Nyt eletään Pääsiäisen aikaa, ja huomaan pohtivani anteeksiantoa. Uskon, että koko maailman kollektiivisella energialla on tässä sormensa pelissä, onhan Pääsiäinen yksi kristikunnan suurimmista juhlapyhistä. Sen sanoman olen ymmärtänyt niin, että valo voittaa pimeyden. Tätä prosessia kuvataan Raamatussa Jeesuksen kärsimysnäytelmällä, joka lopulta johtaa vapahdukseen.
Yksilön tasolla vapahdus merkitsee mielestäni sitä, että päästää irti. Lakkaa olemasta menneisyytensä vanki ja pyörittämästä päässään loputtomasti samoja keloja. Hyväksyy sen, mitä on ollut ja antaa itselleen anteeksi. On valmis aloittamaan alusta.
Jotkut ei kadu mitään, minä kadun, laulaa Kaija Koo, enkä voisi olla enempää hänen kanssaan samaa mieltä. Kadun, ja taatusti tekisin toisin jos tällä ymmärryksellä ja elämänkokemuksella olisin taas niiden valintojen edessä, joissa valitsin ”väärin”. Toisaalta, olisiko minulla tätä ymmärrystä ja elämänkokemusta jos olisin saanut purjehtia tyynesti yhdestä onnistumisesta seuraavaan? Tuskinpa.
Olen saanut tuta oman pienuuteni ja oppinut siten nöyryyttä elämän edessä. Se on aika arvokas opetus se, ja luulenpa, että se on tullut tarpeeseen. Omalla kohdallani opetus oli tosin vähällä mennä överiksi, sillä jossain vaiheessa menetin täysin itsetuntoni ja aloin uskoa, että kaikki mitä teen on tuomittu epäonnistumaan, olenhan niin riittämätön ja siksi arvoton.
Mutta kuten niin monessa muussakin prosessissa, ensin mennään ääripäästä toiseen, ja ajan kanssa heiluri pikkuhiljaa asettuu kultaiselle keskitielle ja löytää vielä lopullisen tarkennusheilunnan jälkeen sen ikioman paikkansa. Kohdan, jossa saa olla oman itsensä kokoinen.
Nyt tunnen paitsi oman pienuuteni, myös oman vahvuuteni, jotka mahtuvat kyllä samaan kuvaan, kulkemaan käsi kädessä. Jossittelun ja vatvomisen aika on ohi, sillä käsitän omaavani sellaista hiljaista voimaa, josta voin ammentaa empatiaa, läsnäoloa ja hyväksyntää niille elämän baaritiskeillä pälyileville perässätulijoille, joilla ei ole kovin terävät kyynärpäät.
Pieni lintu baaritiskillä
Sua väsyttää ja kaipaat äitiä
Oispa maailma sulle pehmeä
Kun kuljet siellä
Enemmän kuin mitään muuta, sitä olisin kaivannut aikoinaan itsekin. Että joku vanhempi, vahvempi ja varmempi lajitoveri olisi katsonut minua ystävällisesti ja valanut minuun uskoa siihen, että kaikki kyllä järjestyy. Silloin minun olisi ollut helpompi nähdä ympärilläni kaikki ne mahdollisuudet, jotka omassa putkinäössäni jäivät lymyämään potentiaalisten uhkien varjoon.
Siinä missä mä näen auringonlaskun
Sä näet vielä kauniin kesäpäivän
Voisinpa olla hetken siinä ja tarttuu sun käteen
Tällä tavalla me opimme varmimmin, käänteisten kokemusten kautta. Se ei ole helppoa, mutta se on tehokasta. Tätä taustaa vasten kaiken hapuiluni tarkoitus suorastaan paistaa läpi elämän kuvakudoksesta, kun sitä malttaa tarkastella riittävän etäisyyden päästä. Minun tehtäväni on olla tukena, auttaa ja kannustaa. Lainata nuoremmilleni omat luottavaiset silmäni, joiden kautta he näkevät itsensä lupauksina, eivät menetettyinä mahdollisuuksina.
Silloin on mahdollista myös päästää aidosti irti omista ja toisten odotuksista ja niistä entisistä unelmista ja haaveista, jotka eivät enää ehkä olekaan totta. Voi antaa itselleen anteeksi sen, ettei ole tiennyt eikä osannut paremmin. Päästää irti, kokea vapahduksen. Ja hetken päästä, kun pöly on laskeutunut, kääntää sivua. Aloittaa puhtaalta pöydältä.
Ja aina kun kaaduin joo se sattui
Niin kuin sinäkin nytkin minäkin joskus itkin
Niin sitä kaatuu joo se sattuu
Tein sun surusta tikkaat siniset tikkaat ja kiipeen niitä pitkin pois
Kiipeen niitä pitkin pois
Kiipeen niitä pitkin pois
Kiipeen niitä pitkin pois
– Kaija Koo