Vain elämää

Vain elämää

Perhekokomme on viimeisten lähes kolmenkymmenen vuoden aikana vaihdellut, ja sen myötä myös asumistarpeemme ovat muuttuneet. Aloitimme yhteiselämän viidenkymmenen neliön keskustakaksiosta, jonne kahden opiskelijan vähät tavarat mahtuivat paremmin kuin hyvin. Muistan ihmetelleeni silloisen asuntomme komeroiden määrää, sillä tuntui, että niitä oli ihan liikaa. 

Kun esikoinen ilmoitti tulostaan, tulevilla vanhemmilla heräsi tarve rakentaa poikaselleen turvallisempi pesä. Ajattelimme, että keskellä kaupunkia ei ole hyvä pienen lapsen kanssa asua, vaan hän tarvitsee pihan ja paljon tilaa, jossa ottaa ensiaskeleitaan. Näin jälkikäteen tuo ajatus tietysti hymyilyttää, mutta olimme silloin tosissamme. Päädyimme ostamaan peruskuntoisen rintamamiestalon parinkymmenen kilometrin päässä kaupungista. Matka tuntui lyhyeltä, mutta se olisi yhtä hyvin voinut olla vaikka sata kilometriä, niin isolta muutos ympäristössä ja yleisessä ilmapiirissä tuntui. 

Meistä tuli uudet asukkaat kyläyhteisöön, jossa ihmiset tunsivat toisensa ja toistensa asiat. Siinä oli omat hyvät ja omat huonot puolensa; kävelymatkan päästä löytyivät kyllä kaikki peruspalvelut, mutta henkinen ilmapiiri kävi niin kapeaksi, että meidän oli siellä melkeinpä alusta lähtien jotenkin vaikea hengittää. 

Sen sijaan, että olisimme myöntäneet virheemme ja pyrkineet muuttamaan takaisin kaupunkiin, kaivoimme itsellemme yhä syvempää kuoppaa. Yritimme epätoivon vimmalla muokata kotiamme vastaamaan perheemme tarpeita niin, että seuraavat toistakymmentä vuotta menivät kotia aina jollain tavalla remontoidessa ja laajentaessa. 

Se söi henkisiä, emotionaalisia ja taloudellisia voimavarojamme niin, että voimamme ehtyivät. Jouduimme lopulta toteamaan, että riippumatta siitä, kuinka ihanaksi kotimme sisätiloista laitamme, sen sijainti vain yksinkertaisesti oli meille väärä. Lapsemmekin olivat kaiken kukkuraksi saaneet niin voimallisen tanssikärpäsen pureman, että heidän kaikki arki-iltansa kuluivat kaupungissa treenaten. Ja me kuskasimme, ajellen epäekologisesti ja -ekonomisesti kymmeniä kilometrejä päivittäin edestakaisin. 

Alkoi pari vuotta kestänyt asunnonmetsästys, jonka aikana tunteet vaihtelivat toivosta epätoivoon ja takaisin, sillä taajamakotimme ei käynyt kaupaksi. Näin jälkikäteen on helppoa nähdä miksi niin kävi, sillä nykyinen kotimme ei ollut vielä tullut myyntiin. Kymmenisen vuotta sitten koitti lopulta se hetki, jolloin saatoimme hyvästellä entisen elämämme ja palata jälleen kaupunkiasujiksi. Myös uutta taloa piti toki remontoida, mutta teimme sen nopeasti, yhden kesän aikana, jolloin into pysyi päällä ja maali häämötti koko ajan lähempänä. Olemme koko ajan rakastaneet tätä kotiamme aivan eri mittakaavassa kuin entistä, ja olemme viihtyneet täällä loistavasti. 

Tässä talossa olemme juhlineet niin tupaantuliaiset, lastemme rippi- ja ylioppilasjuhlat sekä omat hopeahääpäiväjuhlamme. Tämä talo on nähnyt niin monet iloiset hetket! Siksi tuntuukin aika haikealta myöntää itselleen, että meidän on taas aika kääntää uusi sivu, jatkaa elämäämme pienemmissä puitteissa. Lapsemme elävät omaa nuoren aikuisen elämäänsä toisilla paikkakunnilla, eivätkä todennäköisesti palaa enää vanhaan kotikaupunkiinsa. Siksi tätä ihanaa taloa ei tarvitse säästellä heidänkään tuleviin tarpeisiinsa, vaan on aika punnita sitä, mitä me kaksi boomeria haluamme ja tarvitsemme, tässä ja nyt. 

Asiaa pohdittuamme olemme tulleet siihen tulokseen, että eniten me kaipaamme vapautta. Sitä, että emme ole vastuussa lumenluonnista tai nurmikonleikkuusta, vaan voimme lähteä reissun päälle spontaanisti silloin kun haluamme, vuodenajoista tai säätiloista riippumatta. Haluamme takaisin kerrostaloon! 

Ympyrä on asumishistoriamme osalta sulkeutumaisillaan. Jälkiviisaana voisi kysyä, oliko järkevää ylipäätään lähteä seikkailemaan muualle sieltä kaupungin keskustassa sijaitsevasta kerrostalosta. Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat koko aikuisikänsä asuneet sovittaen perheensä tarpeet yhteen pysyvään kotiin. Vaikka välillä on ollut ahdasta, lasten muutettua kotoa tilat tuntuvat taas väljemmiltä ja asumiskulut ovat pudonneet minimiin kun lainakin on vuosien saatossa saatu makseltua pois. 

Me valitsimme toisen tien, sovitimme asumisemme perheemme muuttuviin tarpeisiin, ja ei – se ei missään nimessä ollut järkevää. Jokainen tehty remontti ja toteutunut muutto on maksanut paljon rahaa, ja siksi olemmekin vielä kaukana velattomuuden auvosta. Kääntöpuolella on kuitenkin tieto siitä, että olemme uskaltaneet tehdä omannäköisiämme ratkaisuja tilanteiden ja tarpeiden muuttuessa sekä oman ymmärryksen kasvaessa. 

Omaa fiilistä kannattaa kuunnella nimenomaan isojen ratkaisujen edessä. Moni empii ja laskee loputtomasti, kannattaako tehdä lopullinen siirto oli kyseessä sitten asunnon hankinta tai elämänkumppanin valinta. Ne ovat mielestäni sellaisia ratkaisuja, joissa järkipuheeseen ei voi kauheasti luottaa. Sen täytyy tuntua oikealta! Pienemmissä jutuissa sen sijaan ovat järkipäätökset kohdallaan. 

Jos jälkikäteen huomaa tehneensä virheen, voi lohduttautua Kierkegaardin viisaalla neuvolla; ratkaisun ei tarvitse olla oikea, kunhan se on tosi. Elämää ei voi elää virheitä peläten, sillä silloin moni asia jää tekemättä ja moni oppi saamatta. Nykyisessä kodissamme säilytystilaa on paljon enemmän kuin ensimmäisessä asunnossamme, mutta niin on kyllä tavaraakin. Seuraava haaste lieneekin niiden karsiminen, ennen kuin muutto pienempiin neliöihin on mahdollista. Tänään on hyvä päivä aloittaa. Ajatus uudesta, yksinkertaisemmasta elämisen muodosta puhaltakoon tuulta purjeisiini.    

Vain elämää, ei sen enempää
Myös päivät nää kerran häviää
Vain elämää, ei sen enempää
Sun muistos koitan säilyttää

– Irwin Goodman

Vihaan kyllästynyt

Vihaan kyllästynyt

Katsoin eilen illalla dokumentin, joka koski Israelin viime aikojen tapahtumia. En ollut uskoa korviani, kun ohjelmassa haastateltu kansalaisaktivisti-rabbi sanoi, että Israelin valtaapitävien tavoitteena on tehdä etninen puhdistus Gazassa ja Länsirannalla. Hän, itsekin Israelin kansalainen, arvosteli kovin sanoin maansa johtajien toimintaa, joka on suonut avoimen valtakirjan Länsirannalle laittomasti nousseiden israelilaissiirtokuntien jäsenille harjoittaa avointa terroria beduiinikylien asukkaita kohtaan estämällä heidän elinkeinonsa, hajottamalla kyläyhteisöjä ja tappamalla niiden asukkaita.

Ymmärrän sen, että Israelin tilanne on ollut hyvin vaikea ja jännitteinen alusta lähtien. Toisen maailmansodan jälkeen maailma oli velkaa holokaustin ja muun vainon keskeltä selviytyneelle juutalaisväestölle. Heille piti löytää paikka, jossa he saisivat kerätä elämänsä sirpaleet kasaan, elää rauhassa ja harjoittaa uskontoaan ilman, että heitä kukaan sen vuoksi syrjisi. Se oli hyväntahtoinen ja oikeudenmukaiselta tuntuva ajatus, jonka kaikki sodan voittajavaltiot allekirjoittivat.  

Mutta miksi, voi miksi se piti toteuttaa palestiinalaisten kustannuksella? Ihmisten, jotka olivat asuttaneet kristittyjen ja juutalaisten pyhää maata sukupolvien ajan. Vihan siemenet kylvettiin siinä hetkessä, kun palestiinalaisille sanottiin, että heidän täytyy jättää kotinsa ja siirtyä alta pois karummille ja kuivemmille seuduille, jotta uusi Israelin juutalaisvaltio voitaisiin perustaa heidän aiemmin viljelemilleen hedelmällisille alangoille. Ei ihme, että he kokivat tulleensa väärin kohdelluiksi. Vähän samanlaisia fiiliksiä voisi herätä meissä kantasuomalaisissa, jos saamelaiset ottaisivat omat alueensa takaisin ja jyräisivät meidät tieltään historialliseen maanomistusoikeuteensa vedoten. Saattaisimme mekin olla aika voimallisesti eri mieltä. 

Israelin valtion 72 vuotisen historian aikana Israelin, sen naapurimaiden ja palestiinalaisten välillä on nähty monia konflikteja, jotka ovat johtaneet välien kiristymiseen entisestään. Epäluulo vastapuolta kohtaan vallitsee ja tilanne on tulenarka, erityisesti Hamasin lokakuisen hyökkäyksen jälkeen. Jälki oli brutaalia ja suuri osa silloin otetuista panttivangeista vieläkin vangittuina, ilmeisen huonoissa olosuhteissa, mahdollisesti kidutusuhan alla. Se on karmaisevaa.

Mutta onko vähemmän karmaisevaa se, miten Israel on iskuun vastannut? Sullomalla palestiinalaiset siviilit koko ajan pienemmälle alueelle ja lähettämällä ammuskelevia sotilaita, pommeja ja puskutraktoreita perään. Puhutaan sotarikoksista, jopa kansanmurhasta, kun Hamasin taistelijoiden ohella myös syyttömät naiset ja lapset nääntyvät ruuan ja veden vähyyteen ja sairaanhoidon puutteeseen. Onko tavoitteena todella etninen puhdistus? 

Hitler yritti toisen maailmansodan aikana etnistä puhdistusta. Onneksi hän ei tavoitteessaan täysin onnistunut, vaikka aiheuttikin yli kuuden miljoonan juutalaisen kuoleman sekä mittaamatonta inhimillistä kärsimystä lukemattomille muille. Tuntuukin täysin käsittämättömältä, että ne ihmiset, joiden isovanhemmat ovat käyneet läpi holokaustin kauhut, ovat nyt itse samalla asialla. 

Vihaan vastataan vihalla, ja lapset kasvavat ajatukseen vihollisen surmaamisen välttämättömyydestä. Äidit itkevät lastensa hautojen äärellä. Kuitenkaan kumpikaan osapuoli ei todellisuudessa mitenkään pysty eliminoimaan toisen kansaa täysin, sen paremmin kuin alistamaan vastapuolta täysin omaan tahtoonsa. Tuolla alueella tulee jatkossakin elämään niin israelilaisia kuin palestiinalaisiakin. 

Eikö olisi viisaampaa yrittää löytää jonkinlainen ratkaisu, jossa kumpikaan osapuoli ei yrittäisi kiristää ruuvia niin paljon kuin pystyy, vaan ymmärtäisi, että elämisen edellytykset täytyy olla molemmilla kansoilla. Luovuttaisiin suosiolla joistakin saavutetuista eduista ja omiksi vallatuista alueista, jotta tulevilla sukupolvilla olisi jonkinlainen mahdollisuus elää rauhassa rinnakkain, tai ainakin naapureitaan sietäen? Uskonnosta ja kansalaisuudesta riippumatta olemme kaikki kuitenkin ihmisiä, ja meidän on pakko tulla jollain lailla toimeen keskenämme.  

 

Mitä elämä tuo
Se tulkoon minun luo
Virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo
Me ollaan samaa tuhkaa
Samaa kevyttä ilmaa
Joten rauha nyt
Tää maailma on vihaan kyllästynyt

– Haloo Helsinki

 

Siniset tikkaat

Siniset tikkaat

Nyt eletään Pääsiäisen aikaa, ja huomaan pohtivani anteeksiantoa. Uskon, että koko maailman kollektiivisella energialla on tässä sormensa pelissä, onhan Pääsiäinen yksi kristikunnan suurimmista juhlapyhistä. Sen sanoman olen ymmärtänyt niin, että valo voittaa pimeyden. Tätä prosessia kuvataan Raamatussa Jeesuksen kärsimysnäytelmällä, joka lopulta johtaa vapahdukseen.

Yksilön tasolla vapahdus merkitsee mielestäni sitä, että päästää irti. Lakkaa olemasta menneisyytensä vanki ja pyörittämästä päässään loputtomasti samoja keloja. Hyväksyy sen, mitä on ollut ja antaa itselleen anteeksi. On valmis aloittamaan alusta.  

Jotkut ei kadu mitään, minä kadun, laulaa Kaija Koo, enkä voisi olla enempää hänen kanssaan samaa mieltä. Kadun, ja taatusti tekisin toisin jos tällä ymmärryksellä ja elämänkokemuksella olisin taas niiden valintojen edessä, joissa valitsin ”väärin”. Toisaalta, olisiko minulla tätä ymmärrystä ja elämänkokemusta jos olisin saanut purjehtia tyynesti yhdestä onnistumisesta seuraavaan? Tuskinpa. 

Olen saanut tuta oman pienuuteni ja oppinut siten nöyryyttä elämän edessä. Se on aika arvokas opetus se, ja luulenpa, että se on tullut tarpeeseen. Omalla kohdallani opetus oli tosin vähällä mennä överiksi, sillä jossain vaiheessa menetin täysin itsetuntoni ja aloin uskoa, että kaikki mitä teen on tuomittu epäonnistumaan, olenhan niin riittämätön ja siksi arvoton. 

Mutta kuten niin monessa muussakin prosessissa, ensin mennään ääripäästä toiseen, ja ajan kanssa heiluri pikkuhiljaa asettuu kultaiselle keskitielle ja löytää vielä lopullisen tarkennusheilunnan jälkeen sen ikioman paikkansa. Kohdan, jossa saa olla oman itsensä kokoinen. 

Nyt tunnen paitsi oman pienuuteni, myös oman vahvuuteni, jotka mahtuvat kyllä samaan kuvaan, kulkemaan käsi kädessä. Jossittelun ja vatvomisen aika on ohi, sillä käsitän omaavani sellaista hiljaista voimaa, josta voin ammentaa empatiaa, läsnäoloa ja hyväksyntää niille elämän baaritiskeillä pälyileville perässätulijoille, joilla ei ole kovin terävät kyynärpäät.

Pieni lintu baaritiskillä
Sua väsyttää ja kaipaat äitiä
Oispa maailma sulle pehmeä
Kun kuljet siellä

Enemmän kuin mitään muuta, sitä olisin kaivannut aikoinaan itsekin. Että joku vanhempi, vahvempi ja varmempi lajitoveri olisi katsonut minua ystävällisesti ja valanut minuun uskoa siihen, että kaikki kyllä järjestyy. Silloin minun olisi ollut helpompi nähdä ympärilläni kaikki ne mahdollisuudet, jotka omassa putkinäössäni jäivät lymyämään potentiaalisten uhkien varjoon. 

Siinä missä mä näen auringonlaskun
Sä näet vielä kauniin kesäpäivän
Voisinpa olla hetken siinä ja tarttuu sun käteen

Tällä tavalla me opimme varmimmin, käänteisten kokemusten kautta. Se ei ole helppoa, mutta se on tehokasta. Tätä taustaa vasten kaiken hapuiluni tarkoitus suorastaan paistaa läpi elämän kuvakudoksesta, kun sitä malttaa tarkastella riittävän etäisyyden päästä. Minun tehtäväni on olla tukena, auttaa ja kannustaa. Lainata nuoremmilleni omat luottavaiset silmäni, joiden kautta he näkevät itsensä lupauksina, eivät menetettyinä mahdollisuuksina. 

Silloin on mahdollista myös päästää aidosti irti omista ja toisten odotuksista ja niistä entisistä unelmista ja haaveista, jotka eivät enää ehkä olekaan totta. Voi antaa itselleen anteeksi sen, ettei ole tiennyt eikä osannut paremmin. Päästää irti, kokea vapahduksen. Ja hetken päästä, kun pöly on laskeutunut, kääntää sivua. Aloittaa puhtaalta pöydältä. 

Ja aina kun kaaduin joo se sattui
Niin kuin sinäkin nytkin minäkin joskus itkin
Niin sitä kaatuu joo se sattuu
Tein sun surusta tikkaat siniset tikkaat ja kiipeen niitä pitkin pois
Kiipeen niitä pitkin pois
Kiipeen niitä pitkin pois
Kiipeen niitä pitkin pois

– Kaija Koo

Karavaanari

Karavaanari

Olemme mieheni kanssa viettäneet karavaanarielämää nyt aika tarkkaan kolme vuotta. Näistä ensimmäiset kaksi sullouduimme päättäväisesti pakettiauton kokoiseen retkeilyautoon, jonka ketterät ajo-ominaisuudet lopulta jäivät sen ikävän tosiasian varjoon, että tilaa oli pitemmän päälle kerta kaikkiaan liian vähän kahdelle aikuiselle ihmiselle ja kahdelle keskikokoiselle koiralle. 

Vuosi sitten lähdimme katselemaan isompia ajoneuvoja, ilman mitään osto-aietta. Mieltä kutkutti pohdiskella, minkälainen ajokki parhaiten vastaisi juuri tämän porukan tarpeisiin, ja helmihän sieltä löytyi. Vaikka oli siitä toki piirtynyt melko selkeä kuva edellisten vuosien aikana, joista mieheni muistaa parhaiten Pösilöksi nimetyn ex-automme hyvät ajo-ominaisuudet, minä taas alituisen tavaroiden etsimisen ja tilan ahtauden. Ja ne hyttyset! Retkeilyautossa tavaratilaan pääsi käsiksi avaamalla auton takaovet, ja Suomen kesässä se tarkoitti ovien avaamista myös inisevälle, pörisevälle ja pistävälle hyönteisarmeijalle, useita kertoja päivässä.

Luonnon keskellä eläminen ja paikan vaihtaminen säiden mukaan oli kuitenkin jotain niin upeaa, että en muista ainakaan kovin paljon valittaneeni. Koronavuosien kotimaanmatkamme teimmekin aika onnellisten tähtien ja ennen kaikkea taivaalta jatkuvasti helottavan auringon alla. Sama meininki jatkui viime kesänä, kun teimme uuden isomman vankkurimme kanssa ensimmäisen Keski-Euroopaan suuntautuneen karavaanireissumme. Reitti määräytyi taaskin pitkälle säiden mukaan, mutta tällä kertaa niin päin, että (koirille) ei saanut tulla liian kuuma. 

Voi kuinka nautimmekaan suuremmista sisätiloista! Metri lisää pituuteen ja parikymmentä senttiä leveyteen takaavat meille kunnollisen peseytymismahdollisuuden ja kovasti kaivattua lisätilaa sisällä oleskeluun ja kokkaamiseen. Säilytystilaa ei sen sijaan juurikaan tullut lisää ja ehkäpä hyvä niin; opettelemme tällä tavoin pikku hiljaa karsimaan niin vaate- kuin tavaravarastoamme sellaiselle tasolle, että pitemmän reissun jälkeen kotiin palatessamme huomaamme ihmettelevämme joka kerta, mitä teemme kaikella tällä tilalla ja tavaralla. 

On hyvä joutua välillä kyseenalaistamaan omia tapojaan, tottumuksiaan  ja uskomuksiaan. Huomaan nykyisin arvostavani astianpesu- ja pyykkikonetta kotioloissa suorastaan liikuttavalla kiitollisuudella, mutta tiedän toisaalta tulevani ilman niitäkin toimeen. Se hinta, minkä näiden elämää mukavoittavien koneiden ja laitteiden sekä väljien asuinolosuhteiden käytöstä maksamme on vapauden menetys; olemme jumissa itse rakentamassamme vankilassa. Aika monena viikonloppuna olemme nimittäin joutuneet toteamaan, että ei taaskaan päästä reissun päälle, kun täytyy tehdä pihahommia tahi korjata tai kunnostaa jotakin kohtaa vanhasta talostamme. 

Koirat ovat aina innokkaita reissuun lähtijöitä, ja ne ovat osaltaan opettaneet meille kuinka vähällä sitä loppujen lopuksi pärjääkään. Riittää, kun autosta löytyy oma paikka, johon päänsä kallistaa ja ne rakkaat tyypit, joiden kanssa on valinnut yhdessä kulkevansa. Ruuat kulkevat mukana ja lisää saa kaupasta kun se loppuu. Ja aina, kun avaat ulko-oven, alkaa seikkailu. Joskus mukava, joskus kamala, mutta aina kiinnostava. 

Vapaus kutsuu minua puoleensa siinä määrin, että pitkän kypsyttelyn jälkeen päätin siirtyä kokonaan etätöihin. Yllätyin itsekin kun tajusin kuinka helppoa se oli. Minun tarvitsi vain järkeistää palveluvalikoimaani enimpiä rönsyjä karsimalla ja tadaa, pystyn hoitamaan asiakaskontaktini tietokoneen ja puhelimen avulla. Energia ei tunne aikaa eikä paikkaa, ja nykyisenkaltainen tekninen edistys kannattaa ehdottomasti ottaa hyötykäyttöön siinä missä voi. 

Uneksin varovaisesti jo ajasta, jolloin vietämme talvet jossain etelämpänä, ja saan työskennellä ympäristössä, jossa riittää vuoden ympäri valoa ja meren kohinaa. En tiedä koska se päivä koittaa, mutta sen tiedän, että olen nyt ottanut ensimmäisen askeleen siihen tilanteeseen päästäkseni. Olen tehnyt voitavani, ja se riittää. Loppu on korkeammassa kädessä. 

 

Kun tanssit, tarkoituksesi ei ole päästä tanssilattialla tiettyyn paikkaan.
Tarkoituksesi on nauttia joka askeleesta matkan varrella.
-Wayne Dyer

Ehkä tässä Wayne Dyerin viisaassa ajatuksessa kiteytyy reissuelämän ihanuus, jossa liike on tärkeämpi kuin päämäärä. Se on vapautta minulle, nyt. Tiedän kuitenkin, että jonain päivänä löydän paikan, josta en halua enää lähteä pois. Silloin voin tyytyväisenä huokaista, laskea reppuni ja alkaa kasvattaa juuria itselleni kaikista ominaisimpaan maaperään. Toivon mukaan edelleen aika kevyellä kuormalla.

 

On niin helppoo olla onnellinen

On niin helppoo olla onnellinen

Helppoo olla nuori
Kaikki tai ei mitään
Hei rock and roll
On helppoo tarttuu kiinni
Ja kohta päästää menemään

Nuoruus on itsensä etsimisen aikaa. Jotta saisi selvemmän kuvan omasta itsestä, tarvitaan peilejä jotka heijastelevat meille sitä, miltä ulkopuolelta katsottuna näytämme. Jokainen kohtaamamme ihminen liimaa päällemme oman käsityksensä persoonastamme, ja jos olemme itsestämme epävarmoja, alamme itseltämmekin salaa apinoida tuota eteemme piirtyvää kuvaa. 

Samalla muovaudumme henkilöksi, joka on helppoa luokitella johonkin kategoriaan kuuluvaksi. Kuva omasta itsestä elää ja muuttuu kulloisenkin tapaamisen seurauksena. ”Olen ärsyttävä. Olen liian äänekäs. Minusta ei pidetä.” Toisaalta myös: ”Olen värikäs persoona. Minulla on sanottavaa. Hauskuutan toisia jutuillani.” Kumpi käsitys voittaa? 

Päivät ne vaan tulee ja
Menee läpi korvien sunnuntait
Ja sormien on helppo
Kitaralla iltaa säestää
Heii… On niin helppoo olla onnellinen
Heii… Ja tyytyy siihen mitä on

Se, mihin suuntaan kasvamme, riippuu lähes kokonaan toisten reaktioista siihen, millaisia olemme. Samanlainen käytös voi jossain ympäristössä herättää ihastusta ja jossain toisessa vihastusta. Ja näiden reaktioiden perusteella päädymme joko pienentämään tai suurentamaan itseämme. Toisin sanottuna sysäämme vastuumme kehityksemme suunnasta toisten, kenties ventovieraiden ihmisten harteille.  

Helppo olla vapaa kuvitella
Että kaikkeen löytyy syy
Mut miten rakkaus
Tai maailman synty selittyy

Jokaisessa meissä on sisäänrakennettuna tarve tulla hyväksytyksi sekä tarve rakastaa ja saada rakkautta osakseen. Monta kertaa käy niin, että täytyy suudella aika montaa sammakkoa osatakseen tunnistaa sen elämänsä prinssin tai prinsessan, kun sellainen lopulta vastaan tulee. Jos tulee. 

Mä voin suunnitella mun koko elämän
Vaimon ja viran ja talonkin
Mut kaikki menee toisin
Joku suunnittelee mua paremmin

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän menneet pettymykset painavat vaakakupissa. Ne tekevät ihmisen varovaiseksi. Varovaiseksi sanoissaan ja teoissaan, varovaiseksi heittäytymään tunteiden varaan silloinkin, kun potentiaalinen kumppani olisi kosketusetäisyydellä. Sitä alkaa muistelemaan menneitä pettymyksiä, satutetuksi ja jätetyksi tulemisen kokemuksia, jolloin sydän sulkeutuu ja ympärille kasvaa kova kuori. 

Kuori, jonka läpi on vaikeaa päästä. Silloin uusi kumppaniehdokas joutuu kantamaan kohtuutonta kuormaa ja vastaamaan emotionaalisella tasolla syytteisiin teoista, joihin hänellä ei ole ollut osaa eikä arpaa. Se on aika epäreilua se. 

Tällainen kehityskulku ei ole kuitenkaan mikään ennalta määrätty itsestäänselvyys. Jos huomaa vuosien mittaan muuttuneensa epäluuloiseksi tai ylivarovaiseksi, voi palauttaa itsensä perusasioiden äärelle. Maailmassa on kaksi voimaa, jotka ohjaavat käytöstämme: rakkaus ja pelko. Kummasta lähteestä haluamme ammentaa?

Jos valitsemme rakkauden, elämästä tulee hurjan paljon yksinkertaisempaa. Meillä on lupa innostua elämästä ja sen koko kirjosta lapsen lailla. Nähdä ympärillämme ihme toisensa jälkeen ja hurmaantua siitä kauneudesta, mitä keväiseen runsauteen heräävä luonto meille niin anteliaalla kädellä tarjoilee. 

Elämän mittaan karttuneet kokemukset ovat omalta osaltaan myös vahvistaneet ja viisastuttaneet meitä. Ne pystyvät tarjoamaan meille mittakaavaa ja perspektiiviä; osaamme erottaa olennaisen epäolennaisesta ja siedämme niin itsessämme kuin toisissamme pieniä tyyppivikoja, jotka eivät lopulta juurikaan vaikuta kokonaisuuteen. 

Ymmärrämme, että elämä ei anna takuita. Sen ei silti tarvitse estää meitä innostumasta ja heittäytymästä, uskomasta ja toivomasta. Silloin saamme kokea sen, miltä tuntuu olla kahdesti nuori. Aidolla itsetuntemuksella varustettuna toinen kerta on vieläpä ensimmäistä ihanampi! 

Heii… On niin helppoo olla onnellinen
Heii… Ja tyytyy siihen mitä on
Heii… On niin helppoo elää nyt ja tässä
Heii… Ja tyytyy siihen mitä on
– Olavi Uusivirta