Perhekokomme on viimeisten lähes kolmenkymmenen vuoden aikana vaihdellut, ja sen myötä myös asumistarpeemme ovat muuttuneet. Aloitimme yhteiselämän viidenkymmenen neliön keskustakaksiosta, jonne kahden opiskelijan vähät tavarat mahtuivat paremmin kuin hyvin. Muistan ihmetelleeni silloisen asuntomme komeroiden määrää, sillä tuntui, että niitä oli ihan liikaa. 

Kun esikoinen ilmoitti tulostaan, tulevilla vanhemmilla heräsi tarve rakentaa poikaselleen turvallisempi pesä. Ajattelimme, että keskellä kaupunkia ei ole hyvä pienen lapsen kanssa asua, vaan hän tarvitsee pihan ja paljon tilaa, jossa ottaa ensiaskeleitaan. Näin jälkikäteen tuo ajatus tietysti hymyilyttää, mutta olimme silloin tosissamme. Päädyimme ostamaan peruskuntoisen rintamamiestalon parinkymmenen kilometrin päässä kaupungista. Matka tuntui lyhyeltä, mutta se olisi yhtä hyvin voinut olla vaikka sata kilometriä, niin isolta muutos ympäristössä ja yleisessä ilmapiirissä tuntui. 

Meistä tuli uudet asukkaat kyläyhteisöön, jossa ihmiset tunsivat toisensa ja toistensa asiat. Siinä oli omat hyvät ja omat huonot puolensa; kävelymatkan päästä löytyivät kyllä kaikki peruspalvelut, mutta henkinen ilmapiiri kävi niin kapeaksi, että meidän oli siellä melkeinpä alusta lähtien jotenkin vaikea hengittää. 

Sen sijaan, että olisimme myöntäneet virheemme ja pyrkineet muuttamaan takaisin kaupunkiin, kaivoimme itsellemme yhä syvempää kuoppaa. Yritimme epätoivon vimmalla muokata kotiamme vastaamaan perheemme tarpeita niin, että seuraavat toistakymmentä vuotta menivät kotia aina jollain tavalla remontoidessa ja laajentaessa. 

Se söi henkisiä, emotionaalisia ja taloudellisia voimavarojamme niin, että voimamme ehtyivät. Jouduimme lopulta toteamaan, että riippumatta siitä, kuinka ihanaksi kotimme sisätiloista laitamme, sen sijainti vain yksinkertaisesti oli meille väärä. Lapsemmekin olivat kaiken kukkuraksi saaneet niin voimallisen tanssikärpäsen pureman, että heidän kaikki arki-iltansa kuluivat kaupungissa treenaten. Ja me kuskasimme, ajellen epäekologisesti ja -ekonomisesti kymmeniä kilometrejä päivittäin edestakaisin. 

Alkoi pari vuotta kestänyt asunnonmetsästys, jonka aikana tunteet vaihtelivat toivosta epätoivoon ja takaisin, sillä taajamakotimme ei käynyt kaupaksi. Näin jälkikäteen on helppoa nähdä miksi niin kävi, sillä nykyinen kotimme ei ollut vielä tullut myyntiin. Kymmenisen vuotta sitten koitti lopulta se hetki, jolloin saatoimme hyvästellä entisen elämämme ja palata jälleen kaupunkiasujiksi. Myös uutta taloa piti toki remontoida, mutta teimme sen nopeasti, yhden kesän aikana, jolloin into pysyi päällä ja maali häämötti koko ajan lähempänä. Olemme koko ajan rakastaneet tätä kotiamme aivan eri mittakaavassa kuin entistä, ja olemme viihtyneet täällä loistavasti. 

Tässä talossa olemme juhlineet niin tupaantuliaiset, lastemme rippi- ja ylioppilasjuhlat sekä omat hopeahääpäiväjuhlamme. Tämä talo on nähnyt niin monet iloiset hetket! Siksi tuntuukin aika haikealta myöntää itselleen, että meidän on taas aika kääntää uusi sivu, jatkaa elämäämme pienemmissä puitteissa. Lapsemme elävät omaa nuoren aikuisen elämäänsä toisilla paikkakunnilla, eivätkä todennäköisesti palaa enää vanhaan kotikaupunkiinsa. Siksi tätä ihanaa taloa ei tarvitse säästellä heidänkään tuleviin tarpeisiinsa, vaan on aika punnita sitä, mitä me kaksi boomeria haluamme ja tarvitsemme, tässä ja nyt. 

Asiaa pohdittuamme olemme tulleet siihen tulokseen, että eniten me kaipaamme vapautta. Sitä, että emme ole vastuussa lumenluonnista tai nurmikonleikkuusta, vaan voimme lähteä reissun päälle spontaanisti silloin kun haluamme, vuodenajoista tai säätiloista riippumatta. Haluamme takaisin kerrostaloon! 

Ympyrä on asumishistoriamme osalta sulkeutumaisillaan. Jälkiviisaana voisi kysyä, oliko järkevää ylipäätään lähteä seikkailemaan muualle sieltä kaupungin keskustassa sijaitsevasta kerrostalosta. Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat koko aikuisikänsä asuneet sovittaen perheensä tarpeet yhteen pysyvään kotiin. Vaikka välillä on ollut ahdasta, lasten muutettua kotoa tilat tuntuvat taas väljemmiltä ja asumiskulut ovat pudonneet minimiin kun lainakin on vuosien saatossa saatu makseltua pois. 

Me valitsimme toisen tien, sovitimme asumisemme perheemme muuttuviin tarpeisiin, ja ei – se ei missään nimessä ollut järkevää. Jokainen tehty remontti ja toteutunut muutto on maksanut paljon rahaa, ja siksi olemmekin vielä kaukana velattomuuden auvosta. Kääntöpuolella on kuitenkin tieto siitä, että olemme uskaltaneet tehdä omannäköisiämme ratkaisuja tilanteiden ja tarpeiden muuttuessa sekä oman ymmärryksen kasvaessa. 

Omaa fiilistä kannattaa kuunnella nimenomaan isojen ratkaisujen edessä. Moni empii ja laskee loputtomasti, kannattaako tehdä lopullinen siirto oli kyseessä sitten asunnon hankinta tai elämänkumppanin valinta. Ne ovat mielestäni sellaisia ratkaisuja, joissa järkipuheeseen ei voi kauheasti luottaa. Sen täytyy tuntua oikealta! Pienemmissä jutuissa sen sijaan ovat järkipäätökset kohdallaan. 

Jos jälkikäteen huomaa tehneensä virheen, voi lohduttautua Kierkegaardin viisaalla neuvolla; ratkaisun ei tarvitse olla oikea, kunhan se on tosi. Elämää ei voi elää virheitä peläten, sillä silloin moni asia jää tekemättä ja moni oppi saamatta. Nykyisessä kodissamme säilytystilaa on paljon enemmän kuin ensimmäisessä asunnossamme, mutta niin on kyllä tavaraakin. Seuraava haaste lieneekin niiden karsiminen, ennen kuin muutto pienempiin neliöihin on mahdollista. Tänään on hyvä päivä aloittaa. Ajatus uudesta, yksinkertaisemmasta elämisen muodosta puhaltakoon tuulta purjeisiini.    

Vain elämää, ei sen enempää
Myös päivät nää kerran häviää
Vain elämää, ei sen enempää
Sun muistos koitan säilyttää

– Irwin Goodman

Katsoin eilen illalla dokumentin, joka koski Israelin viime aikojen tapahtumia. En ollut uskoa korviani, kun ohjelmassa haastateltu kansalaisaktivisti-rabbi sanoi, että Israelin valtaapitävien tavoitteena on tehdä etninen puhdistus Gazassa ja Länsirannalla. Hän, itsekin Israelin kansalainen, arvosteli kovin sanoin maansa johtajien toimintaa, joka on suonut avoimen valtakirjan Länsirannalle laittomasti nousseiden israelilaissiirtokuntien jäsenille harjoittaa avointa terroria beduiinikylien asukkaita kohtaan estämällä heidän elinkeinonsa, hajottamalla kyläyhteisöjä ja tappamalla niiden asukkaita.

Ymmärrän sen, että Israelin tilanne on ollut hyvin vaikea ja jännitteinen alusta lähtien. Toisen maailmansodan jälkeen maailma oli velkaa holokaustin ja muun vainon keskeltä selviytyneelle juutalaisväestölle. Heille piti löytää paikka, jossa he saisivat kerätä elämänsä sirpaleet kasaan, elää rauhassa ja harjoittaa uskontoaan ilman, että heitä kukaan sen vuoksi syrjisi. Se oli hyväntahtoinen ja oikeudenmukaiselta tuntuva ajatus, jonka kaikki sodan voittajavaltiot allekirjoittivat.  

Mutta miksi, voi miksi se piti toteuttaa palestiinalaisten kustannuksella? Ihmisten, jotka olivat asuttaneet kristittyjen ja juutalaisten pyhää maata sukupolvien ajan. Vihan siemenet kylvettiin siinä hetkessä, kun palestiinalaisille sanottiin, että heidän täytyy jättää kotinsa ja siirtyä alta pois karummille ja kuivemmille seuduille, jotta uusi Israelin juutalaisvaltio voitaisiin perustaa heidän aiemmin viljelemilleen hedelmällisille alangoille. Ei ihme, että he kokivat tulleensa väärin kohdelluiksi. Vähän samanlaisia fiiliksiä voisi herätä meissä kantasuomalaisissa, jos saamelaiset ottaisivat omat alueensa takaisin ja jyräisivät meidät tieltään historialliseen maanomistusoikeuteensa vedoten. Saattaisimme mekin olla aika voimallisesti eri mieltä. 

Israelin valtion 72 vuotisen historian aikana Israelin, sen naapurimaiden ja palestiinalaisten välillä on nähty monia konflikteja, jotka ovat johtaneet välien kiristymiseen entisestään. Epäluulo vastapuolta kohtaan vallitsee ja tilanne on tulenarka, erityisesti Hamasin lokakuisen hyökkäyksen jälkeen. Jälki oli brutaalia ja suuri osa silloin otetuista panttivangeista vieläkin vangittuina, ilmeisen huonoissa olosuhteissa, mahdollisesti kidutusuhan alla. Se on karmaisevaa.

Mutta onko vähemmän karmaisevaa se, miten Israel on iskuun vastannut? Sullomalla palestiinalaiset siviilit koko ajan pienemmälle alueelle ja lähettämällä ammuskelevia sotilaita, pommeja ja puskutraktoreita perään. Puhutaan sotarikoksista, jopa kansanmurhasta, kun Hamasin taistelijoiden ohella myös syyttömät naiset ja lapset nääntyvät ruuan ja veden vähyyteen ja sairaanhoidon puutteeseen. Onko tavoitteena todella etninen puhdistus? 

Hitler yritti toisen maailmansodan aikana etnistä puhdistusta. Onneksi hän ei tavoitteessaan täysin onnistunut, vaikka aiheuttikin yli kuuden miljoonan juutalaisen kuoleman sekä mittaamatonta inhimillistä kärsimystä lukemattomille muille. Tuntuukin täysin käsittämättömältä, että ne ihmiset, joiden isovanhemmat ovat käyneet läpi holokaustin kauhut, ovat nyt itse samalla asialla. 

Vihaan vastataan vihalla, ja lapset kasvavat ajatukseen vihollisen surmaamisen välttämättömyydestä. Äidit itkevät lastensa hautojen äärellä. Kuitenkaan kumpikaan osapuoli ei todellisuudessa mitenkään pysty eliminoimaan toisen kansaa täysin, sen paremmin kuin alistamaan vastapuolta täysin omaan tahtoonsa. Tuolla alueella tulee jatkossakin elämään niin israelilaisia kuin palestiinalaisiakin. 

Eikö olisi viisaampaa yrittää löytää jonkinlainen ratkaisu, jossa kumpikaan osapuoli ei yrittäisi kiristää ruuvia niin paljon kuin pystyy, vaan ymmärtäisi, että elämisen edellytykset täytyy olla molemmilla kansoilla. Luovuttaisiin suosiolla joistakin saavutetuista eduista ja omiksi vallatuista alueista, jotta tulevilla sukupolvilla olisi jonkinlainen mahdollisuus elää rauhassa rinnakkain, tai ainakin naapureitaan sietäen? Uskonnosta ja kansalaisuudesta riippumatta olemme kaikki kuitenkin ihmisiä, ja meidän on pakko tulla jollain lailla toimeen keskenämme.  

Mitä elämä tuo
Se tulkoon minun luo
Virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo
Me ollaan samaa tuhkaa
Samaa kevyttä ilmaa
Joten rauha nyt
Tää maailma on vihaan kyllästynyt

– Haloo Helsinki

Nyt eletään Pääsiäisen aikaa, ja huomaan pohtivani anteeksiantoa. Uskon, että koko maailman kollektiivisella energialla on tässä sormensa pelissä, onhan Pääsiäinen yksi kristikunnan suurimmista juhlapyhistä. Sen sanoman olen ymmärtänyt niin, että valo voittaa pimeyden. Tätä prosessia kuvataan Raamatussa Jeesuksen kärsimysnäytelmällä, joka lopulta johtaa vapahdukseen.

Yksilön tasolla vapahdus merkitsee mielestäni sitä, että päästää irti. Lakkaa olemasta menneisyytensä vanki ja pyörittämästä päässään loputtomasti samoja keloja. Hyväksyy sen, mitä on ollut ja antaa itselleen anteeksi. On valmis aloittamaan alusta.  

Jotkut ei kadu mitään, minä kadun, laulaa Kaija Koo, enkä voisi olla enempää hänen kanssaan samaa mieltä. Kadun, ja taatusti tekisin toisin jos tällä ymmärryksellä ja elämänkokemuksella olisin taas niiden valintojen edessä, joissa valitsin ”väärin”. Toisaalta, olisiko minulla tätä ymmärrystä ja elämänkokemusta jos olisin saanut purjehtia tyynesti yhdestä onnistumisesta seuraavaan? Tuskinpa. 

Olen saanut tuta oman pienuuteni ja oppinut siten nöyryyttä elämän edessä. Se on aika arvokas opetus se, ja luulenpa, että se on tullut tarpeeseen. Omalla kohdallani opetus oli tosin vähällä mennä överiksi, sillä jossain vaiheessa menetin täysin itsetuntoni ja aloin uskoa, että kaikki mitä teen on tuomittu epäonnistumaan, olenhan niin riittämätön ja siksi arvoton. 

Mutta kuten niin monessa muussakin prosessissa, ensin mennään ääripäästä toiseen, ja ajan kanssa heiluri pikkuhiljaa asettuu kultaiselle keskitielle ja löytää vielä lopullisen tarkennusheilunnan jälkeen sen ikioman paikkansa. Kohdan, jossa saa olla oman itsensä kokoinen. 

Nyt tunnen paitsi oman pienuuteni, myös oman vahvuuteni, jotka mahtuvat kyllä samaan kuvaan, kulkemaan käsi kädessä. Jossittelun ja vatvomisen aika on ohi, sillä käsitän omaavani sellaista hiljaista voimaa, josta voin ammentaa empatiaa, läsnäoloa ja hyväksyntää niille elämän baaritiskeillä pälyileville perässätulijoille, joilla ei ole kovin terävät kyynärpäät.

Pieni lintu baaritiskillä
Sua väsyttää ja kaipaat äitiä
Oispa maailma sulle pehmeä
Kun kuljet siellä

Enemmän kuin mitään muuta, sitä olisin kaivannut aikoinaan itsekin. Että joku vanhempi, vahvempi ja varmempi lajitoveri olisi katsonut minua ystävällisesti ja valanut minuun uskoa siihen, että kaikki kyllä järjestyy. Silloin minun olisi ollut helpompi nähdä ympärilläni kaikki ne mahdollisuudet, jotka omassa putkinäössäni jäivät lymyämään potentiaalisten uhkien varjoon. 

Siinä missä mä näen auringonlaskun
Sä näet vielä kauniin kesäpäivän
Voisinpa olla hetken siinä ja tarttuu sun käteen

Tällä tavalla me opimme varmimmin, käänteisten kokemusten kautta. Se ei ole helppoa, mutta se on tehokasta. Tätä taustaa vasten kaiken hapuiluni tarkoitus suorastaan paistaa läpi elämän kuvakudoksesta, kun sitä malttaa tarkastella riittävän etäisyyden päästä. Minun tehtäväni on olla tukena, auttaa ja kannustaa. Lainata nuoremmilleni omat luottavaiset silmäni, joiden kautta he näkevät itsensä lupauksina, eivät menetettyinä mahdollisuuksina. 

Silloin on mahdollista myös päästää aidosti irti omista ja toisten odotuksista ja niistä entisistä unelmista ja haaveista, jotka eivät enää ehkä olekaan totta. Voi antaa itselleen anteeksi sen, ettei ole tiennyt eikä osannut paremmin. Päästää irti, kokea vapahduksen. Ja hetken päästä, kun pöly on laskeutunut, kääntää sivua. Aloittaa puhtaalta pöydältä. 

Ja aina kun kaaduin joo se sattui
Niin kuin sinäkin nytkin minäkin joskus itkin
Niin sitä kaatuu joo se sattuu
Tein sun surusta tikkaat siniset tikkaat ja kiipeen niitä pitkin pois
Kiipeen niitä pitkin pois
Kiipeen niitä pitkin pois
Kiipeen niitä pitkin pois

– Kaija Koo

Olemme mieheni kanssa viettäneet karavaanarielämää nyt aika tarkkaan kolme vuotta. Näistä ensimmäiset kaksi sullouduimme päättäväisesti pakettiauton kokoiseen retkeilyautoon, jonka ketterät ajo-ominaisuudet lopulta jäivät sen ikävän tosiasian varjoon, että tilaa oli pitemmän päälle kerta kaikkiaan liian vähän kahdelle aikuiselle ihmiselle ja kahdelle keskikokoiselle koiralle. 

Vuosi sitten lähdimme katselemaan isompia ajoneuvoja, ilman mitään osto-aietta. Mieltä kutkutti pohdiskella, minkälainen ajokki parhaiten vastaisi juuri tämän porukan tarpeisiin, ja helmihän sieltä löytyi. Vaikka oli siitä toki piirtynyt melko selkeä kuva edellisten vuosien aikana, joista mieheni muistaa parhaiten Pösilöksi nimetyn ex-automme hyvät ajo-ominaisuudet, minä taas alituisen tavaroiden etsimisen ja tilan ahtauden. Ja ne hyttyset! Retkeilyautossa tavaratilaan pääsi käsiksi avaamalla auton takaovet, ja Suomen kesässä se tarkoitti ovien avaamista myös inisevälle, pörisevälle ja pistävälle hyönteisarmeijalle, useita kertoja päivässä.

Luonnon keskellä eläminen ja paikan vaihtaminen säiden mukaan oli kuitenkin jotain niin upeaa, että en muista ainakaan kovin paljon valittaneeni. Koronavuosien kotimaanmatkamme teimmekin aika onnellisten tähtien ja ennen kaikkea taivaalta jatkuvasti helottavan auringon alla. Sama meininki jatkui viime kesänä, kun teimme uuden isomman vankkurimme kanssa ensimmäisen Keski-Euroopaan suuntautuneen karavaanireissumme. Reitti määräytyi taaskin pitkälle säiden mukaan, mutta tällä kertaa niin päin, että (koirille) ei saanut tulla liian kuuma. 

Voi kuinka nautimmekaan suuremmista sisätiloista! Metri lisää pituuteen ja parikymmentä senttiä leveyteen takaavat meille kunnollisen peseytymismahdollisuuden ja kovasti kaivattua lisätilaa sisällä oleskeluun ja kokkaamiseen. Säilytystilaa ei sen sijaan juurikaan tullut lisää ja ehkäpä hyvä niin; opettelemme tällä tavoin pikku hiljaa karsimaan niin vaate- kuin tavaravarastoamme sellaiselle tasolle, että pitemmän reissun jälkeen kotiin palatessamme huomaamme ihmettelevämme joka kerta, mitä teemme kaikella tällä tilalla ja tavaralla. 

On hyvä joutua välillä kyseenalaistamaan omia tapojaan, tottumuksiaan  ja uskomuksiaan. Huomaan nykyisin arvostavani astianpesu- ja pyykkikonetta kotioloissa suorastaan liikuttavalla kiitollisuudella, mutta tiedän toisaalta tulevani ilman niitäkin toimeen. Se hinta, minkä näiden elämää mukavoittavien koneiden ja laitteiden sekä väljien asuinolosuhteiden käytöstä maksamme on vapauden menetys; olemme jumissa itse rakentamassamme vankilassa. Aika monena viikonloppuna olemme nimittäin joutuneet toteamaan, että ei taaskaan päästä reissun päälle, kun täytyy tehdä pihahommia tahi korjata tai kunnostaa jotakin kohtaa vanhasta talostamme. 

Koirat ovat aina innokkaita reissuun lähtijöitä, ja ne ovat osaltaan opettaneet meille kuinka vähällä sitä loppujen lopuksi pärjääkään. Riittää, kun autosta löytyy oma paikka, johon päänsä kallistaa ja ne rakkaat tyypit, joiden kanssa on valinnut yhdessä kulkevansa. Ruuat kulkevat mukana ja lisää saa kaupasta kun se loppuu. Ja aina, kun avaat ulko-oven, alkaa seikkailu. Joskus mukava, joskus kamala, mutta aina kiinnostava. 

Vapaus kutsuu minua puoleensa siinä määrin, että pitkän kypsyttelyn jälkeen päätin siirtyä kokonaan etätöihin. Yllätyin itsekin kun tajusin kuinka helppoa se oli. Minun tarvitsi vain järkeistää palveluvalikoimaani enimpiä rönsyjä karsimalla ja tadaa, pystyn hoitamaan asiakaskontaktini tietokoneen ja puhelimen avulla. Energia ei tunne aikaa eikä paikkaa, ja nykyisenkaltainen tekninen edistys kannattaa ehdottomasti ottaa hyötykäyttöön siinä missä voi. 

Uneksin varovaisesti jo ajasta, jolloin vietämme talvet jossain etelämpänä, ja saan työskennellä ympäristössä, jossa riittää vuoden ympäri valoa ja meren kohinaa. En tiedä koska se päivä koittaa, mutta sen tiedän, että olen nyt ottanut ensimmäisen askeleen siihen tilanteeseen päästäkseni. Olen tehnyt voitavani, ja se riittää. Loppu on korkeammassa kädessä. 

Kun tanssit, tarkoituksesi ei ole päästä tanssilattialla tiettyyn paikkaan.
Tarkoituksesi on nauttia joka askeleesta matkan varrella.
-Wayne Dyer

Ehkä tässä Wayne Dyerin viisaassa ajatuksessa kiteytyy reissuelämän ihanuus, jossa liike on tärkeämpi kuin päämäärä. Se on vapautta minulle, nyt. Tiedän kuitenkin, että jonain päivänä löydän paikan, josta en halua enää lähteä pois. Silloin voin tyytyväisenä huokaista, laskea reppuni ja alkaa kasvattaa juuria itselleni kaikista ominaisimpaan maaperään. Toivon mukaan edelleen aika kevyellä kuormalla.

Helppoo olla nuori
Kaikki tai ei mitään
Hei rock and roll
On helppoo tarttuu kiinni
Ja kohta päästää menemään

Nuoruus on itsensä etsimisen aikaa. Jotta saisi selvemmän kuvan omasta itsestä, tarvitaan peilejä jotka heijastelevat meille sitä, miltä ulkopuolelta katsottuna näytämme. Jokainen kohtaamamme ihminen liimaa päällemme oman käsityksensä persoonastamme, ja jos olemme itsestämme epävarmoja, alamme itseltämmekin salaa apinoida tuota eteemme piirtyvää kuvaa. 

Samalla muovaudumme henkilöksi, joka on helppoa luokitella johonkin kategoriaan kuuluvaksi. Kuva omasta itsestä elää ja muuttuu kulloisenkin tapaamisen seurauksena. ”Olen ärsyttävä. Olen liian äänekäs. Minusta ei pidetä.” Toisaalta myös: ”Olen värikäs persoona. Minulla on sanottavaa. Hauskuutan toisia jutuillani.” Kumpi käsitys voittaa? 

Päivät ne vaan tulee ja
Menee läpi korvien sunnuntait
Ja sormien on helppo
Kitaralla iltaa säestää
Heii… On niin helppoo olla onnellinen
Heii… Ja tyytyy siihen mitä on

Se, mihin suuntaan kasvamme, riippuu lähes kokonaan toisten reaktioista siihen, millaisia olemme. Samanlainen käytös voi jossain ympäristössä herättää ihastusta ja jossain toisessa vihastusta. Ja näiden reaktioiden perusteella päädymme joko pienentämään tai suurentamaan itseämme. Toisin sanottuna sysäämme vastuumme kehityksemme suunnasta toisten, kenties ventovieraiden ihmisten harteille.  

Helppo olla vapaa kuvitella
Että kaikkeen löytyy syy
Mut miten rakkaus
Tai maailman synty selittyy

Jokaisessa meissä on sisäänrakennettuna tarve tulla hyväksytyksi sekä tarve rakastaa ja saada rakkautta osakseen. Monta kertaa käy niin, että täytyy suudella aika montaa sammakkoa osatakseen tunnistaa sen elämänsä prinssin tai prinsessan, kun sellainen lopulta vastaan tulee. Jos tulee. 

Mä voin suunnitella mun koko elämän
Vaimon ja viran ja talonkin
Mut kaikki menee toisin
Joku suunnittelee mua paremmin

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän menneet pettymykset painavat vaakakupissa. Ne tekevät ihmisen varovaiseksi. Varovaiseksi sanoissaan ja teoissaan, varovaiseksi heittäytymään tunteiden varaan silloinkin, kun potentiaalinen kumppani olisi kosketusetäisyydellä. Sitä alkaa muistelemaan menneitä pettymyksiä, satutetuksi ja jätetyksi tulemisen kokemuksia, jolloin sydän sulkeutuu ja ympärille kasvaa kova kuori. 

Kuori, jonka läpi on vaikeaa päästä. Silloin uusi kumppaniehdokas joutuu kantamaan kohtuutonta kuormaa ja vastaamaan emotionaalisella tasolla syytteisiin teoista, joihin hänellä ei ole ollut osaa eikä arpaa. Se on aika epäreilua se. 

Tällainen kehityskulku ei ole kuitenkaan mikään ennalta määrätty itsestäänselvyys. Jos huomaa vuosien mittaan muuttuneensa epäluuloiseksi tai ylivarovaiseksi, voi palauttaa itsensä perusasioiden äärelle. Maailmassa on kaksi voimaa, jotka ohjaavat käytöstämme: rakkaus ja pelko. Kummasta lähteestä haluamme ammentaa?

Jos valitsemme rakkauden, elämästä tulee hurjan paljon yksinkertaisempaa. Meillä on lupa innostua elämästä ja sen koko kirjosta lapsen lailla. Nähdä ympärillämme ihme toisensa jälkeen ja hurmaantua siitä kauneudesta, mitä keväiseen runsauteen heräävä luonto meille niin anteliaalla kädellä tarjoilee. 

Elämän mittaan karttuneet kokemukset ovat omalta osaltaan myös vahvistaneet ja viisastuttaneet meitä. Ne pystyvät tarjoamaan meille mittakaavaa ja perspektiiviä; osaamme erottaa olennaisen epäolennaisesta ja siedämme niin itsessämme kuin toisissamme pieniä tyyppivikoja, jotka eivät lopulta juurikaan vaikuta kokonaisuuteen. 

Ymmärrämme, että elämä ei anna takuita. Sen ei silti tarvitse estää meitä innostumasta ja heittäytymästä, uskomasta ja toivomasta. Silloin saamme kokea sen, miltä tuntuu olla kahdesti nuori. Aidolla itsetuntemuksella varustettuna toinen kerta on vieläpä ensimmäistä ihanampi! 

Heii… On niin helppoo olla onnellinen
Heii… Ja tyytyy siihen mitä on
Heii… On niin helppoo elää nyt ja tässä
Heii… Ja tyytyy siihen mitä on
– Olavi Uusivirta

Uusi vuosi tarjoaa meille mahdollisuuden tarkistaa kurssia kohti yhä omannäköisempää elämää. Vanha vuosi on hyvästelty niin, että sen tapahtumien ja opetusten merkitys on omassa mielessä auennut. On aika kääntää katse pois menneestä, kohti tulevaa. On aika luoda uutta! Oikeastaan voisi puhua kanssaluomisesta, sillä niinhän tuo prosessi menee – luomme itse omaa tulevaisuuttamme yhdessä korkeamman voiman kanssa. Osa elämämme tapahtumista on tähtiin kirjoitettu, mutta moneen asiaan voimme itse vaikuttaa.

Meidän osuutemme tuossa luomistapahtumassa hoituu tunteiden kautta, ja kun muistamme että ajatuksemme, jotka voimme itse valita, saavat aikaan tunteemme, homman kulku alkaa hahmottua. Keskity ajattelemaan sitä (ja vain sitä), mitä haluat elämääsi kutsua. Älä siis suostu uhraamaan tippaakaan kallisarvoisesta luo­mis­po­ten­ti­aa­lis­ta­si sille, minkä ET halua manifestoituvan elämääsi, ettet vain vahingossa tulisi toimittaneeksi universumille aivan vääränlaista energeettistä tilausta.

Jollet ole ihan varma siitä, mitä todella haluaisit jos tohtisit tahtoa, kysy itseltäsi ja vastaa kirjallisesti seuraaviin kysymyksiin: mitä toivoisin itselleni, jos uskoisin ansaitsevani vain parasta? Mitä haluaisin, jos ihan kaikki olisi mahdollista? Mitä sydämeni sanoo? Mikä minut saa liekkeihin? Milloin tunnen olevani vahvimmin elossa? Mitä sellaista voisin sallia itselleni, josta en ole ennen edes uskaltanut haaveilla? Minkälaisessa ympäristössä sieluni lepää? Mitä haluan pitää ja vahvistaa elämässäni? Missä ja kenen kanssa haluan sitä elää? Mitä tehden? Kuinka voisin antaa maailmaan takaisin kaikkea sitä hyvää, jota osakseni on koitunut – kuinka voin palvella? Mihin suuntaan sieluni minua opastaa?

Anna sitten konkreettinen hahmo toiveillesi; tee aarrekartta. Ennen kuin aloitat, anna mieleesi nousta väri, joka tukee unelmiesi toteuttamista. Tee sitten retki joko kirjakauppaan tai suureen markettiin. Osta juuri visiosi värinen kartonki ja käytä sitä aarrekarttasi pohjana. Sinä päätät, kuinka suuren kartan haluat tehdä. Varaa käden ulottuville kartongin lisäksi sakset, liimaa, tussi tai pari sekä silputtavaksi joutavia, kauniita kuvia ja kiinnostavia otsikoita sisältäviä aikakauslehtiä, mainoksia, ilmaisjakelulehtiä jne.

Inspiroidu niistä lehdistä, joita olet varannut leikeltäviksi tähän tarkoitukseen, ja anna palaa! Saatat havahtua huomaamaan jonkin toiveesi, joka on vielä lymyillyt pinnan alla. Ehkä tajuat että haluat elvyttää jonkin lapsuuden- tai nuoruuden harrastuksesi, tai kokeilla jotain ihan uutta? Anna ajatuksen idun nousta esiin ja tervehdi sitä kuin ystävää, kehottaen käymään peremmälle. Tule tutuksi sen kanssa. Sen jälkeen voit päättää, jääkö se luoksesi vai tuliko se vain käväisemään aivan kuin esitelläkseen maailmanlaajuista ideapankkia, johon sinulla on vapaa pääsy.

Liitä karttaasi vain sellaisia kuvia ja tekstejä, joista sinulle tulee hyvä, vahva ja onnellinen olo. Älä järkeile! Syyllistävät kehotukset tyyliin ”liiku ja laihdu” kannattaa jättää pois ja suosia mieluummin hyviä adjektiiveja (kaunis, voimakas, viisas, kärsivällinen jne) sekä väitelauseita. Erityisesti ”Minä olen ….” -alkuiset ovat tehokkaita kanssaluomisen välineitä. Mitä sinä olet, kun olet aidosti Sinä? Luojan luoma, omine erityispiirteinesi aivan täydellinen ihmisolento.

Keskity tuntemaan sitä tunnetta, mikä sinulla on kun haaveesi on toteutunut. Anna ilon, riemun ja kiitollisuuden täyttää koko olemuksesi; kehosi, mielesi, sielusi ja sydämesi. Ole siinä tunteessa. Säteile, hehkuttele, hypi, hymyile, iloitse, kiljahtele, riemuitse ja kiitä. Tunne syvää kiitollisuuden tunnetta ja ymmärrä, kuinka valtavan siunattu olet, että vielä tämäkin hyvä sinun elämääsi tuli. Tunne joka solullasi, että karttasi koko sisältö on totta TÄSSÄ JA NYT.

Tunteminen on se ehdottoman tärkeä avain, joka käynnistää tapahtumien sarjan. Siksi tätä vaihetta ei voi kylliksi painottaa! Kun todella tunnet maljasi olevan ylitsevuotavainen, energian vetovoiman laki huolehtii lopusta ja vedät magneetin tavoin puoleesi runsautta, ystävyyttä, rakkautta, mielekästä työtä ja kaikkea sitä hyvää, minkä olemassaolosta olet jo nyt niin kovin kiitollinen. Kun se on sinulle totta energeettisellä tasolla, sen ilmaantuminen arkitodellisuuteesi on vain ajan kysymys.

Lopuksi katso aikaansaannostasi kokonaisuutena ja käytä taas omaa tunnetilaasi mittarina. Mikäli aarrekartta selkeästi tekee olosi onnelliseksi eli kohottaa vä­räh­te­ly­taa­juut­ta­si, se on onnistunut ja hyvä sellaisenaan. Mikäli ei, muokkaa sitä kunnes tunnet täyttyväsi ilolla, valolla ja rakkaudella sitä katsellessasi. Voit myös muokata sitä matkan varrella, jos on tarpeen.

Itse asiassa olisi hienoa, jos pystyisit laatimaan näin alkuvuodesta aarrekarttasi sen verran väljästi, että sinne jää tilaa myös tuleville toiveille ja unelmille; suostuisit tulemaan yllätetyksi matkan varrella. Uskomalla siihen, että jossain on sinua viisaampi, rakkaudellinen voima, joka tietää itseäsi paremmin, mitä oikeasti tarvitset, tulet pitäneeksi aistisi avoimina. Näin annat johdatukselle mahdollisuuden toimia elämääsi ohjaavana kompassina.

Meidän ei tarvitse nähdä määränpäätä. Riittää, kun uskallamme ottaa ne ensimmäiset askeleet, jotka otettuamme intuitio kyllä opastaa meitä taas yhden harppauksen eteenpäin omalla polullamme. Ja se riittää. Näin meidät hellästi pakotetaan elämään tässä ja nyt ja lopettamaan menneessä vellominen tai tulevaisuuden kärsimätön hoputtaminen. Aikahan ei lopu kesken.

Laita aarrekarttasi näkyvälle paikalle ja anna sen vaikuttaa itseesi energeettisesti aina ohikulkiessasi. Pysähdy myös tietoisesti katselemaan sitä aina silloin tällöin, ja tunne kiitollisuutta. Kiitä itseäsi; sinun oma pieni osuutesi tulevan luomistyössä on nyt tehty. Jätä loppu korkeampaan käteen ja tiedä, että Maailmankaikkeus haluaa sinulle juuri niin paljon hyvää, kuin itse olet itsellesi valmis sallimaan. Mitä arvokkaammaksi itsesi koet, sitä enemmän olet valmis ottamaan vastaan. Ymmärrä ettei sinun tarvitse ansaita ihmisarvoasi suorittamalla, ja kiitä vielä kerran.

Aarrekartan tekeminen on jo kauan ollut itselleni tuttu ja rakas Loppiaisen siirtymäriitti uuteen vuoteen. Kun uskot aarrekarttaan, se toimii. Jos haluat, voit lisätä karttaasi päivämäärän, ja voit näin seurata miten manifestointi etenee. Muista kuitenkin, että asiat tapahtuvat aina oikeaan aikaan, oikealla tavalla, oikeiden ihmisten kanssa. Kiirettä ei ole. Onnellista Uutta Vuotta juuri Sinulle!

Olen matkalla sun luoksesi, kun perille mä tuun
Pyydän, riisu takkini pois varoen
Minä olen luojan veistos, mutta keskeneräinen
Hioutuen, kipunoiden
Käy kauniimmaksi päivät, ne kirkkaammiksi hankautuu
Käy vahvemmaksi päivät, ne kaatuessaan voimistuu
Kun minusta hioutuu vähitellen sieluni kaltainen

• Sanat: Tuure Kilpeläinen

Ystävyys on yksi niitä harvoja asioita, joita voi kuvailla sanoilla elämää suurempi. Se johtuu siitä, että ystävyys on eräs rakkauden laji. Ystävyysrakkaus, filos, eroaa romanttisesta rakkaudesta oikeastaan vain siinä, että siitä puuttuu fyysisen yhteyden lisäksi parisuhderakkauteen kuuluva rajoittava elementti: ystävyyssuhteet eivät ole monogaamisia. (Eivät tosin kaikki parisuhteetkaan, mutta se on jo toinen juttu.)

Ystävien kesken jaetaan ilot ja surut, ja usein ystävyyden mittarina pidetäänkin sitä, kuinka hyvin ystävä osaa toistaan vaikeina hetkinä tukea. Kun elämä kohtelee kaltoin, tuntuu hyvältä saada lohtua ystävän ymmärtävistä sanoista ja lämpimästä myötäelämisestä. Kun on hetken saanut itkeä ystävän olkapäätä vasten, on helpompaa käydä taas tuulta päin ja selvittää elämän eteen tuomat haasteet, yksi kerrallaan. Tällaiset kokemukset ovat omiaan syventämään ystävyyttä ja luomaan uskoa siihen, että kaikesta voi selvitä. Hiukan vahvempana, vähän viisaampana ja taas yhtä uutta kokemusta rikkaampana. 

Itse olen taipuvainen pitämään ystävyyden puntarina pikemminkin ilon kuin surun jakamista. Olen joutunut muutaman kerran karvaasti pettymään, kun olen halunnut jakaa elämääni kohdanneen myönteisen asian läheisenä pitämäni ystävän kanssa. Siinä missä odotin ystävän reaktioksi innostusta ja onnellisuutta puolestani, myötäiloa, sainkin kokea väheksyntää, epäilyjä ja jopa aggressiivisuutta. Tuollaisessa tilanteessa alkuperäinen ilo vaihtuu nopeasti suruksi ja pettymyksen tunteeksi. 

Ystävät, kuten kaikki läheiset ihmiset elämässämme, toimivat peileinä paljastaen meille itsestämme sellaisia puolia, joita emme mielellämme itsessämme näkisi. Ikävästi yllätettynä sain siis sitä mitä tilasin, jotta oppisin tärkeän läksyn. En ollut halunnut nähdä itsessäni kateutta, vaan kuvittelin arrogantisti olevani tuon mielestäni varsin alhaisen tunteen yläpuolella.

Energian vetovoiman laki toimii viisaasti ja erehtymättömästi. Kateutta sain kokea monelta taholta ennen kuin tunnistin sen itsessäni. Mutta voi sitä itsesäälin määrää, ennen kuin tämän oivalluksen tein! Miten minua, joka aina olen osannut aidosti iloita toisten puolesta, voidaan kohdella näin epäreilusti, muistan ajatelleeni täysin ymmälläni. Näin jälkikäteen nämä pohdintani suorastaan huvittavat minua. Eikä kenellekään muulle kuin itselleni varmaankaan tullut yllätyksenä se, että olen kuin olenkin inhimillinen olento, kaikkine vikoineni ja puutteineni.

Ihmisen elämään kuuluvat kaikki tunteet, myös ne, joita olemme tottuneet ajattelemaan negatiivissävytteisesti. Eivät ne ole kiellettyjä. Jokainen meistä tuntee joskus vihaa, mustasukkaisuutta, kateutta, kostonhalua ja raivoa. Ne ovat ihan yhtä luonnollinen osa tunnekirjoamme kuin ilo, rakkaus, arvostus ja kiitollisuuskin.

Ratkaisevaa on se, kuinka suhtaudumme näihin ns. kiellettyihin tunteisiin. Jos kieltäydymme tunnistamasta niitä, ne voivat muuttua tuhoaviksi. Peili kääntyy pois itsestä ja äkkiä noiden tunteiden aiheuttaja muuttuukin mielessämme rumaksi ja inhottavaksi, ihmiseksi, josta on parempi pyrkiä eroon. Näin oma minäkuva säilyy tahrattomana, mutta millä hinnalla? 

On niin paljon helpompaa syyttää toista kuin suostua myöntämään omat kasvunpaikkansa. Maailmankaikkeudella on kuitenkin oma, ovela tapansa ohjata kehitystämme. Tulemme törmäämään samaan ongelmaan yhä uudestaan ja uudestaan, niin kauan, että suostumme katsomaan itseämme lähempää ja näkemään oman erehtyväisyytemme.

Kun oivalluksen lamppu on syttynyt, on helppoa edetä. Sellaista mitä ei tiedosta ei pysty muuttamaan. Vasta kun tunnistaa salatut varjopuolensa, voi alkaa työskennellä niiden parissa. On siis syytä olla itselleen äärimmäisen rehellinen, vaikka se tarkoittaakin huolella ja vaivalla rakennettujen kulissien kaatamista. Se on kuitenkin pieni hinta vapaudesta.

Kun tarkemmin peiliinsä katsoo, huomaa nimittäin, ettei oma kuva loppujen lopuksi niin ruma olekaan. Vain inhimillinen, mutta kuitenkin rohkea. Vastaan katsoo epävarma ihminen, joka on valmis ottamaan elämän tarjoaman kasvuhaasteen vastaan. Kateellinen voi valjastaa voimavaransa muuttaakseen elämäänsä haluamaansa suuntaan. Mustasukkainen voi alkaa työstää menneitä kokemuksiaan haurasta itsetuntoaan vahvistaakseen. Vihainen voi alkaa luoda rajoja ympärilleen.  

Ollaan kiitollisia ystävistämme, myös niistä, joiden avulla olemme tehneet näitä omaa kehitystämme eteenpäin vieviä oivalluksia. Siitäkin huolimatta, että he ovat saattaneet satuttaa meitä kovastikin niin tehdessään. Armahdetaan itseämme ja toisiamme. Annetaan ja pyydetään anteeksi, puolin ja toisin. Muistetaan kuitenkin, että meillä kaikilla on oikeus ympäröidä itsemme pikemminkin kasvuamme tukevilla kuin sitä rajoittavilla henkilöillä. Kynnysmatoksi ryhtyminen ei palvele kenenkään etua.

Uskalletaan siis myös päästää tarvittaessa irti, kaikessa ystävyydessä. Jotkut polut on tarkoitettu yhdessä kuljettaviksi vain tiettyyn pisteeseen saakka. Iloitaan siitä, että vierellämme on ihmisen mentävä paikka. Kuka ties suuresta maailmankaikkeudesta löytyy toinen, kaltaisesi, sielu sen täyttämään heti kun uskallat irrottautua menneestä ja suunnata katseesi tulevaan?

Valon Soturi ei kulje ihmisen kanssa joka haluaa hänelle pahaa.
Eikä häntä nähdä niiden seurassa jotka haluavat ”lohduttaa” häntä.
Hän karttaa ihmisiä jotka ovat hänen rinnallaan vain tappion hetkellä, 
sillä nuo vilpilliset ystävät haluavat todistaa, että heikkoudessa on hyvät puolensa. 
He tuovat jatkuvasti huonoja uutisia. 
He yrittävät alinomaa nujertaa Soturin itseluottamuksen esittämällä ”solidaarista”.
Todelliset ystävät ovat Soturin rinnalla aina, niin hyvinä kuin huonoina hetkinä. 
– Paulo Coelho

Olen jo pitemmän aikaa hämmästellyt nuoruuden käsitteen muuttumista. Kun ajattelen nuoruutta, ajattelen ikävuosia kahdenkympin molemmin puolin. Aikaa, jolloin elämässä on monia epävarmuustekijöitä, ovathan tulevat opiskelu-, työ- ja asuinpaikat vielä hämärän peitossa. Vähintään yhtä suurena kysymyksenä mielen taustalla väijyy se, löydänkö rinnalleni kumppanin – saanko kokea rakkautta?

Kuka minä olen ja mitä kohti haluan kulkea, kysyy nuori ihminen itseltään, ja ymmärrettävästi seilaa usein hämmennyksestä ahdistuksen kautta epätoivoon ja takaisin. Vielä ke­hit­ty­mis­pro­ses­sis­sa olevat aivot ja hormonien myllerrys ei ainakaan auta mieltä tyyntymään ja ajatuksia selkiytymään, vaikka ennalta tietämisen pakkopaita kuinka puristaisi. Tässä valossa nuoruusvuodet eivät suinkaan näyttäydy välttämättä elämän huolettomimpana aikana.

Älä usko lauluihin,
Ne tekee susta haaveilijan
Ne voi saada sut kaivelemaan asioita, joilta mielesi koittaa sua suojella
Niillä on taipumus sotkee kaikki ajatukset, jättää kaaokseen

Ja silti melkein kaikki alakoululaisista eläkeläisiin tuntuvat haluavan olla nuoria, tai ainakin nuorekkaita. Nuoruuteen liitetään kauneus, rikkaus, rakkaus, vauhti ja menestys. Ne jotka eivät ole nuoria, ovat ymmärtämättömiä lapsia tai pateettisia boomereita. Aikuisiksi itseään mieltäviä ei näy mailla halmeilla aikana, jolloin lähes nelikymppinen pääministerikin on yleisen mielipiteen mukaan nuori nainen.

Meistä jokainen
On polku jonnekin
Mutta viisaus on siinä että ymmärtää
Ketä seurata pitkään, milloin kääntyy pois
ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi
Itseesi matkustaa

Mistä tämä länsimaissa niin yleinen nuoruuden ihannointi oikein kumpuaa? Itäisissä kulttuureissa on aina osattu antaa arvoa elämänkokemuksen kautta kypsyneelle viisaudelle ja vanhempien ihmisten kunnioitus näkyy niin kodeissa kuin työpaikoillakin. Nuoremmat kysyvät vanhemmiltaan neuvoja ja ottavat niitä arvostaen vastaan.

Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys
kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia
Osa arvoitusta
Valot pimeyksien reunoilla

Voisiko nuoruuteen tarrautuminen kieliä pinnan alla kytevästä kuoleman pelosta? Erityisesti niiden kohdalla, jotka ovat jo laskennallisesti elämänsä keskivaiheilla, mutta jotka sitkeästi kieltävät oman vanhenemisensa. Johtaahan vanheneminen väistämättä kuolemaan, joka monille edustaa kaiken loppumista ja on siksi liian kauhistuttavaa edes ajateltavaksi.

Muista että ne
Kaikki suurimmat kauhut
On sun toiveittes peilikuvat, käännä ne
Ja kädestäs löydät niihin avaimet
Ja että on helpompi antaa muille anteeksi kuin jäädä kaunaan kiinni

Saan työssäni päivittäin todisteita siitä, että elämä ei lopu kehon kuolemaan. Keho vanhenee, väsyy, sairastuu ja lopulta sanoo sopimuksen irti, mutta se aito ydin, joka tekee minusta minut ja sinusta sinut, se jatkaa eteenpäin. Ajattelen, että keho on kuin ajoneuvo, jonka valitsemme tar­koi­tuk­sen­mu­kai­ses­ti kuhunkin elämään sopivaksi; joskus ajelemme nopealla urheiluautolla, toisinaan taas yskähtelevällä vanhalla pakulla. Molemmilla pääsee eteenpäin.

Fyysisen kuoleman jälkeen sielun elämä jatkuu toisessa ulottuvuudessa, korkeammassa vä­räh­te­ly­taa­juu­des­sa. Paikassa, jota voi ihan hyvin nimittää vaikka taivaan kodiksi. Sieltä käsin läheisemme pystyvät seurailemaan elämäämme maan päällä ja voivat myös tulla kertomaan meille omia viestejään. Se on hyvin lohdullista silloin, kun olemme juuri kokeneet jonkun läheisemme siirtymisen ajasta ikuisuuteen. Rakkaus yhdistää meidät toisiimme niin vahvoin säikein, etteivät ne katkea kehon elintoimintojen loppumiseen.

Sielu on opinhaluinen. Uskon, että tulemme tänne maan päälle useita kertoja, jotta saisimme kokemuksen siitä, minkälaista on elää erilaisissa kulttuureissa, eri puolilla maailmaa, erilaisissa yhteiskuntaluokissa, eri aikoina, eri sukupuolten elämää. Siksi myös jotkut tapaamistamme ihmisistä tuntuvat heti tutuilta ja luotettavilta, ja päinvastoin. Tuttujahan he ovatkin, vaikka tässä elämässä polut risteäisivät ensimmäistä kertaa.

Toinen syy useisiin inkarnaatioihin on sielun halu kehittyä; hioa niitä puoliaan jotka se itse näkee keskeneräisinä. Ja niitähän riittää! Omalla kohdallani yksi tällainen piirre on ollut joustavuus, jota olen toden teolla saanut elämäni varrella harjoitella. Ilokseni voin todeta, että olen jo oppinut paljon. Päinvastoin kuin ennen, suunnitelman A kaatuminen ei nykyisin juurikaan harmita minua, ja sen vuoksi B- ja C-vaihtoehdot putkahtavat yllättävän nopeasti mieleen. Asioillahan on taipumus järjestyä.

Ajatus useista elämistä johtaa siihen, että kiire haalia kaikki mahdolliset kokemukset tämän yhden elämän aikana hellittää. Aikaahan on, vaikka kuinka paljon. Sitä ei kuitenkaan ole tuhlattavaksi. Tämä elämä, mitä parhaillaan elämme, on kuitenkin meillä jokaisella täysin ainutkertainen tässä ajassa, tässä maassa, tässä ihmishahmossa. Olisikin hyvä pysähtyä välillä miettimään, miksi olen halunnut olla elossa juuri nyt. Mitä halusinkaan oppia? Mitä sellaista kohti uskaltaa, joka tuntuu pelottavalta, mutta samalla kutsuu puoleensa.

Sulla on sisälläs valtameren kokoinen voima,
jonka sä voit oppaaksesi valjastaa
Tää on pelkkä tyhjä kuori
Joka sun pitää täyttää

Monet käyttävät suuren osan elämästään kyselemällä itseltään ja muilta, mikä on se oma elämäntehtävä. Niin ison kysymyksen äärelle pysähtyminen saattaa joskus jopa lamauttaa niin, että vuosikausia kuluu oman hännän ympärillä pyöriessä, ja ahdistus sen kun kasvaa kun yksiselitteistä vastausta ei kuulu.

Ehkä helpompaa olisikin pilkkoa tuo kysymys muutamaan erilliseen osaan. Voisi aloittaa vaikka kysymällä itseltään, mikä tuottaa minulle iloa? Saanko voimaa ihmisistä vaiko yksinolosta? Mitä tehdessäni uppoudun työhön niin, että se tuntuu sillä hetkellä kaikista kiinnostavimmalta asialta maailmassa.

Elämäntehtävä saattaa hyvinkin löytyä tällaisten ajatuspolkujen päästä, ja harvoin vastauksena on yksi yksittäinen ammattinimike. Jos toisten ihmisten seura antaa sinulle lisää energiaa, voit löytää oman paikkasi yhtä hyvin matkailu-, ravintola-, hoito- tai joltain muulta asia­kas­pal­ve­lua­lal­ta, tai sitten tiimin jäsenenä jollain ihan muulla alalla.

Toinen lähestymistapa on tarkastella omia erityislahjojaan. Missä asioissa olen hyvä? Mikä on se lahja, jonka voin jakaa muun maailman kanssa? Mitä haluan jättää jälkeeni? Elämäntehtävähän saattaa löytyä myös ihan muualta kuin työelämästä, jolloin elämän tärkeimmäksi sisällöksi nouseekin työn sijasta vapaa-ajan toiminta vaikkapa urheiluseurassa tai hy­vän­te­ke­väi­syys­jär­jes­tös­sä. Tai se voi olla huolenpitoa lähipiirin apua tarvitsevista lapsista, vanhuksista tai sairaista.

Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys
kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia
Osa arvoitusta
Ja osa totuutta
Valot pimeyksien reunoilla
Ovat toisinaan himmeitä ja harvassa

Ehkäpä onnellisimmassa tilanteessa ovat ne luovien alojen edustajat, jotka eivät halua jäädä eläkkeelle lainkaan siitä syystä, että työ tuottaa heille niin paljon nautintoa. He ovat silloin onnistuneet yhdistämään nämä kaksi edellä mainittua tekijää, ilon ja lahjan jakamisen onnistuneella tavalla. Joskus siitä seuraa myös taloudellista runsautta, mutta ei aina. Olisikin hyvä kysyä itseltään myös, pystynkö elättämään itseni tehden tätä mitä teen.

Joskus elämä tekee valinnan puolestamme. Muistellessamme vaikkapa edesmennyttä Englannin kuningatarta mielen täyttää kunnioitus. Ei häneltä kysytty, eikä hän kysynyt, haluaako hän elää ennaltamäärätyn roolinsa mukaisesti. Hän hyväksyi osansa ja teki työnsä järkähtämättömällä ystävällisyydellä ja arvokkuudella. Hän suostui omalle paikalleen. Samalla tavoin esimerkiksi omaishoitaja saattaa suostua omaan raskaaseen rooliinsa jollain tasolla tietäen, että tästä on sovittu toisessa ulottuvuudessa.

Tää on valoista kirkkain, tää on loputon yö
Tää on sydämen lyönti
Tää on ajattomuus
Valot pimeyksien reunoilla
Valot pimeyksien reunoilla
Valot pimeyksien reunoilla
Ovat harvassa mutta olemassa

Monet viisaat henkiset opettajat ovat korostaneet omien ajatustemme voimaa: sitä, että valitsemme itse ajatuksemme, jotka puolestaan luovat tunteemme ja lopulta asenteemme. Jollet voi tehdä työksesi sitä mitä rakastat, voit kysyä mitä maailma tarvitsee, tai vielä suoraviivaisemmin opetella rakastamaan sitä mitä teet nyt. Se on mahdollista siten, että alkaa etsimään tekemästään työstä sen hyviä puolia. Aina on jotain, mistä voi olla kiitollinen.

Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys
kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia
Osa arvoitusta
Valot pimeyksien reunoilla
Älä usko lauluihin
-Toni Wirtanen

VINKKI:

Haasta itsesi tekemään jotakin mikä kutsuu. Jotain, mitä et ole aiemmin uskaltanut kokeilla. Jotain, mitä et valmiiksi osaa, etkä todellakaan tiedä, opitko edes. Tai huvittaako sinua koskaan toistaa kokemuksesi! Avaa ovi ja kurkista sisään. Vain siten voit tietää, pidätkö näkemästäsi.

Poistumalla mukavuusalueeltasi opit itsestäsi lisää. Tutustut paremmin siihen kuolemattomaan sieluun, joka on paljon enemmän kuin mitä luulitkaan. Kaiken ei tarvitse onnistua eikä kaikessa tarvitse olla hyvä. Riittää, että antaa itselleen mahdollisuuden kokeilla.

Huomenna vietämme puolisoni kanssa hopeahääpäivää, eli yhteistä taivalta on taitettu 25 vuotta. Katselen hääkuvaamme suurella hellyydellä; siinä kaksi onnellista nuorta ihmistä nojaa toisiinsa ja katsoo luottavaisena tulevaan. Sinä päivänä aurinko paistoi siniseltä taivaalta eikä yksikään pilvi varjostanut onneamme. Olimme niin varmoja siitä, että yhdessä olemme voittamattomia, että mikään ei voisi koskaan meitä horjuttaa.

Minä rakastan näitä
Iltojani kanssans sun
Kun hetken päässä aamu odottaa
Ja me nauramme ja
Silmiämme pyyhimme ja
Helppo huominen on unohtaa
Oomme taas kuin kaksi lasta
Jotka aikoinaan
Puolivahingossa lähti
Samaa tietä kulkemaan

Silloin emme tienneet sitä, minkä nyt tiedämme. Sitä, että onni on oikullinen vieras niin kauan kuin se ei lähde sisältä päin. Sitä, että vain itseään voi muuttaa, ja että sekin on kovan työn takana. Sitä, että toisen erilaisuus pakottaa kyseenalaistamaan omat periaatteet ja siten kasvamaan ihmisenä pienin askelin, hitaasti haparoiden. Sitä, että monta kertaa vuosien varrella tulee tilanteita, jolloin tekee mieli lyödä hanskat tiskiin ja laittaa lusikat jakoon.

Pitkät parisuhteet ovat tänä päivänä yhä harvinaisempia ja ehkä siksi niitä arvostetaan enemmän kuin aiemmin, vaikka eihän vuosien kuluttaminen saman ihmisen kanssa ole sinänsä mikään saavutus. Ennen pysyttiin yhdessä tavan vuoksi, nyt sama kumppani valitaan yhä uudelleen siksi, että halutaan olla yhdessä. Sitoutuminen on kova juttu. Vaikka eroaminen olisi ehkä näennäisesti joskus helpompaa, se on monessa tapauksessa turhaa, varsinkin jos samat ongelmat toistuvat myöhemmin uuden kumppanin kanssa.

Joskus toinen puolisoista erehtyy sekoittamaan kaksi asiaa keskenään ja luulee, että silloin kun oma kasvukriisi käynnistyy, on tullut oikea hetki laittaa kumppani kiertoon. Tilanne on kuitenkin itse asiassa päinvastainen. Silloin kun on hukassa omalta itseltään, kannattaisi mieluummin kääntyä kohti puolisoa eikä hänestä poispäin. Pitkään rinnalla kulkeneena ja valittunsa hyvin tuntevana hän on useimmiten se paras peili, jonka avulla jokainen meistä pystyy tutustumaan itseensä pintaa syvemmältä. Ei se aina helppoa ole, eikä kivaa.

Pysyvä ja turvallinen kumppani on lahjomaton peili. En aina ehkä pidä siitä kuvasta, mitä peili heijastaa, mutta hei – onko se peilin syytä jos naama on vino? Sen sijaan että kieltäisi näkemänsä ja sitkeästi tarrautuisi egoistiseen aina-oikeassa-olemisen -tarpeeseensa, voisiko kuvajaisensa viestin ottaa vastaan nöyrästi?

Hyväksyen sen, että jokainen meistä tekee virheitä. Ehkäpä juuri siksi, että niistä oppii. Senkin, että ei itse omista kaikkea maailman tietoa ja taitoa, vaan että parantamisen varaa löytyy monella saralla. Ja sen, että se on ihan ok. Oikeastaan paljon enemmän kuin ok, sillä hyvänen aika, tuo toinenhan vain jaksaa rakastaa kaikesta huolimatta.

Ja sä viet mut ikkunan luo
Ja sä sanot: ”me kai ollaan niin kuin nuo”
Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
Katsoo kevääseen, seisoo erillään
Ja kestää joka tuulen ja sään
Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
Katsoo kevääseen, seisoo erillään
Ja jossain alla maan
Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

Se on ihme, joka riemastuttaa ja tekee kiitolliseksi. Niin kiitolliseksi, että olen tänä päivänä taatusti vielä paljon onnellisempi kuin 25 vuotta sitten. Ehkäpä tuon ihmeen huomaamiseen ja arvostamiseen tarvitaan juurikin näitä kilometrejä? Näitä yhteisiä vuosia, jotka ovat punoneet meidät juuristamme yhteen, vaikka näennäisesti vietämmekin osan arjestamme ja joskus pieniä pätkiä lomistakin erillämme.

Fyysinen välimatka ei erota niin kauan kun meillä on aito halu rakentaa henkistä ja emotionaalista yhteyttä välillemme; jakaa ajatuksemme ja tunteemme sekä valita toisemme yhä uudelleen ja uudelleen. Näin rakkaus pysyy elävänä ja kumppani kiinnostavana vielä vuosienkin jälkeen.

Kaksi ylvästä ja nuorta
Varmoina on voimistaan
Taivaan kantta kohti kasvaneet
Ehkä vuodet ovat kuorta
Ja talvet viimoillaan
Hiukan ohuemmaks raapineet

Jos minun pitäisi antaa jonkinlainen elämänohje niille pareille, jotka vasta aloittelevat yhteistä taivaltaan, niin…. mitä sanoisin? Ehkä sen, että antakaa toisillenne tilaa. Antakaa kumppaninne olla sellainen kuin hän on ja iloitkaa erilaisuudestanne, sillä se ei ole uhka vaan pikemminkin mahdollisuus katsoa maailmaa toisesta näkökulmasta, jolloin omakin horisontti avartuu.

Pitäkää kiinni omista tärkeistä jutuistanne ja sallikaa tämä myös toisillenne. Jollei jommalla kummalla, saati kummallakaan, ole mitään omaa mielenkiinnon kohdetta, antakaa itsellenne ja toisillenne mahdollisuus niiden löytämiseen.

Jos saatte lapsia, muistakaa että he ovat teillä vain lainassa. Puoliso on se, joka jää rinnalle. Siksi kahdenkeskiset hetket ovat tärkeitä myös silloin, kun niiden järjestäminen tuntuu haasteelliselta. Omien juttujenne lisäksi siis etsikää ja löytäkää jokin yhteinen harrastus, josta molemmat todella nautitte. Tehkää siitä mieluisa, säännöllinen osa yhteistä elämäänne.

Älkää romahtako yhtä aikaa. Elämässä tulee väistämättä vastaan hetkiä, jolloin toinen on heikoilla. Toisen tehtävä on ottaa silloin hetkellinen vetovastuu kokonaan omille harteilleen ja pitää huolta siitä, että karavaani kulkee ja kaikkien perustarpeet tulevat suurin piirtein hoidetuiksi. Sen toisen tehtävä on silloin luottaa siihen, että näin todella tapahtuu. Normiarjessa kantakaa molemmat oma kortenne yhteiseen kekoon niin kuin luontevaa on, sallivasti ja joustavasti, itseänne ja toista kunnioittaen.

Puhukaa ja kuunnelkaa, ja huolehtikaa siitä, että molemmat kokevat tulevansa kuulluiksi ja nähdyiksi, ymmärretyiksi. Syleilkää ja silitelkää. Kehukaa ja kannustakaa. Olkaa kiinnostuneita toisen kuulumisista. Pussatkaa illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi. Olkaa samalla puolella, älkää toisianne vastaan. Olkaa ystäviä keskenänne.

Hääkutsumme teksti neljännesvuosisadan takaa kuului jotensakin näin:

Tänään otan puolisoksi ystäväni,
jonka kanssa nauran,
jonka keralla uneksin,
jonka vuoksi elän.

Yhäkin nuo sanat puhuttelevat, ja edelleen tykkäämme nauraa ja uneksia yhdessä. Enää emme kuitenkaan kuvittele elävämme toisiamme varten, vaan ymmärrämme paremmin oman paikkamme tässä suuressa maa­il­man­kaik­keu­des­sa.

Tajuamme senkin, että matkamme varrelle on osunut paljon enemmän onnea kuin ymmärrystä, ja siksi osaamme olla valtavan kiitollisia perheestämme ja näistä yhteisistä vuosistamme. Kiitos kaikesta tästä, jolle saamme pian kohottaa maljan. Minun maljani on ylitsevuotavainen.

Kuinka onkaan kaksi lasta
Matkan myötä muuttuneet
Se ihme on kai vasta
Oomme tänne selvinneet

Ja sä viet mut ikkunan luo
Ja sä sanot: ”mehän ollaan niin kuin nuo”
Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
Katsoo kevääseen, seisoo erillään
Ja kestää joka tuulen ja sään

Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
Katsoo kevääseen, seisoo erillään
Ja jossain alla maan
Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan
– Juha Tapio

VINKKI:

Voit kuunnella tästä ilmaista Puun voima-meditaatiota, jonka avulla pystyt maadoittumaan ja ankkuroitumaan kehoosi, jolloin mielesi automaattisesti rauhoittuu.

Anna alitajuntasi näyttää sinulle, minkälainen puu sinä olet, kun ammennat voimaa omista juuristasi. Riippumatta siitä, seisotko yksin vai oletko punonut juuresi yhteen jonkun toisen kanssa, olet arvokas. Tule tietoiseksi omasta hiljaisesta voimastasi tämän harjoituksen avulla.

Me kaikki elolliset olennot olemme yhteydessä toisiimme. Vakuutuin tästä jo pienenä tyttönä, kun tunsin voimakasta, sanatonta yhteyttä perheemme Tassu-koiran kanssa. Kummastelin hiljaa mielessäni sitä, miksi jotkut lapset pelkäsivät koiria – eivätkö he kuulleet niiden ajatuksia tai osanneet lukea niiden elekieltä, joka melkein aina kertoi eläimen ystävällisestä suhtautumisesta ihmiseen? Minulle koira oli paras ystävä, johon saatoin luottaa kuin kallioon silloinkin, kun elämäni ihmiset aiheuttivat minulle pahaa mieltä. Kun kaipasin hellyyttä, kiersin käteni koiran kaulaan. Sen olemassaolo toi minulle turvaa.

Äidiksi tultuani halusin, että omat lapseni saavat kasvaa samaan yhteyteen ihmisen ja eläimen välillä. Muutamia vuosia siinä meni, ennen kuin olin saanut mieheni vakuuttuneeksi koiran välttämättömästä tarpeellisuudesta perheellemme. Olimme kaikki onnellisen innostuksen vallassa, kun laumamme täydentyi Lilo-nimisellä leon­ber­gin­koi­ran­pen­nul­la lastemme ollessa 6- ja 8-vuotiaita. Pentu oli niin suloinen, että aivan ventovieraat ihmiset pysähtyivät taputtelemaan sitä ja juttelemaan sille haltioissaan.

Ja mikä upea koira siitä kasvoikaan! Itseensä luottava, suojelunhaluinen ja äidillinen. Lempeä jättiläinen, jolla ei ollut juurikaan miellyttämisen tarvetta, vaan rauhallinen harkinta sen suhteen, milloin kannattaa hötkyillä ja milloin taas antaa asioiden mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Ehdottoman lojaali omalle laumalleen, jonka sitkeät ve­si­pe­las­tus­yri­tyk­set usein toivat jännää lisämaustetta kesäisille uimareissuillemme.

Ihminenhän kantaa mukanaan niitä joita rakastaa,
he ovat aina läsnä ja maailma on täynnä helppoja
tilaisuuksia hel­lyy­de­no­soi­tuk­siin, se maksaa niin tuiki vähän ja saa niin paljon aikaan.
-Tove Jansson

Tällaista energiaa se perheeseemme toi, näin se meitä kasvatti kahdeksan vuoden ajan, kunnes sen aika maan päällä tuli täyteen ja se tassutteli sateenkaarisiltaa pitkin suojelemaan meitä toisesta ulottuvuudesta käsin. Ikävä ja menetyksen tunne oli niin raastava, että silmäni kyyneltyvät vieläkin tätä kirjoittaessani. Onneksi laumaamme oli neljä vuotta ennen Lilon kuolemaa liittynyt espanjanvesikoira Nappi, jolle palvotun emohahmon menetys oli yhtä kova pala kuin meille muillekin. Sen kanssa lohdutimme toinen toisiamme suuressa surussamme, hitsautuen entistä tiiviimmin sitein yhteen.

Nappi on omalla esimerkillään opettanut meille herkkyyttä sekä lupaa tarvita läheisiä sieluja. Se on näyttänyt meille kuinka olla haavoittuva ja luottavainen samaan aikaan ja siten auttanut meitä hyväksymään sen osan itseämme, joka on pieni ja pelokas.

Nappi selvisi lähes ehjin nahoin kahdeksan päivää kestäneestä karkumatkastaan, jolle se rynnisti paniikissa uudenvuoden raketin säikäyttämänä ollessaan vuosia sitten äitini hoidossa ulkomaanmatkamme ajan. Se osoitti pelostaan huolimatta suurta rohkeutta ja sitkeyttä – ominaisuuksia, joita tarvitaan vasta silloin kun hätä on suurin.

Vieraalla seudulla päämäärättömästi juostessa sitä uhkasivat heikot jäät, kovat pakkaset ja jopa lähistöllä liikkunut susilauma. Pelon läpi kulkeneen olennon sisältä päin rakentunutta voimaa ei mikään mahti maailmassa voi horjuttaa. Vaikka rakettien pauke saa edelleen siinä aikaan halun piiloutua pahalta maailmalta, luottamus läheisiltä saatavaan tukeen kantaa silloinkin pahojen paikkojen yli.

Jos ihminen ei joudu jyrkänteen partaalle,
ei hänen selkäänsä kasva siipiä.
-Niko Kazantakis

Aina leikkiin valmis Nappi täyttää pian yksitoista vuotta ja säteilee nykyisin sellaista viisautta ja hiljaista arvovaltaa, jota nuorempi koiramme, viisivuotias val­koi­nen­pai­men­koi­ra Ainu vaistomaisesti kunnioittaa ja tottelee. Ainu liittyi laumaamme nuorena aikuisena ja sen perusturvallisuuden tunteen vahvistamiseksi olemme joutuneet tekemään töitä. Aiemmin seitsemän koiran laumassa asemastaan kilpailemaan tottunut koira pelkäsi meille tullessaan alituisesti, ettei se saa osakseen riittävästi huomiota ja huolenpitoa ja että kotiimme tulevat vieraat uhkaavat sen asemaa lauman jäsenenä.

Ainun kasvun seuraaminen on ollut meille paras muistutus siitä, että rakkaus ja rajat ovat kovaa valuuttaa, ja että jatkuvuus luo turvan tunnetta niin ihmiselle kuin eläimellekin. Nykyään Ainu on aina ja kaikkeen valmis, innokkaasti osaa ottava, utelias otus.

Sen elämä on loputtoman kiinnostavaa, jännittävää seikkailua silloinkin kun mitään ei varsinaisesti tapahdu.

Ainu on aina valmis liikkumaan ja pitämään hauskaa. Se ei kyseenalaista sitä haluaako joku sen seuraa, vaan ottaa tarvitsemansa ajan ja tilan niin aseistariisuvalla innolla ja itsevarmuudella, ettei sen tunkeilusta voi mitenkään olla ilahtumatta. Sillä on tarve pitää oma lauma koossa ja huolehtia siitä, että kaikilla on asiat hyvin. Se pursuu elämäniloa ja -riemua, joka on onneksemme hyvin tarttuvaa.

Elämää pitää tarrata liepeestä ja sanoa:
”Mukana ollaan. Antaa mennä!”
-Maya Angelou

Kuinka siunattuja olemmekaan, että olemme saaneet jakaa elämämme näiden eläinystävien kanssa. Kaikki koiramme ovat opettaneet meitä eri tavalla, eri asioissa. Ne ovat näyttäneet meille omalla esimerkillään, missä voimme kehittyä ja kasvattaneet meitä kärsivällisyydessä, suvaitsevaisuudessa ja rakkaudessa. Kuinka kiitollinen olenkaan siitä, ettei jo aikuisten lastemme kasvatusvastuu ole jäänyt pelkästään minun ja mieheni välillä osaamattomiin käsiin, vaan että nämä monin verroin viisaammat ja rakkaudellisemmat olennot ovat auttaneet meitä tässä tärkeässä toimessamme.

Vain aniharvat tietävät miten minkäkin pitää olla,
ja vain muutamat selviävät kaikesta omin neuvoin.
-Tove Jansson

Yhteinen opintomatkamme jatkuu. Kesän seikkailut kutsuvat!

VINKKI:

Mitä sinä kaipaat elämääsi lisää? Kun haluat vahvistaa jotain ominaisuutta itsessäsi, voit tehdä sen kuvittelemalla hetken ajan olevasi jokin eläin, joka olemuksellaan ilmentää toivomaasi ominaisuutta. Minkälaisia ominaisuuksia haluaisit omata? Tuntuuko, että tarvitsisit juuri nyt pöllön viisautta, karhun voimia, suden vaistoja, joutsenen ylväyttä vaiko ehkä kissan notkeutta?

Onko sinulla nyt tai onko sinulla ollut lemmikkieläin, jolta saamaasi opetusta haluaisit vahvistaa? Voit kuunnella välilehdeltä Me­di­taa­tio­har­joi­tuk­sia löytyvää, ilmaista Voimaeläin-meditaatiota, jonka avulla pystyt miellyttävästi voimistamaan tätä sinussa jo nyt olemassa olevaa energiaa.

Huomaa, että toivomasi ominaisuudet ja siten myös kuvittelemasi eläin voivat vaihtua vaikka päivittäin. Anna itsellesi lupa heittäytyä leikkimielisesti tähän harjoitukseen! Tee muistiinpanoja ja havainnoi sitä, mikä sinussa on tulossa pintaan. Saatat yllättyä =)