Olemme mieheni kanssa viettäneet karavaanarielämää nyt aika tarkkaan kolme vuotta. Näistä ensimmäiset kaksi sullouduimme päättäväisesti pakettiauton kokoiseen retkeilyautoon, jonka ketterät ajo-ominaisuudet lopulta jäivät sen ikävän tosiasian varjoon, että tilaa oli pitemmän päälle kerta kaikkiaan liian vähän kahdelle aikuiselle ihmiselle ja kahdelle keskikokoiselle koiralle.
Vuosi sitten lähdimme katselemaan isompia ajoneuvoja, ilman mitään osto-aietta. Mieltä kutkutti pohdiskella, minkälainen ajokki parhaiten vastaisi juuri tämän porukan tarpeisiin, ja helmihän sieltä löytyi. Vaikka oli siitä toki piirtynyt melko selkeä kuva edellisten vuosien aikana, joista mieheni muistaa parhaiten Pösilöksi nimetyn ex-automme hyvät ajo-ominaisuudet, minä taas alituisen tavaroiden etsimisen ja tilan ahtauden. Ja ne hyttyset! Retkeilyautossa tavaratilaan pääsi käsiksi avaamalla auton takaovet, ja Suomen kesässä se tarkoitti ovien avaamista myös inisevälle, pörisevälle ja pistävälle hyönteisarmeijalle, useita kertoja päivässä.
Luonnon keskellä eläminen ja paikan vaihtaminen säiden mukaan oli kuitenkin jotain niin upeaa, että en muista ainakaan kovin paljon valittaneeni. Koronavuosien kotimaanmatkamme teimmekin aika onnellisten tähtien ja ennen kaikkea taivaalta jatkuvasti helottavan auringon alla. Sama meininki jatkui viime kesänä, kun teimme uuden isomman vankkurimme kanssa ensimmäisen Keski-Euroopaan suuntautuneen karavaanireissumme. Reitti määräytyi taaskin pitkälle säiden mukaan, mutta tällä kertaa niin päin, että (koirille) ei saanut tulla liian kuuma.
Voi kuinka nautimmekaan suuremmista sisätiloista! Metri lisää pituuteen ja parikymmentä senttiä leveyteen takaavat meille kunnollisen peseytymismahdollisuuden ja kovasti kaivattua lisätilaa sisällä oleskeluun ja kokkaamiseen. Säilytystilaa ei sen sijaan juurikaan tullut lisää ja ehkäpä hyvä niin; opettelemme tällä tavoin pikku hiljaa karsimaan niin vaate- kuin tavaravarastoamme sellaiselle tasolle, että pitemmän reissun jälkeen kotiin palatessamme huomaamme ihmettelevämme joka kerta, mitä teemme kaikella tällä tilalla ja tavaralla.
On hyvä joutua välillä kyseenalaistamaan omia tapojaan, tottumuksiaan ja uskomuksiaan. Huomaan nykyisin arvostavani astianpesu- ja pyykkikonetta kotioloissa suorastaan liikuttavalla kiitollisuudella, mutta tiedän toisaalta tulevani ilman niitäkin toimeen. Se hinta, minkä näiden elämää mukavoittavien koneiden ja laitteiden sekä väljien asuinolosuhteiden käytöstä maksamme on vapauden menetys; olemme jumissa itse rakentamassamme vankilassa. Aika monena viikonloppuna olemme nimittäin joutuneet toteamaan, että ei taaskaan päästä reissun päälle, kun täytyy tehdä pihahommia tahi korjata tai kunnostaa jotakin kohtaa vanhasta talostamme.
Koirat ovat aina innokkaita reissuun lähtijöitä, ja ne ovat osaltaan opettaneet meille kuinka vähällä sitä loppujen lopuksi pärjääkään. Riittää, kun autosta löytyy oma paikka, johon päänsä kallistaa ja ne rakkaat tyypit, joiden kanssa on valinnut yhdessä kulkevansa. Ruuat kulkevat mukana ja lisää saa kaupasta kun se loppuu. Ja aina, kun avaat ulko-oven, alkaa seikkailu. Joskus mukava, joskus kamala, mutta aina kiinnostava.
Vapaus kutsuu minua puoleensa siinä määrin, että pitkän kypsyttelyn jälkeen päätin siirtyä kokonaan etätöihin. Yllätyin itsekin kun tajusin kuinka helppoa se oli. Minun tarvitsi vain järkeistää palveluvalikoimaani enimpiä rönsyjä karsimalla ja tadaa, pystyn hoitamaan asiakaskontaktini tietokoneen ja puhelimen avulla. Energia ei tunne aikaa eikä paikkaa, ja nykyisenkaltainen tekninen edistys kannattaa ehdottomasti ottaa hyötykäyttöön siinä missä voi.
Uneksin varovaisesti jo ajasta, jolloin vietämme talvet jossain etelämpänä, ja saan työskennellä ympäristössä, jossa riittää vuoden ympäri valoa ja meren kohinaa. En tiedä koska se päivä koittaa, mutta sen tiedän, että olen nyt ottanut ensimmäisen askeleen siihen tilanteeseen päästäkseni. Olen tehnyt voitavani, ja se riittää. Loppu on korkeammassa kädessä.
Kun tanssit, tarkoituksesi ei ole päästä tanssilattialla tiettyyn paikkaan.
Tarkoituksesi on nauttia joka askeleesta matkan varrella.
-Wayne Dyer
Ehkä tässä Wayne Dyerin viisaassa ajatuksessa kiteytyy reissuelämän ihanuus, jossa liike on tärkeämpi kuin päämäärä. Se on vapautta minulle, nyt. Tiedän kuitenkin, että jonain päivänä löydän paikan, josta en halua enää lähteä pois. Silloin voin tyytyväisenä huokaista, laskea reppuni ja alkaa kasvattaa juuria itselleni kaikista ominaisimpaan maaperään. Toivon mukaan edelleen aika kevyellä kuormalla.