Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 6-2021

Lähestymme taas vuoden pimeintä aikaa, jolloin valo vähenee ja luonto vetäytyy talvilepoon. Vuosien ajan minusta tuntui, että pimeys on syksy toisensa jälkeen aina vain vaikeampaa kestää. Teki mieli vajota talviuneen ja herätä vasta, kun kevätauringon ensi säteet saavat silmät taas avautumaan. Mietin, kuinka mukavaa olisi sulkeutua kotiin, omaan pieneen hämärään taikapiiriin ja köllötellä kuin karhu pesässään talven tuiskujen ohi ja yli.

Ihan yhtä usein haaveilin toisaalta myös siitä, että saisin asua sydäntalven ajan jossain lämpimässä, valoa tulvillaan olevassa paikassa. Lähtisin matkaan lokakuun loppupuolella ja palaisin kotimaahan helmi-maaliskuun tienoilla, kun hanget hohtelevat kilpaa kevätauringon kanssa ja hiihtokelit ovat parhaimmillaan. Olisin vapaa kuin muuttolintu.

Tänä vuonna on toisin. Jokin on muuttunut. Olen omaksi ihmetyksekseni ja suureksi ilokseni huomannut nauttivani syksyn pimeistä illoista, hämäristä hetkistä. Olen polttanut kynttilöitä enemmän kuin koskaan ja antanut itselleni luvan laskeutua kesän aktiivisuudesta syksyn hitaampaan rytmiin.

Olen kääntänyt katseeni sisäänpäin ja kokenut voimakkaasti, kuinka kaikilla vuoden kierron vaiheilla on oma tehtävänsä ihmisenkin elämässä. Aivan kuten kasvit, myös me ihmiset tarvitsemme syksyn ja talven, jonka aikana ei ulkoisesti tapahdu juuri mitään. Ja hyvä niin, sillä se on elinehto sille, että pystymme uudistumaan, laajenemaan, kasvamaan.

Kun siemenet saavat levätä kaikessa rauhassa tietoisuutemme syvyyksissä, eteen tulee väistämättä sekin hetki, jolloin ne alkavat versoa esiin. Muutos voi olla vaikeasti havaittava, mutta kun hento itu vahvistuu, kasvi alkaa kurottaa kohti aurinkoa ja kukoistaa sitä runsaammin, mitä lähemmäksi kesää käymme.

Samoin on meidän ihmistaimien laita. Me tarvitsemme elämäämme lepovaiheen aktiivisen kasvukauden jälkeen. On hyvä kääntyä sisäänpäin kuuntelemaan vielä nukkuvia tunnelmia, jotka ajallaan vahvistuvat aavistuksiksi jostain tulevasta.

Ja eräänä päivänä, kun silmämme avautuvat, tiedämme varmaksi jotain sellaista, mikä aikaisemmin oli täysin hämärän peitossa. Näemme selvästi jonkin elämäämme vaikuttaneen tapahtuman merkityksen ja tunnistamme sen mukanaan tuoman opin. Huomaamme kehittyneemme jossain vaikeana pitämässämme asiassa.

Tänä vuonna hidastin tahtia jo elokuussa. En siksi, että olisin halunnut, vaan siksi, että minun oli pakko. Ymmärrettyäni että rakkaani on paranemassa vaikeasta sairaudestaan ja että rinnallani on taas kumppani, joka pystyy kannattelemaan paitsi itseään, myös minua tarvittaessa, tunsin kuinka kaikki voimani äkillisesti ehtyivät. Olin kuin tyhjiin puristettu ilmapallo, voimaton ja passiivinen.

Ja toisin kuin koskaan ennen, annoin itseni olla. Suomimatta ja patistamatta. En pyrkinyt olemaan reipas, en ponnistellut tehdäkseni enemmän kuin jaksoin enkä yrittänyt tarjota kenellekään apuani, sillä tajusin että tyhjästä on paha nyhjäistä. Uskoin, että pysähtyminen poikii aikanaan jotain hyvää enkä siksi ollut edes kovin huolissani, vaikkei minulla ollut aavistustakaan, kuinka kauan lama kestäisi.

Elämä on tulvillaan kaikkea uutta.
On kuitenkin tarpeen tyhjentää vanha pois
tehdäkseen tilaa uudelle.
-Eileen Caddy

Seitsemän viikon päästä tunsin, kuinka tyhjentynyt malja alkoi ihmeellisellä tavalla täyttyä. Se täyttyi väkevästä elämänvoimasta ja – energiasta. Riemusta ja kiitollisuudesta siitä, että saan olla elossa tässä kauniissa maailmassa, näiden hienojen tyyppien kanssa. Ilosta ja valosta, toivosta ja rakkaudesta.

Henkiin heräämiseni myötä kysyin taas, kuinka voisin parhaiten palvella. Omana itsenäni, tällä hiukan muuntuneella energiallani. Suurimman tyydytyksen meille suo nimittäin se, että saamme toteuttaa omaa, tärkeää palvelutehtäväämme. Sellaista, jossa joudumme laittamaan itsemme likoon ja haastamaan itseämme, sillä elämässä ei ole mitään mieltä harjoitella loputtomiin jo kerran opittuja läksyjä.

Ja kuten aina ennenkin, kysyjälle vastattiin. Mieleeni tuli yksi sana: tun­ne­tai­to­val­men­ta­ja. Pienellä googlaamisella selvisi, että sellainen ammattinimike on todellakin olemassa, ja että siihen johtava koulutus alkaisi Jyväskylän kesäyliopistossa hetken päästä. Koulutuksen sisältö resonoi niin voimakkaasti sisäisen tietoni kanssa, että melkein samalta istumalta hain ja pääsin mukaan.

Joku voisi ajatella, että helppohan minun on puhua, kun vastauksia vain tipahtelee taivaasta. Mutta ei se niin mene. Meille kaikille annetaan vastauksia sitä mukaa, kun olemme valmiita ottamaan niitä vastaan. Usein vastauksen saamista edeltää jokin koettelemus, johon omaksi iloksemme ja ihmeeksemme huomaamme reagoivamme aivan toisin kuin ennen.

Se on henkimaailman tapa näyttää meille ihan konkreettisesti se, kuinka olemme menneet elämässämme eteenpäin ja oppineet virheistämme. Silloin ei pidä tyytyä kohauttamaan olkapäitään ja kuitata asiaa välinpitämättömästi, ohimennen. On pysähtymisen ja juhlimisen paikka; olemmehan saavuttaneet jonkin tärkeän etapin henkilökohtaisella matkallamme!

Ne kaikki ovat niitä tähtihetkiä, joiden vuoksi kannattaa tarpoa eteenpäin vaikka kuinka kovassa viimassa. Vaikka eteneminen joskus tapahtuisikin kaksi askelta eteen, yksi taakse -periaatteella. Mielen valtaa syvä rauha ja kiitollisuus siitä, että on saanut kasvaa taas vähän kohti ominta itseään ja toteuttaa omaa kehitystehtäväänsä oman elä­män­suun­ni­tel­man­sa mukaisesti.

Silloin ymmärtää paremmin myös oman rajallisuutensa ja hyväksyy sen. Ei ole tarkoituskaan oppia kaikkea kerralla, vaan edetä pienin askelin. Kiireettömästi, nautiskellen. Sovussa itsensä ja kaiken ympärillä olevan kanssa. Tietoisena siitä, että vaikka lopputulos pysyisi edelleen hämärän peitossa, jossain kulkuasi seuraava lempeä katse näkee koko kuvion. Sen johdatettavaksi on turvallista antautua.

Elä niin kuin tanssisit. Kun tanssit, tarkoituksesi ei ole päästä
tanssilattialla tiettyyn paikkaan. Tarkoituksesi on nauttia joka
askeleesta matkan varrella.
-Wayne Dyer