka päivittäin seuraavien viikkojen ajan. Aina harjoituksessa oltuasi kirjoita ylös se viesti, minkä itsellesi kulloinkin halusit sanoa. Millä tavoin se muuttuu matkan varrella?