Jään sulaessa

Jään sulaessa

Lehtien palstoilta tai sosiaalisen median päivityksistä näemme sen, mitä meille halutaan näyttää: kiiltokuvan, joka harvoin kertoo koko totuutta. Tätä kuvaa pidämme yllä usein myös tuttavia kohdatessamme, eivätkä ystävätkään aina ole kovin hyvin perillä siitä, mitä meille oikeasti kuuluu. Ulkopuolelle näkyy vain jäävuoren huippu.

Aivan kuten jäävuoreen, meidän kaikkien elämään kuuluu paljon sellaista, mitä ulkopuoliset eivät voi nähdä. Ainakin kaksi kolmasosaa jää pinnan alle, katseiden ulottumattomiin. Monet eivät itsekään uskalla tutkia oman jäävuorensa pinnan alaista osaa, vaan tyytyvät elämään ulkoaohjautuvasti uskoen todeksi sen, mitä kanssakulkijat heille omana näkemyksenään vahvistavat. Sinä olet sellainen ja sellainen ihminen lähimmäisen suusta kuultuna – se on kuin Jumalan sanaa niille, jotka eivät itseään vielä kovin hyvin tunne.

Kun sukeltaa tutkimaan oman todellisen olemuksensa ydintä, yllättyy kerta toisensa jälkeen. Löytää itsestään puolia, joista ei aiemmin ole ollut lainkaan tietoinen. Monta kertaa joutuu pettymään, kun uskaltaa katsoa itseään sellaisena kuin todellisuudessa on; keskeneräisenä ja heikkona ihmisenä, jota kuitenkin ajaa halu kehittyä parempaan suuntaan.

Ajan myötä, rohkeuden kasvaessa ja sukellustaitojen harjaantuessa, saattaakin törmätä aarteisiin, kun tutustuu itseensä ja saa selville oman totuutensa. Kuulee oman äänensä, joka on aiemmin ollut vain pientä piipitystä sellaisissa tilanteissa, joissa pahiten rikkoo itseään vastaan. Tulee sinuiksi omien tunteidensa kanssa ja tajuaa helpottuneena, ettei niissä ole mitään pelättävää, sillä eihän yksikään kohdattu tunne ei jää pysyvästi päälle.

Kun kuorta ytimen paljastamiseksi on riittävästi raaputettu, tapahtuu kuin jäävuorelle lämpimien, keväisten virtojen vaikutuksesta; kaikki kääntyy ympäri. Se, mikä vielä äsken oli piilossa pidettävää, nouseekin pintaan, katseille alttiiksi. Juuri ne ominaisuudet, joita aiemmin itsessään salaili ja häpeili, ovatkin minuuden kovaa ydintä, oman ainutkertaisen persoonallisuuden rakennuspuita.

Minä olen hävennyt hirveästi omaa herkkyyttäni. Pidin itseäni säälittävänä itkupillinä, kun en kykene kuivin silmin katsomaan edes lasten elokuvia, ja yritin karaistua vaikuttaakseni kovemmalta ja vahvemmalta kuin olenkaan. Sekoitin mielessäni herkkyyden heikkouteen, ominaisuuteen jota salaa halveksin sekä itsessäni että muissa. Häpeä nosti olemuksestani esiin ankaruuden ja perfektionismin sekä rakensi ympärilleni armottomuuden kuoren.

Vasta myöhemmin olen kasvanut ymmärtämään, että herkkyyden näyttäminen ja siten haavoittuvaksi uskaltautuminen onkin itse asiassa mitä suurinta vahvuutta. Ja että minun ei niinkään tarvitse kehittää itseäni, vaan pikku hiljaa, lempeästi raivata esteitä sen hyväksyvän rakkauden tieltä, jota sisimmässäni on aina ollut. Purkaa kulissit ja hylätä roolit, joiden kannatteleminen on aivan turhaan estänyt elämänenergiani vapaata virtailua.

Kun hyväksyy itsensä, tarve piilotella toisten selän takana poistuu. Silloin ymmärtää oman arvonsa ja on valmis toteuttamaan itseään kaikilla elämänalueilla ilman, että turhaan karsii ja rajoittaa omaa ainutkertaista olemustaan itseään pienentämällä. On aidosti sitä mitä on ja antaa valonsa loistaa. Sellaisen ihmisen lähellä on toisenkin hyvä olla. Aitona, kokonaisena omana itsenään.

Japanissa on jo satojen vuosien ajan ollut tapana korjata haljenneita astioita liittämällä rikkoutuneet palaset yhteen kullalla. Säröjä ja halkeamia ei yritetä häivyttää, vaan niitä päinvastoin korostetaan. Säröt, kolhut, haavat ja halkeamat tekevät meistä ihmisistäkin ainutlaatuisia, omia itsejämme.

Mitä jos uskaltaisinkin sulattaa kuoreni ja paljastaa ne pehmeät kohtani, joita olen pitänyt piilossa? Mitä jos sisäistäisin, että yksityinen on yleistä, ja että jokaista kuoliaaksi vaikenemaamme asiaa kohti meille löytyy maailmasta taatusti tuhansia kohtalotovereita. Ihmisiä, jotka kamppailevat samojen kysymysten parissa ja luulevat olevansa yksin.

Minä olen herkkä aistimaan energioita. Jos joku haluaa sen perusteella leimata minut foliohattu päässä leijuvaksi, vähä-älyiseksi hörhöksi, enhän minä sille mitään voi. Miksi sen pitäisi siis rajoittaa sitä, mitä sanon tai teen, miten olen ja elän. Tärkeämpää on, mitä itse itsestäni ajattelen.

Voin olla kevätaamun huikaiseva kirkkaus
tai samea tahra ikkunalasissa.

Voin olla linnun laulu pihapuussa
tai hälytysajoneuvon kimeä ujellus.

Voin olla pehmoinen pyyhe kostealla iholla
tai saunan kynnyksestä kipeästi kohoava naula.
Supervoimani on kyky tehdä valintoja.
– Merja Nuora

 

VINKKI:

Kun kohtaat hankalia tunteita, pyri nimeämään ne. Oletko surullinen vai kenties vihainen? Havainnoi uteliaana, minkälaisia kehollisia tuntemuksia tunteeseen liittyy. Tuntuuko se lämpönä tai viileytenä, tai ehkä pistelynä tai kihelmöintinä? Tunne voi ilmentyä myös kipuna. Missä kohtaa kehoasi se tuntuu?

Sen jälkeen on helpompaa havahtua tiedostamaan esimerkiksi oma stressitila vaikkapa siitä, että huomaa purevansa hampaita yhteen, nostavansa hartioita korviin tai pidättelevänsä hengitystä.

Tiedostamisen myötä ovi muutokseen aukeaa. Kun huomaat jännityksen kehossasi, voit kysyä itseltäsi, mitä juuri nyt on nousemassa pintaan. Mikä tunne saa aikaan tämän kehollisen reaktion? Minkälainen ajatus laukaisee tuon tunteen? Onko ajatuksesi totta, vai jotain mitä olet tottunut uskomaan?

Tunnetyöskentelyn tukena voit kuunnella ohesta löytyvää, ilmaista Hyväksynnän silmälasit -meditaatiota.

Meditaation avulla avulla kiinnityt tähän hetkeen, palaat läsnäolevaksi omaan kehoosi sekä tarjoat itsellesi tukea ja hyväksyntää.

Kuuntele sitä halutessasi vaikka päivittäin seuraavien viikkojen ajan. Aina harjoituksessa oltuasi kirjoita ylös se viesti, minkä itsellesi kulloinkin halusit sanoa. Millä tavoin se muuttuu matkan varrella?

Kylmästä lämpimään

Kylmästä lämpimään

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 1-2022

Minulla oli onni ja ilo päästä kahden vuoden tauon jälkeen käymään kesässä keskellä talvea, kun matkustimme mieheni kanssa kauan odottamallemme lomalle Thaimaahan vähän ennen joulua. Matka oli varattu lähes vuotta aiemmin yhtenä niistä synkän pimeistä päivistä, kun emme vielä tienneet kuinka kauan puolisoni toipuminen kestää tai edes sitä, toipuuko hän. Kotimaisen matkanjärjestäjän peruutusehdot olivat sen verran joustavat, että päätimme uskaltaa.

Se oli viime vuoden paras päätös. Aina kun tuli jokin takaisku, pystyimme mielikuvissamme siirtämään itsemme paratiisirannalle ja muistuttelimme toinen toisiamme, että 327 päivän päästä kävelemme käsi kädessä kohti auringonlaskua. Istumme rantaravintolassa herkullinen ruoka-annos tai ehkäpä sateenvarjolla varustettu kylmä drinkki edessämme. Enää 240 päivää, sitten 113 päivää, kunnes päiviä oli enää parikymmentä jäljellä. Siihen saakka olimme sitä mieltä, että pelkkä loman odottaminen oli jo tuonut mukanaan niin paljon onnen tunteita, että olisi lopulta samantekevää, pääsemmekö matkaan vai emme. Totta, mutta olen silti valtavan kiitollinen siitä, että unelmamme toteutui.

Reissu oli yllättävän kehollinen kokemus. Osittain Mindfulness-opintojeni sitouttamana minun ”täytyi” joogata joka päivä. Ihmeekseni en vastustanut ajatusta yhtään, vaan päätin tehdä vajaan tunnin kestävän harjoituksen heti herättyäni, jotta loppupäivä jää vapaaksi. Olin sitoutunut ja tein sen mitä piti, heti aamusta. Onneksi, sillä harjoitukset tehoavat vain jos niitä tekee. Aivomme muokkautuvat samaa tahtia kun mieli hiljenee ja pakkopullista tuleekin mukavia rutiineja, vähän niin kuin suihkussa käymisestä tai hampaiden pesemisestä. Ne ovat hyväksi meille, juu, mutta sen lisäksi miellyttäviä, oloamme parantavia arjen pieniä iloja.

Sain nauttia myös tutusta lomahuvistani, kävelyretkistä veden rajassa. Paljain jaloin! Mikä nautinto se onkaan. Varpaani riemuitsivat, kun ne saivat uppoutua auringon lämmittämään hiekkaan. Tunsin suunnatonta nautintoa kävellessäni haaleassa rantavedessä, laineiden liplatus nilkoissani. Aistin ympäristön kaikenkattavan lämmön koko kehollani, kuten joskus oikein hyvän saunan lauteilla istuessa. Mitä vähemmän oli vaatteita päällä, sen miellyttävämmäksi olotilani tunsin. Rannalla pärjäsi hyvin pelkässä uimapuvussa, ja ympäristöä tutkiessa sortsit ja t-paita osoittautuivat käytännöllisimmäksi loma-asuksi.

En ole pukeutunut sortseihin ikuisuuksiin, varmaan viiteentoista-kahteenkymmeneen vuoteen. En, vaikka olisin toki halunnut. Syynä tähän on ollut se, että olen hävennyt reisiäni. Ja voin kertoa, että reiteni eivät ole ainakaan kaunistuneet sinä aikana kun olen piilotellut niitä pitkien lahkeiden ja hameenhelmojen suojissa. Ne eivät vain enää haittaa minua siinä määrin, että olisin valmis riistämään itseltäni ilon pukeutua niin kuin haluan, sään mukaisesti.

Minun on ollut vaikeaa olla kameran edessä, sillä olen löytänyt omasta olemuksestani paljon muutakin kritisoitavaa ja tuomittavaa. Tämä on siksikin kurjaa, että mieheni on innokas valokuvaaja ja ymmärrän, että hänestä on tylsää kuvata pelkkiä maisemia. Tällä kertaa oli toisin. En paennut kameraa. Jälkeenpäin otoksia katsellessa näin lähinnä oman luottavaisen katseeni, joka suuntautui kohti rakasta kuvaajaa. Ja kun katsoin kuvista itseäni hänen silmillään, tunsin itseni kauniiksi ja kaikella tapaa aivan ihanaksi.

Entäs jos olenkin ollut
kaikki nämä vuodet ihana
jos olin ihana vauva
ihana taapero ihana teini
ihana neitokainen
ja jos nyt keski-ikää käydessäni
huomaan puhella hellästi
tuolle pienelle minussa
ehkä ehdin vielä monta vuotta
olla oikein tosissani
ja leikillänikin
ihana!
– Kesken, Elina Salminen

Minun sisäisessä maailmassani on tapahtunut perustavanlaatuinen muutos. Luulin vuosia, etten tule ikinä karistamaan itseinhon rippeitä, mutta nyt huomaan sen tapahtuneen. Mikä on saanut tuon muutoksen aikaan? Sitkeä työskentely oman itsen hyväksymiseksi. Sen rakkauden, mitä tunnen lähimmäisiäni kohtaan, laajentaminen myös omaa itseäni koskevaksi. Se on ihan mahdollista.

Ja jos se on mahdollista minulle, se on mahdollista myös sinulle, ystäväni. Kokeile vaikka! Takaan, että et tule katumaan. Sillä ihana, niin ihana, olet sinäkin. Eikä sillä ole mitään väliä, kuinka kauan olet kuunnellut sitä entistä häijyä, sättivää ääntä sisälläsi. Tänään on aika vaihtaa kanavaa!

 

VINKKI:

Pysähdy kerran päivässä peilin eteen. Ota kaikessa rauhassa katsekontakti ja sano ääneen itsellesi jotain kaunista, esim. ”Sinä olet ihana, viisas ja rakas. Teet parhaasi ja se riittää. Sinä riität, juuri tuollaisena kuin nyt olet. Sinun ei tarvitse muuttua ansaitaksesi rakkauteni. Minä olen sinun tukenasi, nyt ja aina.” Katso edelleen itseäsi silmiin ja valitse myötätunto. Anna sen näkyä katseessasi.

Voit halutessasi lisätä rakkaushormoni oksitosiinin tuotantoa ja samalla silittää itseäsi käsivarsista, poskesta tai hiuksista. Sinun ei tarvitse odottaa saavasi hyväksyvää kosketusta muualta, vaan voit halata itseäsi ja tuntea rakkauden leviävän sydämestäsi koko olemukseesi. Jää hetkeksi nauttimaan tuosta tunteesta. Lopuksi hymyile itsellesi.

Toista seuraavana päivänä käyttäen samoja tai eri sanoja. Vaikka et aluksi uskoisi omaa viestiäsi, jatka silti. Sinä kuulet nämä kannustavat sanat, ja jonain päivänä ne ovat sinulle täyttä totta.

Taistelun arvoinen

Taistelun arvoinen

Pohjois-Amerikasta alkunsa saanut Convoy-liikehdintä pyörähti käyntiin reilu viikko sitten myös Helsingissä. Uskon, että siihen kulminoitui pitkään pinnan alla kytenyt epä­oi­keu­den­mu­kai­ses­ti kohdelluksi tulemisen tunne. Itse kuulun koronan riskiryhmään ja minut on kolmesti rokotettu. Aluksi ärsyynnyin rokotevastaisesta propagandasta, jonka uskon olevan venäläisten trollitehtaiden taitavasti masinoima di­sin­for­maa­tio­su­mu­ver­ho, jonka tarkoituksena on aiheuttaa hajaannusta eri yhteiskunnissa.

Mutta kuinka kävikään? Kun liikkeelle lähtivät ne ihmiset, jotka kokivat ettei heidän viestiään kuulla tai että siitä ei ainakaan välitetä tuon taivaallista, pettymys päättäjien toimintaan yhdisti samaan rintamaan niin Kallion punaviherkuplan sisällä kaupunkipyöräilevän ituhipin kuin maaseudun lihaa syövän ja polt­to­moot­to­ri­au­tol­la paikalle kurvanneen ar­vo­kon­ser­va­tii­vin­kin, hämmästyttävää kyllä.

Vaikka pinnalta katsoen voisi päätellä, että suhtautuminen koronaan on jakanut suomalaiset kahteen leiriin, minusta näyttää, että se on myös yhdistänyt ihmisiä tavalla, johon aiemmin on pystynyt vain talvisota. Sata vuotta sitten Suomen kansa oli sisällissodan jäljiltä täysin kahtiajakautunut. Sodan arvet olivat syvät ja epäluulo punaisten ja valkoisten välillä kyti avoimesti. Vasta kun nämä kaksi keskenään vihamielistä ryhmää joutuivat pakon edessä yhdistämään voimansa isomman uhkan edessä, vanhat jännitteet alkoivat lieventyä ja keskinäinen luottamus vähitellen palata.

Uskon siihen, että se, mikä alun alkujaan näyttäytyy pahana, palvelee loppupeleissä kuitenkin hyvää, koronakriisi mukaan lukien. Maapallo sai hetken aikaa hengähtää ja korjata itse itseään, kun lento- ym. liikenteen päästöt yht’äkkiä radikaalisti vähenivät. Kouluissa ja yrityksissä jouduttiin ottamaan digiloikka, joka normaalioloissa olisi vienyt ainakin vuosikymmenen. Ystävien ja perheenjäsenten arvo tiedostettiin aivan uudella tavalla kun jokainen joutui kysymään itseltään, mitä teen jos menetän tämän läheiseni? Nyt tuntuu, että myöskään vanha jako samalla tavoin ajatteleviin ”meihin” ja eri tavoin maailmaa katsoviin ”heihin” ei olekaan enää ongelma, kun vastassa on uusi yhteinen vihollinen (tiedeuskovaiset? hallitus? THL? STM?).

Olemme joka hetki valintojen äärellä. Se, mihin kohdistat energiasi saa lisää voimaa. Se kasvaa ja laajenee. Jos emme pysähdy pohtimaan, mihin haluamme energiamme suunnata, voimme huomaamattamme ja tahtomattamme tehdä todella huonoja valintoja. Sillä niitä ne ovat, valintoja. Meillä on siis valtaa, mutta myös vastuu siitä, mihin päätämme oman energiamme eli hallussamme olevan kasvuvoiman lannoitteen kohdistaa. Mitkä ovat asioita joita haluamme tässä elämässä edistää? Toimimmeko jonkin asian puolesta vai jotain vastaan? Rauhan puolesta vai sotaa vastaan?

Oman isänmaan puolesta vai jotain toista maata vastaan
Valinnanvapauden puolesta vai rokotuspakkoa vastaan?
Yhteisen hyvän puolesta vai toisin asiasta ajattelevia vastaan?

Näissä kysymyksissä ja niiden vastauksissa on huikeita sävyeroja, jotka vaikuttavat paitsi yhteiskuntaan, myös omaan kokonaisvaltaiseen fyysiseen, mentaaliseen ja emotionaaliseen hyvinvointiimme. Jos vain räiskimme ilmoille pelkomme, suuttumuksemme, turhautumisemme ja kiukkumme, suuntaamme energiamme totaalisen väärin. Niille asioille, joille emme soisi lisää elintilaa tai kasvupotentiaalia emme saa antaa arvokasta huomiotamme. Meidän ei tarvitse ummistaa silmiämme. Riittää että pystymme katsomaan epä­oi­keu­den­mu­kai­suuk­sien ohi ja yli, vaikka ne koko ajan taustalla tiedostammekin. Niitä riittää, niin surullista kuin se onkin. Ne pitää nähdä jotta pystymme päättämään mitä emme ainakaan halua. Sen jälkeen on helpompaa löytää se suunta, johon mieluummin tahdomme mennä.

Energiaa on onneksi niin monenlaista. Raha on energiaa. Puhe on energiaa. Kirjoitukset ovat energiaa. Oman ajan antaminen on energiaa. Kaikkeen emme tietenkään repeä. Rahat, aika tai oma jaksaminen ei loputtomiin riitä kaiken sen edessä, mitä varmaan pitäisi tehdä. Eikä tarvitsekaan! Ei sinun tarvitse kantaa yhtään enempää kuormaa, kuin mihin rahkeesi tällä hetkellä riittävät. Eikä tarvitse minunkaan.

Rohkeus ei ole aina suurieleistä.
Joskus rohkeutta on se hiljainen ääni,
Joka päivän päättyessä sanoo
…huomenna yritän uudestaan.
 – Mary Anne Radmacher

Jos haluamme parantaa maailmaa, ja mehän haluamme, meidän kannattaa sitkeästi ja päättäväisesti suunnata katseemme sinne, mitä haluamme enemmän. Niihin seikkoihin joita haluamme tukea. Siihen hyvään, jonka soisimme maailmassa vahvistuvan. Vaikka esimerkiksi lasten ja eläinten kaltoinkohtelu ja luonnon tuhoaminen saa minussa aikaan suuttumusta, epätoivoa ja kauhua, en voi jäädä vellomaan noihin tunteisiin, sillä nehän vain lisäisivät tuhoavaa energiaa. Voin silti tehdä paljon noiden tärkeinä pitämieni arvojen eteen. Niin voit sinäkin.

Ja kun matkallamme kohtaamme ihmisen tai ryhmän, jonka ajatukset poikkeavat omistamme, onnellista olisi jos osaisimme olla kiinnittämättä huomiotamme ensisijaisesti meitä erottaviin seikkoihin ja keskittyä mieluummin siihen, mikä meitä yhdistää. Me olemme kaikki pohjimmiltamme samanlaisia, ja me kaikki haluamme tulla kuulluiksi, nähdyiksi ja ymmärretyiksi.

Hyvin usein näennäisesti vastakkaisten mielipiteiden taustalla on sittenkin yhteinen vaikutin: halu parantaa maailmaa. Ymmärryksemme siitä, mikä meille olisi parasta ja tähän päämäärään johtavista keinoista eroavat, mutta pohjimmiltamme pyrimme samaan suuntaan. Eikö se ole jo riittävä syy kunnioittaa toista ihmistä ja suhtautua häneen niin, että yrittää ymmärtää, eikä halulla tuomita? Me tarvitsemme toisiamme.

Meistä kukaan ei ole päässyt siihen, missä on omin avuin ja omin voimin.
Me olemme täällä, koska joku kumartui ja ojensi auttavan kätensä.

  • Thurgood Marshall

Jos tahdot tietää mitä on pimeä

Jos tahdot tietää mitä on pimeä

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 6-2021

Lähestymme taas vuoden pimeintä aikaa, jolloin valo vähenee ja luonto vetäytyy talvilepoon. Vuosien ajan minusta tuntui, että pimeys on syksy toisensa jälkeen aina vain vaikeampaa kestää. Teki mieli vajota talviuneen ja herätä vasta, kun kevätauringon ensi säteet saavat silmät taas avautumaan. Mietin, kuinka mukavaa olisi sulkeutua kotiin, omaan pieneen hämärään taikapiiriin ja köllötellä kuin karhu pesässään talven tuiskujen ohi ja yli.

Ihan yhtä usein haaveilin toisaalta myös siitä, että saisin asua sydäntalven ajan jossain lämpimässä, valoa tulvillaan olevassa paikassa. Lähtisin matkaan lokakuun loppupuolella ja palaisin kotimaahan helmi-maaliskuun tienoilla, kun hanget hohtelevat kilpaa kevätauringon kanssa ja hiihtokelit ovat parhaimmillaan. Olisin vapaa kuin muuttolintu.

Tänä vuonna on toisin. Jokin on muuttunut. Olen omaksi ihmetyksekseni ja suureksi ilokseni huomannut nauttivani syksyn pimeistä illoista, hämäristä hetkistä. Olen polttanut kynttilöitä enemmän kuin koskaan ja antanut itselleni luvan laskeutua kesän aktiivisuudesta syksyn hitaampaan rytmiin.

Olen kääntänyt katseeni sisäänpäin ja kokenut voimakkaasti, kuinka kaikilla vuoden kierron vaiheilla on oma tehtävänsä ihmisenkin elämässä. Aivan kuten kasvit, myös me ihmiset tarvitsemme syksyn ja talven, jonka aikana ei ulkoisesti tapahdu juuri mitään. Ja hyvä niin, sillä se on elinehto sille, että pystymme uudistumaan, laajenemaan, kasvamaan.

Kun siemenet saavat levätä kaikessa rauhassa tietoisuutemme syvyyksissä, eteen tulee väistämättä sekin hetki, jolloin ne alkavat versoa esiin. Muutos voi olla vaikeasti havaittava, mutta kun hento itu vahvistuu, kasvi alkaa kurottaa kohti aurinkoa ja kukoistaa sitä runsaammin, mitä lähemmäksi kesää käymme.

Samoin on meidän ihmistaimien laita. Me tarvitsemme elämäämme lepovaiheen aktiivisen kasvukauden jälkeen. On hyvä kääntyä sisäänpäin kuuntelemaan vielä nukkuvia tunnelmia, jotka ajallaan vahvistuvat aavistuksiksi jostain tulevasta.

Ja eräänä päivänä, kun silmämme avautuvat, tiedämme varmaksi jotain sellaista, mikä aikaisemmin oli täysin hämärän peitossa. Näemme selvästi jonkin elämäämme vaikuttaneen tapahtuman merkityksen ja tunnistamme sen mukanaan tuoman opin. Huomaamme kehittyneemme jossain vaikeana pitämässämme asiassa.

Tänä vuonna hidastin tahtia jo elokuussa. En siksi, että olisin halunnut, vaan siksi, että minun oli pakko. Ymmärrettyäni että rakkaani on paranemassa vaikeasta sairaudestaan ja että rinnallani on taas kumppani, joka pystyy kannattelemaan paitsi itseään, myös minua tarvittaessa, tunsin kuinka kaikki voimani äkillisesti ehtyivät. Olin kuin tyhjiin puristettu ilmapallo, voimaton ja passiivinen.

Ja toisin kuin koskaan ennen, annoin itseni olla. Suomimatta ja patistamatta. En pyrkinyt olemaan reipas, en ponnistellut tehdäkseni enemmän kuin jaksoin enkä yrittänyt tarjota kenellekään apuani, sillä tajusin että tyhjästä on paha nyhjäistä. Uskoin, että pysähtyminen poikii aikanaan jotain hyvää enkä siksi ollut edes kovin huolissani, vaikkei minulla ollut aavistustakaan, kuinka kauan lama kestäisi.

Elämä on tulvillaan kaikkea uutta.
On kuitenkin tarpeen tyhjentää vanha pois
tehdäkseen tilaa uudelle.
-Eileen Caddy

Seitsemän viikon päästä tunsin, kuinka tyhjentynyt malja alkoi ihmeellisellä tavalla täyttyä. Se täyttyi väkevästä elämänvoimasta ja – energiasta. Riemusta ja kiitollisuudesta siitä, että saan olla elossa tässä kauniissa maailmassa, näiden hienojen tyyppien kanssa. Ilosta ja valosta, toivosta ja rakkaudesta.

Henkiin heräämiseni myötä kysyin taas, kuinka voisin parhaiten palvella. Omana itsenäni, tällä hiukan muuntuneella energiallani. Suurimman tyydytyksen meille suo nimittäin se, että saamme toteuttaa omaa, tärkeää palvelutehtäväämme. Sellaista, jossa joudumme laittamaan itsemme likoon ja haastamaan itseämme, sillä elämässä ei ole mitään mieltä harjoitella loputtomiin jo kerran opittuja läksyjä.

Ja kuten aina ennenkin, kysyjälle vastattiin. Mieleeni tuli yksi sana: tun­ne­tai­to­val­men­ta­ja. Pienellä googlaamisella selvisi, että sellainen ammattinimike on todellakin olemassa, ja että siihen johtava koulutus alkaisi Jyväskylän kesäyliopistossa hetken päästä. Koulutuksen sisältö resonoi niin voimakkaasti sisäisen tietoni kanssa, että melkein samalta istumalta hain ja pääsin mukaan.

Joku voisi ajatella, että helppohan minun on puhua, kun vastauksia vain tipahtelee taivaasta. Mutta ei se niin mene. Meille kaikille annetaan vastauksia sitä mukaa, kun olemme valmiita ottamaan niitä vastaan. Usein vastauksen saamista edeltää jokin koettelemus, johon omaksi iloksemme ja ihmeeksemme huomaamme reagoivamme aivan toisin kuin ennen.

Se on henkimaailman tapa näyttää meille ihan konkreettisesti se, kuinka olemme menneet elämässämme eteenpäin ja oppineet virheistämme. Silloin ei pidä tyytyä kohauttamaan olkapäitään ja kuitata asiaa välinpitämättömästi, ohimennen. On pysähtymisen ja juhlimisen paikka; olemmehan saavuttaneet jonkin tärkeän etapin henkilökohtaisella matkallamme!

Ne kaikki ovat niitä tähtihetkiä, joiden vuoksi kannattaa tarpoa eteenpäin vaikka kuinka kovassa viimassa. Vaikka eteneminen joskus tapahtuisikin kaksi askelta eteen, yksi taakse -periaatteella. Mielen valtaa syvä rauha ja kiitollisuus siitä, että on saanut kasvaa taas vähän kohti ominta itseään ja toteuttaa omaa kehitystehtäväänsä oman elä­män­suun­ni­tel­man­sa mukaisesti.

Silloin ymmärtää paremmin myös oman rajallisuutensa ja hyväksyy sen. Ei ole tarkoituskaan oppia kaikkea kerralla, vaan edetä pienin askelin. Kiireettömästi, nautiskellen. Sovussa itsensä ja kaiken ympärillä olevan kanssa. Tietoisena siitä, että vaikka lopputulos pysyisi edelleen hämärän peitossa, jossain kulkuasi seuraava lempeä katse näkee koko kuvion. Sen johdatettavaksi on turvallista antautua.

Elä niin kuin tanssisit. Kun tanssit, tarkoituksesi ei ole päästä
tanssilattialla tiettyyn paikkaan. Tarkoituksesi on nauttia joka
askeleesta matkan varrella.
-Wayne Dyer

Hiekkalinnoja

Hiekkalinnoja

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 5-2021

Mitä pitempään elän, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että arkisen onnen salaisuus piilee tunteiden kohtaamisessa. Siinä, että suostuu ottamaan tunteen vastaan sillä hetkellä kun se nostaa päätään; tuntemaan iloa, surua, kaipausta, tässä ja nyt.

Yhtä lailla myös pettymystä, vihaa, pelkoa, ahdistusta. Riemua ja rakkautta, halua ja hellyyttä. Mikään näistä tunteista ei ole toista parempi tai huonompi, ja silti me jatkuvasti jakelemme tuomioita siitä, ansaitsevatko ne eteensä plus- vai miinusmerkin. Ovatko tunteeni positiivisia vai negatiivisia? Nekö määrittävät sen, olenko ihmisenä positiivinen vai negatiivinen, siis hyvä vai huono.

Mitä jos erityisesti meitä niin sanotusti henkisiä ihmisiä vaivaava positiivisuuden pakkopaita onkin itse asiassa emotionaalista epärehellisyyttä? Miksi me, aikuiset ihmiset, pakottaudumme hymyilemään silloinkin kun oikeasti tekisi mieli kiljua ja paiskoa tavaroita?

Pienenä hiekasta linnoja tein
pienenä nauroin, itkin
miks vein
kaikki nuo hetket piiloon sisällein?
– Funkykarkurit

Mitä pienempi lapsi on, sitä vapaammin hän ilmaisee tunteitaan. Ei vauva pohdi onko soveliasta ääntään korottaen vaatia seuraavaa ateriaa. Ei taapero kysy lupaa kiukkukohtaukselle silloin, kun päiväuniaika on mennyt ohi ja koko maailma tuntuu uuvuttavalta, epäreilulta paikalta. Heidän tunteidenilmaisunsa on välitöntä ja vapaata.

Sellaista meidän aikuistenkin elämä on joskus kauan sitten ollut. Olemme kuitenkin matkan varrella oppineet laittamaan sordiinoa päälle, jotta tulisimme hyväksytyiksi.

Oma tieni itseni hyväksymiseen on kulkenut monen mutkan kautta. Päämäärä alkoi häämöttää vasta, kun aloin oppia tunnistamaan ja hyväksymään omat tunteeni. Siis myös ne tunteet, joita pidin negatiivisina. Se oli pelottavaa. Ansaitsenko paikkani perheessä/suvussa/ystäväpiirissä/yhteiskunnassa, jos tunnen negatiiviseksi tuomitsemiani tunteita. Niiden tunteminen sai aikaan syyllisyyttä ja häpeää, siis lisää ”negatiivisia” tunteita. Ja koska en muka saanut tuntea negatiivisia tunteita, minun täytyi turruttaa itseni, jotta en tuntisi mitään.

Omavoimaisuuden harhassaan haparoiva ihminen ei pysty turvautumaan perinteisiin päihteisiin, onhan hänen vastuullaan niin paljon asioita, jotka eivät taatusti tulisi hoidetuiksi, jos hän olisi ihan pihalla alkoholi- tai huumehöyryissään. Silloin kätevä keino tunteiden turruttamiseen on polttaa tupakka tai syödä karkkia. Ja kas, ”väärä” tunne on poissa. Myös uppoutumalla kirjaan tai katsomalla elokuvia ja tv-sarjoja pääsee kätevästi hetkellisesti pakoon oman elämänsä ahdistusmomentteja.

Tämä tie ei kuitenkaan vie kovin pitkälle. Sokerihumala haihtuu, ja nukkuakin pitää. Vaikka ajatukset saattavat askarrella kiinnostavan kirjan tai liikkuvan kuvan maailmassa hetken senkin jälkeen, kun saa siitä silmänsä irti, omat ajatukset ja tunteet vaativat jossain vaiheessa taas sitkeästi huomiota. Se, mitä lähdin pakoon, ei ole hävinnyt mihinkään. Se odottaa kulman takana kuin kutsumaton vieras, vaatien vastausta äänettömään kysymykseensä: miksi?

On hurjan vapauttavaa myöntää itselleen, että voin tuntea kateutta tai kostonhalua ilman, että se mitätöi arvoani ihmisenä. Ja sen sijaan että yrittäisin piilottaa tai turruttaa tuon tunteen, voin tarkastella sitä aivan kuin ulkopuolisin silmin, kaikessa rauhassa. Keriä sitä auki, jolloin sen juurisyy tulee näkyville. Kateutta saa aikaan ajatus, että olen huonompi kuin joku toinen. Kostonhalu syntyy ajatuksesta, että rajojani on rikottu.

Nuo oivallukset ovat elintärkeitä viestejä minulta minulle. Sen sijaan, että sulkisin niiltä korvani, voin miettiä mitä tuolla tiedolla teen. Kuinka auttaisin itseäni, että jatkossa niin ei enää kävisi? Minun on otettava it­se­suo­je­lu­teh­tä­vä­ni vakavasti, sillä en voi ulkoistaa sitä kenenkään muun vastuulle. Kun lopulta suostun kuulemaan tunteeni viestin, se poistuu saman tien kuormittamasta systeemiäni. Huomaan samalla, että itsetuntemukseni on kasvanut ja mielenrauhalle sekä ilolle on vapautunut lisää tilaa. On helpompaa hengittää.

Koko hyväksynnän käsitteeni on tunnetyöskentelyn myötä kääntynyt päälaelleen. Ei minun tarvitse olla moitteeton ja täydellinen tullakseni hyväksytyksi. Tulen hyväksytyksi automaattisesti, siksi, että olen ihminen. Näine virheineni, näine puutteineni, näine ajatuksineni, näine tunteineni. Minun ei onneksi tarvitse taantua lapsen tasolle tunneilmaisussani, onhan minulla sanat, joilla voin tunteistani kertoa.

Olla lapsen kaltainen, avoin ja siten myös haavoittuvaksi uskaltava, sitä kohti haluan kuitenkin mennä. Siellä asuu ilo ja vapaus. On aika ihanaa tuntea iloa omasta itsestä! Siitä jota rakastaa, haluaa automaattisesti pitää hyvää huolta. Silloin työ-, uni- ja ruokailurytmi asettuu kuin itsestään oikeisiin uomiinsa ja arjessa tulee ihan huomaamattaan tehneeksi valintoja, jotka tukevat omaa hyvinvointia.

Sisäinen muutos heijastuu aikaa myöten ulospäin ja silloin myös entinen varjoissa hiippailija rohkaistuu näkemään ympärillään ne lukemattomat mahdollisuudet, joita Elämä hänelle jatkuvasti runsaalla kädellä tarjoilee, iästä riippumatta. Kun on valmis innostumaan niistä, seikkailu odottaa. Ja ympyrä sulkeutuu; ihminen todellakin on kahdesti nuori. =)

Kun mummot kuolevat
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja joistakin mummoista tulee puita
ja he humisevat lastenlastensa yllä,
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.
Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.
-Eeva Kilpi

Minä suojelen sinua kaikelta

Minä suojelen sinua kaikelta

Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä! Lauleskelin aikoinaan esikoistani uneen tuuditellessani hänelle tätä Ultra Bran kuolematonta kertosäettä ja tarkoitin mitä sanoin. Silloin luulin todella pystyväni tuohon mahdottomaan tehtävään. Todennäköisesti aika moni muukin viime vuosituhannen loppupuolen tuore äiti samaistui voimakkaasti laulussa niin kauniisti ilmaistuun haluun suojata rakkaintaan maailman tuulilta ja vannoi mielessään että tekisi kaikkensa, ettei pikkuinen ihmistaimi joutuisi milloinkaan kärsimään.

Samoin miettii moni äiti tänäkin päivänä, kaikkialla maailmassa, omia kehtolaulujaan hyräillen, lastaan silitellen. Tässä tavoitteessamme olemme kuitenkin tuomittuja epäonnistumaan. Vaikka tekisimme mitä, lapsemme tulee kärsimään omat kasvukipunsa kylmässä maailmassa. Mikä pahinta, myös me omalla toiminnallamme tulemme aiheuttamaan lapsellemme lisää harmia. Jossain vaiheessa olemme lapsemme mielestä vääjäämättä joko ylisuojelevia tai välinpitämättömiä, liian ankaria tai liian lepsuja, epäreiluja tai kohtuuttomia. Jos ei muuta, niin vähintään todella noloja.

Lapsen kasvamisen myötä myös äiti onneksi kasvaa. Hän oppii ymmärtämään oman pienuutensa ja tajuaa, kuinka vähän hänellä onkaan valtaa vaikuttaa niihin vastoinkäymisiin, jotka lapsi on suunnitellut matkallaan kohtaavansa. Nimenomaan suunnitellut, sillä hiuskarvakaan ei katkea hänen päästään ilman, että hän on katsonut korkeammassa ymmärryksessä ollessaan tämän kokemuksen itselleen tarpeelliseksi. Hän tarvitsee jokaisen saamansa kolhun oppiakseen jotain tärkeää. Jotain, jonka oppi ei ole muuten mennyt perille. Jos ei hyvällä, niin pahalla sitten. Niin sielu tuumii ennen inkarnoitumistaan, täysin tietoisena omista vahvuuksistaan sekä tarvitsemistaan opinkappaleista.

Tämän ajatuksen sisäistäminen on ollut äitiydessä itselleni ehkä kaikista vaikein asia. Se, etten mitenkään voi suojella sinua kaikelta. Sinä olet saanut kolhuja ja tulet saamaan niitä vastakin. Sen sijaan olen oppinut luottamaan sinuun. Tiedän, että selviät omista haasteistasi liput liehuen ja kasvat kokemustesi ansiosta jatkuvasti ymmärryksessä, rakkaudessa ja viisaudessa.

Saan katsella sinun matkasi etenemistä sivusta kannustaen, iloa ja ylpeyttä tuntien. Käteni vapautuvat ylivoimaisesta curling-tehtävästään siihen, missä niistä on enemmän hyötyä; olemaan avuksi silloin kun tarvitaan. Kantamaan muuttolaatikoita, pesemään pyykkejä, keittämään kahvia. Halaamaan aina tullessa ja lähtiessä. Olemaan kuulevana korvana ja tukevana olkapäänä silloin kun sellaisia tarvitset. Silittämään hiuksia ja vakuuttamaan että kaikki kyllä järjestyy parhain päin, saat vielä nähdä. Taipumaan hiljaiseen rukoukseen.

Kiitokseen kaikesta, mitä olemme tähän mennessä saaneet kokea. Yhteinen taipaleemme on jo nyt riittänyt vakuuttamaan minut siitä, että elämään kannattaa luottaa, sillä se on kaikessa suuruudessaan minua niin paljon viisaampi. Kaikkivoipaisuuden harha on karissut ja sen myötä luottamus ja kiitollisuus on kasvanut.

Jos kuolisin huomenna, voisin jatkaa matkaani tyytyväisin mielin, sillä tiedän, ettet sinä tarvitse minua. Olet toki kiintynyt minuun ja haluat taatusti minun pysyvän osana elämääsi vielä pitkään, mutta silti; et tarvitse. Se vapauttaa minut siitä huolesta, jota olen kantanut mielessäni siitä saakka, kun ilmoitit tulostasi tähän maailmaan. Sinä, lapseni, olet antanut minulle suurimman lahjan, mitä olisin ikinä voinut pyytää – vapauden.

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa,
mutta et heidän sielujaan,
sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.

Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta,
taivu riemulla.
– Kahlil Gibran

Pettävällä jäällä

Pettävällä jäällä

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 4-2021

Minulla on jo vuosia ollut sekä psoriasis että punajäkälä, mutta vasta äskettäin aloin kiinnostua syistä oireideni taustalla. Au­toim­muu­ni­sai­rau­det ovat pohjimmiltaan seurausta siitä, että keho menee äärimmilleen pyrkimyksessään suojella asujaansa. Kehon tarkoitus on siis mitä parhain, mutta kaikessa epäluuloisuudessaan se vetää hommansa niin överiksi, että se ryhtyy lopulta hyökkäämään itse itseään vastaan.

Ihoni vuoroin hilseilee, vuoroin puskee näppylää tulipunaisena hehkuen, ja huonompina päivinä kaikkea tätä yhtä aikaa. Iho on paitsi ihmisen suurin elin, myös uloin suojakerros meidän ja muun maailman välissä. On siis melko helppoa päätellä, että systeemini yrittää suojella minua ulkomaailman vaikutukselta. Se haluaa pitää minut turvassa. Ja siksi minun tulee kiitellä viisasta, rakasta ja kaunista kehoani sen jalosta pyrkimyksestä sen sijaan, että tuskittelisin sitä, kuinka kutittaa ja kirvelee ja kuinka kamalalta ihon oirehtiminen saakaan minut jälleen kerran näyttämään.

Meditoidessani pystyn arkihälinää paremmin rentoutumaan ja kuulemaan mitä keho minulta pyytää. Vaikka oireeni eivät ole vielä kadonneet, tunnen joka solullani olevani oikeilla jäljillä. Tiedän syvällä sisimmässäni ihan varmaksi sen, että kehoni on aina minun puolellani; se ei halua vahingoittaa minua eikä se tee mitään minun kiusakseni. Päinvastoin, se yrittää välittää minulle jonkin tärkeän viestin.

Korona-aika on ollut omiaan tuomaan niin minun kuin monen muunkin perusturvallisuuden tunteessa kenties kauankin piileskelleet hiusmurtumat näkyviksi. Se on saanut meidät kutistumaan niin pieniksi, että ulkoiset vaarat tuntuvat paljon uhkaavammilta kuin ne todellisuudessa ovatkaan. Silloin keho rientää urheana apuun ja autoimmuunireaktiot pahenevat samassa suhteessa kasvavan stressin myötä. Ja vaikka tällä hetkellä kuinka kiroaisimme tilannettamme, pitkässä juoksussa tämä on edistysaskel, sillä emme voi käsitellä mitään sellaista, mistä emme ole tietoisia. Samoin se, mikä nyt nousee pintaan, on valmis tulemaan käsitellyksi ja sen myötä poistumaan kokonaan.

Siksi viisas kehoni tekee parhaansa minun puolestani ja oikein tyrkyttää käteeni ratkaisun avaimia. Viimeisen puolentoista vuoden aikana perusturvaani on totisesti järkytetty. Olen menettänyt toimitilani ja sen myötä valtaosan tuloistani. Vielä paljon pahempaa on kuitenkin ollut puolisoni vakava sairaus ja hirveä pelko hänen henkensä ja terveytensä puolesta. Ei olekaan ihme, että nyt kun pahin on ohi, tunnen oloni täysin voimattomaksi ja heikoksi. Nämä perusturvallisuuden tunnettani horjuttaneet uhkat ovat rusikoineet juurichakraani, ja minun ei auta muu kuin antaa itselleni hellää hoivaa siihen saakka, kunnes voimani ovat palautuneet. Samalla voin antaa perusturvaani heikentäneille juurisyille luvan nousta tietoisuuteeni.

Se onnistuu parhaiten yhteistoiminnassa uskollisimman liittolaiseni, kehon, kanssa. Minun tehtäväni on kysyä vuorostani siltä, mitä se haluaa ja tarvitsee voidakseen mahdollisimman hyvin. Ymmärrän saavuttaneeni sen portaan, että haluan olla hyvä itselleni, mutta osaanko minä?

Uskallanko heittäytyä vapaaseen pudotukseen vain kuunnellen ja kokeillen, hitaasti oppien ja oivaltaen? Olla kärsivällinen kanssakulkija omalle itselleni ja kohdata itseni yhä uudestaan ja uudestaan suurella myötätunnolla ja lempeydellä. Viritellä vähitellen omaa särähtelevää vastaanotintani entistä herkemmäksi. Unohtaa sana pitäisi ja korvata se vaikkapa tunnen tarvetta -ilmaisulla. Minkälaiseen tekemiseen tai ei-tekemiseen tunnen nyt tarvetta?

Sinun ei tarvitse nähdä koko portaikkoa,
kunhan vain otat ensimmäisen askeleen.
-Martin Luther King, Jr.

Tänä aamuna kesken me­di­taa­tio­har­joi­tuk­sen minulle annettiin selkeä kuva avantouinnista. Makustelin ajatusta tovin ja se alkoi tuntua hyvältä ja oikealta. Kaiken tämän jälkeen tarvitsen ennen kaikkea kannatelluksi tulemisen kokemuksia, ja vedessä se tapahtuu ihan konkreettisesti. Juuri nyt en jaksa kannatella muita, sillä olen sisältä tyhjä. Mutta täytyn kyllä. Sitä pikemmin, mitä vakavammin otan kehoni viestistä vaarin. Se sanoo että pidä huolta itsestäsi nyt. Ja tällä kertaa minä tottelen.

Tällä loputtomalla luottamusmatkalla
ei kulje kukaan toinen
Hiljaista näillä reiteillä on
ja horjumattomaan on sokean varattava
Niin kuin jokaisella taipaleella
joka ihon alla tehdään
   Kesken – Elina Salminen

Hyvää ja kaunista

Hyvää ja kaunista

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 3-2021

Olen koko ikäni ollut niin sanotusti huono nukkuja; herkkä valolle, äänille ja kaikille muillekin häiriötekijöille. Erityisesti uneen vajoaminen on ollut minulle tosi vaikeaa. Minulla oli tapana pyöriä sängyssä pikkutunneille saakka ja soimata itseäni siitä, että vaikka ”tein kaiken oikein”, en silti kyennyt nukahtamaan.

Hain unta vaikka minkälaisin luonnollisin keinoin ja syyllistyin, kun en hyvästä unihygieniasta huolimatta millään oppinut nukahtamaan helposti ja varmasti. Mitä kovemmin yritin, sitä kauemmaksi Höyhensaarten satama tuntui karkaavan. Päädyin jopa ajattelemaan, että tämä on se herkkyyden hinta, joka minun on syytä valittamatta hyväksyä.

Kaksi vuotta sitten suostuin lopulta ottamaan unilääkkeet avukseni. Ero entiseen on sanoinkuvaamaton, ja koen, että koko elämäni on muuttunut. Nyt minulla on virtaa. Saan aikaiseksi sekä työssä että vapaa-ajalla paljon enemmän kuin ennen. Paremmalla sykkeellä, itseäni uuvuttamatta. Elämä tuntuu ihanalta; pitkältä, jännittävältä seikkailulta.

Tämä siitä huolimatta, että myös minun elämässäni on surua, huolia ja monenlaisia stressin aiheita. Ne jäävät kuitenkin pintatasolle. Tuon vellovan pinnan alla asustaa syvä rauha ja kiitollisuus siitä, kuinka hyvin Elämä on minua kohdellut. Jopa tietoisuus siitä, kuinka paljon hyvää ja kaunista minussa itsessäni on siitä huolimatta, että olen kaukana täydellisestä. Sille hyvyydelle ja kauneudelle haluaa vastata samalla mitalla; olla hyvä itseään kohtaan.

Oma rima on laskenut tasolle, jonka pystyn ilman jatkuvaa hampaat irvessä ponnistelua varmahkosti ylittämään. Ja vaikken aina pystyisikään, yritys riittää. Ainahan voin yrittää uudestaan! Olen vuosien varrella kasvanut lempeydessä ja rentoudessa, ja siksi haluan nykyisin suoda itselleni kaikkea hyvää, mukaan lukien kunnolliset yöunet.

Tiedostan toki, että olen itse edesauttanut univaikeuksieni syntyä valvomalla reippaasti yli järkevän nukkumaanmenoajan lapsuudestani lähtien. Vietin suuren osan öitäni salaa kirja kädessä, vaikka tiesinkin kuinka vaikeaa aamulla on herätä.

Sinulla voi olla tottumuksia, jotka heikentävät sinua. Muutoksen salaisuus on keskittää kaikki voimasi, mutta ei vanhan vastustamiseen,
vaan uuden rakentamiseen.
-Sokrates

Miksi olin niin julma itselleni? Miksi kohtelin itseäni tavalla, jonka tiesin heikentävän elämänvoimaani? Pidin itseäni niin arvottomana, että minulla ei ollut muka väliä. Kaikkien muiden hyvinvointi ajoi reippaasti ohi omien tarpeideni. Valitsin kärsimyksen, ja siten sain taas aihetta marttyyrinkruununi kiillottamiseen.

Ja pyörä jatkoi pyörimistään, ilman että pysähdyin koskaan tarkastelemaan syitä seurausten takana ja kysymään itseltäni, miksi toimin niin kuin toimin. En tiedä, osaisinko vieläkään vastata tuohon kysymykseen. Todennäköisesti en.

Siksi kysynkin itseltäni, mikä on muuttunut? Erona entiseen ei ehkä olekaan mikään muu kuin oma tapani katsoa maailmaa ja kohdata itseni. Nykyisin näen itseni ensisijaisesti kuolemattomana sieluna, joka on hetkeksi tullut piipahtamaan maan päälle ihmiskehossa, ja jonka tehtävä on säteillä mahdollisimman kirkasta valoa täällä ollessaan. Jumalan kuvana, joka on kaunis ja hyvä juuri sellaisena kuin on. Tälle ihanalle olennolle on helppoa haluta olla hyvä.

Kun kello soi aamuisin, minua väsyttää joskus edelleen, vaikka nyt nukunkin keskimäärin seitsemän tuntia yössä. Mutta onko se mikään ihme, kun olen nukkunut liian vähän edeltävät viisikymmentä vuotta? Univelkaa riittää, eikä kaiken tarvitse olla hetkessä valmista. Maksellaan velkaa pois aina kun pystytään.

Eikä ahdistuta niinä öinä, jolloin uni ei sen pienen tabletinsirun nielaisemisesta huolimatta yksinkertaisesti tule. Silloin taivaanrannan valaisee usein täysikuu. Niinä öinä voin ajatella sinisiä ajatuksia ja nauttia omasta hiljaisesta hetkestäni tietäen, että seuraavana tai viimeistään sitä seuraavana yönä uni tulee kyllä. Ja kaikki on oikein, oikein hyvin.

Puristetun nyrkin sisällä ei ole mitään. Avattu kämmen kannattelee koko maailmaa. 
-Kiinalainen sananlasku

Luotan sinuun

Luotan sinuun

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 2-2021

Jään katselemaan talvisella metsälenkillämme napattua kuvaa, jossa kuljen reppu selässä kohti metsän siimestä kaksi koiraa kannoillani. Mieleni täyttyy hellyydellä. Koirat seuraisivat minua luultavasti vaikka palavaan taloon, sillä ne luottavat minuun täysin. Voi kuinka paljon noita kahta otusta rakastan!

Ja kuinka paljon enemmän ne osaavatkaan minua rakastaa. Koirien minua kohtaan osoittama kiintymys on voimakasta, puhdasta ja ehdotonta. Se on pyyteetöntä rakkautta, jonka eläin antaa ihmiselle lahjaksi, odottamatta mitään vastineeksi.

Se on erilaista kuin ihmisten välinen rakkaus, joka ikävä kyllä usein näyttäytyy pikemminkin vaihtokauppana; jos olet minulle mieliksi, osoitan sinulle kiintymystäni. Jollet, saat osaksesi kylmempää kohtelua. Ja kuitenkin me kaikki tarvitsemme rakkautta eniten juuri silloin, kun sitä vähiten ansaitsemme.

Monesti häissä kuultavat Raamatun Korinttilaiskirjeen sanat kertovat siitä, millaista rakkaus on ja myös siitä, mitä se ei ole.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä.
Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile,
ei käyttäydy sopimattomasti,
ei etsi omaa etuaan,
ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa,
ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa.
Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Melko korkeita tavoitteita yhteistä taivaltaan vasta aloitteleville. Kuka pystyy rakastamaan tuolla tavoin? Nostan ensimmäisenä käteni ja myönnän, että minä en ole pystynyt. Usein kompastun jo ensimmäiseen lauseeseen, sillä rakkauteni ei suinkaan aina ole kärsivällistä.

Minulla on myös norsun muisti, mitä kumppanin menneisiin tekemisiin ja tekemättä jättämisiin tulee. Itselleni olen paljon sallivampi sillä tiedänhän, etten tarkoita mitään pahaa. Olenpahan vain itsekäs suhteessa muihin, niin kuin me kaikki pohjimmiltamme olemme. Olemme inhimillisiä. Olemme ihmisiä.

Ehkäpä me siksi tarvitsemme eläimiä näyttämään meille omalla esimerkillään, mitä Ko­rint­ti­lais­kir­jees­sä kuvailtu Rakkaus (isolla ärrällä) on. Se viitoittaa meille suunnan, johon kulkea. Se on ihanne, jonka saavuttamiseksi on hyvä pysähtyä tarkastelemaan aika ajoin omaa käytöstään. Peili, joka heijastaa meille omat kipupisteemme ja kehityskohteemme, jos vain uskallamme kurkistaa siihen ilman kaunistavia filttereitä ja itsellemme suomia lieventäviä asianhaaroja, jotka kuitenkin arkailematta toiselta epäämme.

John F. Kennedy antoi legendaarisessa vir­kaa­nas­tu­jais­pu­hees­saan Amerikan kansalaisille tehtävän: älä kysy mitä maasi voi tehdä sinun hyväksesi, vaan kysy mitä sinä voit tehdä maasi hyväksi. Kun laajennamme tuota ajatusta ihmissuhteiden suuntaan, ymmärrämme että voimme saada paljon aikaan muuttamalla omaa käytöstämme. Sen sijaan että odotamme rakkauden tekoja muilta, voimme alkaa tekemään niitä itse.

Voimme joka tilanteessa kysyä itseltämme, mitä minä voin tehdä tänään, tässä ja nyt, kumppanini/lapseni/ystäväni/sukulaiseni/naapurini hyväksi. Teot ratkaisevat, eikä niiden tarvitse edes olla suuria. Voin lähettää ystävälle viestin ja sukulaiselle postikortin. Voin pestä lapseni pyykit ja keittää puolisolle etätyöpäivän taukokahvit. Voin pysähtyä kysymään, mitä naapurille kuuluu. Voin antaa tekojeni kertoa, että he ovat tärkeitä ja arvokkaita.

Näin toimien voin kääntyä kohti universaalia hyvää ja vahvistaa omaa voimaani. Tuntea kiitollisuutta siitä, että elämä antaa minulle jatkuvasti uusia mahdollisuuksia kehittyä rakkauden taidossa. Ehkä jopa niin pitkälle, että jonain päivänä pystyn rakastamaan lähimmäistäni kuten koirani rakastavat minua jo nyt – kärsivällisesti, luottavaisesti, lempeästi ja pyyteettömästi. Onneksi minulla on loppuelämä aikaa harjoitella.

Tällaisessa kohdassa nyt olen
helpon ja vaikean välillä
leveän kapealla kujalla

Enkä osaa suunnistaa
niin kuin sitä syntyjään pitäisi
Olisi ohjeensa saanut
ensimmäisessä onkalossa
että valoa kohti vaan

Sen minä sentään kuulen
kun harmaita seiniä raavin
kokeilen katujen kulmia
niin kuin pimeään tottunut

Että valoa kohti vaan!

  • Kesken, Elina Salminen

Ennen ja nyt

Ennen ja nyt

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 1-2021

Takana on jälleen yksi syntymäpäivä ja mittariin on kertynyt vuosi lisää. Kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä on mukavaa vanheta. Olisihan se toki upeaa, jos voisi poimia rusinat nuoruuden pullasta ja saada taas olla vapaa, kaunis ja huoleton, mutta suurin surminkaan en tahtoisi takaisin epävarmuuttani tai tunnetta siitä, että olen aina jotenkin vääränlainen.

Elämän koulussa olen oppinut ymmärtämään itseäni ja tätä herkkyyttäni, jonka nykyisin koen siunaukseksi. Päästäkseni tähän pisteeseen minun on pitänyt opetella rajanvetoa, ja se on ollut vaikeaa. On joskus vieläkin. Kuinka pystyn sanomaan nätisti samassa autossa matkustavalle, etten kerta kaikkiaan kykene kuuntelemaan radiosta kuuluvaa puhetulvaa ja käymään järkevää keskustelua jostain toisesta aiheesta samaan aikaan? Monien on vaikea tätä ymmärtää, toisinaan jopa puolisoni, jonka kanssa olen sentään elänyt neljännesvuosisadan ajan.

Sekasortoinen äänimaailma saa minut pois tasapainosta, ja sama vaikutus on valosaasteella. Huomaan kaipaavani vuosi vuodelta enemmän hiljaisuuteen, rauhaan, luonnonvaloon. Paikkaan, jossa tähtitaivas avautuu rauhoittavana yläpuolella ja kuunvalo todella valaisee eikä vain sulaudu kaupungin sameaan taustahehkuun. Elämään, jota eivät muiden laatimat aikataulut hallitse ja jossa en ole sidottu mihinkään tiettyyn paikkaan. Miksi näiden tarpeideni esille tuominen tuntuu minusta edelleen ajoittain niin vaikealta?

Siksi, että en halua leimautua hankalaksi. Olisi turvallisempaa pysytellä sulautuneena taka-alalle, hajuttomana, mauttomana ja värittömänä camouflage-versiona itsestäni. Harmittomana tyyppinä, joka ei herätä kenessäkään tarvetta arvostella tai pilkata. Syynä on se sama hylätyksi tulemisen pelko, joka laittoi minut miellyttämään kanssaihmisiäni senkin uhalla, etten koskaan tullut aidosti kuulluksi, kokonaan nähdyksi tai täysin ymmärretyksi. Miellyttäminenhän on erityisherkälle valtavan helppoa, sillä hän tuntee kyllä luissaan, mitä häneltä kussakin tilanteessa odotetaan. Empatia ja kyky kuunnella ovat kovaa valuuttaa ih­mis­suh­de­mark­ki­noil­la, samoin alituinen reippaus, jolloin ei joudu aiheuttamaan muille päänvaivaa omilla murheillaan.

Enää naamion takana piileskely ei kuitenkaan ole mahdollista. Minussa jyllää outo sisäinen voima, joka vaatii päästä esiin. Se vakuuttaa minut siitä, että olen ihan ok juuri tällaisena herkkiksenä kuin olen. En ole ketään toista huonompi enkä taatusti myöskään parempi ihminen. Olenpahan vain olemassa ja oppimassa tässä elämässä sellaisia asioita, jotka ovat minulle aiemmin osoittautuneet pelottaviksi ja haasteellisiksi, niin kuin nyt vaikkapa huomion keskipisteenä oleminen.

Kun katson tarkemmin, ymmärrän, että vanhenemisen myötä arvostus omaa ainutlaatuisuutta kohtaan on itseasiassa palauttanut minulle sen vapauden ja huolettomuuden, jotka mielessäni liitin nuoruusvuosiin. Kun minun ei tarvitse esittää mitään roolia, olen vapaa kenen tahansa seurassa. Ei minusta (omia läheisiäni lukuunottamatta) muiden tarvitse tykätä, nyt kun tykkään itse itsestäni. Miellyttämisen paine on poissa. Tulevaisuuteen katson nykyisin luottavaisin silmin, ja se tuo elämääni ihanaa huolettomuutta.

Ja vaikka tiedostan ajan hampaan väistämättä nakertamat jäljet ulkoiseen olemukseeni, näiden viisaampien ja lempeämpien silmien läpi katseltuna oma peilikuvani tuntuu oikeastaan entistä miellyttävämmältä. En siis ole vuosien mittaan menettänyt sen paremmin vapautta, kauneutta kuin huolettomuuttakaan, vaan päinvastoin löytänyt ne syvemmin ja aidommin kuin nuorena koskaan.

Siksi on arvokasta välillä pysähtyä matkan päästä katsomaan, millaista oli ennen ja millaista on nyt. Silloin mieli täyttyy kiitoksella ja sielusta kumpuaa halu tehdä parhaansa tukeakseen niitä tämän päivän nuoria, jotka kamppailevat epävarmuuden ja huonommuuden tunteiden kanssa. Siten meillä on todellista valtaa tehdä tästä maailmasta vähän parempi paikka, Sinulla ja minulla.

Be who you are and say what you feel,
because those who mind don’t matter
and those who matter don’t mind.
-Dr. Seuss

Ihminen ei voi ikinä suostua ryömimään,
jos jokin ajaa häntä nousemaan lentoon.
-Helen Keller