Vain elämää
Perhekokomme on viimeisten lähes kolmenkymmenen vuoden aikana vaihdellut, ja sen myötä myös asumistarpeemme ovat muuttuneet. Aloitimme yhteiselämän viidenkymmenen neliön keskustakaksiosta, jonne kahden opiskelijan vähät tavarat mahtuivat paremmin kuin hyvin. Muistan ihmetelleeni silloisen asuntomme komeroiden määrää, sillä tuntui, että niitä oli ihan liikaa.
Kun esikoinen ilmoitti tulostaan, tulevilla vanhemmilla heräsi tarve rakentaa poikaselleen turvallisempi pesä. Ajattelimme, että keskellä kaupunkia ei ole hyvä pienen lapsen kanssa asua, vaan hän tarvitsee pihan ja paljon tilaa, jossa ottaa ensiaskeleitaan. Näin jälkikäteen tuo ajatus tietysti hymyilyttää, mutta olimme silloin tosissamme. Päädyimme ostamaan peruskuntoisen rintamamiestalon parinkymmenen kilometrin päässä kaupungista. Matka tuntui lyhyeltä, mutta se olisi yhtä hyvin voinut olla vaikka sata kilometriä, niin isolta muutos ympäristössä ja yleisessä ilmapiirissä tuntui.
Meistä tuli uudet asukkaat kyläyhteisöön, jossa ihmiset tunsivat toisensa ja toistensa asiat. Siinä oli omat hyvät ja omat huonot puolensa; kävelymatkan päästä löytyivät kyllä kaikki peruspalvelut, mutta henkinen ilmapiiri kävi niin kapeaksi, että meidän oli siellä melkeinpä alusta lähtien jotenkin vaikea hengittää.
Sen sijaan, että olisimme myöntäneet virheemme ja pyrkineet muuttamaan takaisin kaupunkiin, kaivoimme itsellemme yhä syvempää kuoppaa. Yritimme epätoivon vimmalla muokata kotiamme vastaamaan perheemme tarpeita niin, että seuraavat toistakymmentä vuotta menivät kotia aina jollain tavalla remontoidessa ja laajentaessa.
Se söi henkisiä, emotionaalisia ja taloudellisia voimavarojamme niin, että voimamme ehtyivät. Jouduimme lopulta toteamaan, että riippumatta siitä, kuinka ihanaksi kotimme sisätiloista laitamme, sen sijainti vain yksinkertaisesti oli meille väärä. Lapsemmekin olivat kaiken kukkuraksi saaneet niin voimallisen tanssikärpäsen pureman, että heidän kaikki arki-iltansa kuluivat kaupungissa treenaten. Ja me kuskasimme, ajellen epäekologisesti ja -ekonomisesti kymmeniä kilometrejä päivittäin edestakaisin.
Alkoi pari vuotta kestänyt asunnonmetsästys, jonka aikana tunteet vaihtelivat toivosta epätoivoon ja takaisin, sillä taajamakotimme ei käynyt kaupaksi. Näin jälkikäteen on helppoa nähdä miksi niin kävi, sillä nykyinen kotimme ei ollut vielä tullut myyntiin. Kymmenisen vuotta sitten koitti lopulta se hetki, jolloin saatoimme hyvästellä entisen elämämme ja palata jälleen kaupunkiasujiksi. Myös uutta taloa piti toki remontoida, mutta teimme sen nopeasti, yhden kesän aikana, jolloin into pysyi päällä ja maali häämötti koko ajan lähempänä. Olemme koko ajan rakastaneet tätä kotiamme aivan eri mittakaavassa kuin entistä, ja olemme viihtyneet täällä loistavasti.
Tässä talossa olemme juhlineet niin tupaantuliaiset, lastemme rippi- ja ylioppilasjuhlat sekä omat hopeahääpäiväjuhlamme. Tämä talo on nähnyt niin monet iloiset hetket! Siksi tuntuukin aika haikealta myöntää itselleen, että meidän on taas aika kääntää uusi sivu, jatkaa elämäämme pienemmissä puitteissa. Lapsemme elävät omaa nuoren aikuisen elämäänsä toisilla paikkakunnilla, eivätkä todennäköisesti palaa enää vanhaan kotikaupunkiinsa. Siksi tätä ihanaa taloa ei tarvitse säästellä heidänkään tuleviin tarpeisiinsa, vaan on aika punnita sitä, mitä me kaksi boomeria haluamme ja tarvitsemme, tässä ja nyt.
Asiaa pohdittuamme olemme tulleet siihen tulokseen, että eniten me kaipaamme vapautta. Sitä, että emme ole vastuussa lumenluonnista tai nurmikonleikkuusta, vaan voimme lähteä reissun päälle spontaanisti silloin kun haluamme, vuodenajoista tai säätiloista riippumatta. Haluamme takaisin kerrostaloon!
Ympyrä on asumishistoriamme osalta sulkeutumaisillaan. Jälkiviisaana voisi kysyä, oliko järkevää ylipäätään lähteä seikkailemaan muualle sieltä kaupungin keskustassa sijaitsevasta kerrostalosta. Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat koko aikuisikänsä asuneet sovittaen perheensä tarpeet yhteen pysyvään kotiin. Vaikka välillä on ollut ahdasta, lasten muutettua kotoa tilat tuntuvat taas väljemmiltä ja asumiskulut ovat pudonneet minimiin kun lainakin on vuosien saatossa saatu makseltua pois.
Me valitsimme toisen tien, sovitimme asumisemme perheemme muuttuviin tarpeisiin, ja ei – se ei missään nimessä ollut järkevää. Jokainen tehty remontti ja toteutunut muutto on maksanut paljon rahaa, ja siksi olemmekin vielä kaukana velattomuuden auvosta. Kääntöpuolella on kuitenkin tieto siitä, että olemme uskaltaneet tehdä omannäköisiämme ratkaisuja tilanteiden ja tarpeiden muuttuessa sekä oman ymmärryksen kasvaessa.
Omaa fiilistä kannattaa kuunnella nimenomaan isojen ratkaisujen edessä. Moni empii ja laskee loputtomasti, kannattaako tehdä lopullinen siirto oli kyseessä sitten asunnon hankinta tai elämänkumppanin valinta. Ne ovat mielestäni sellaisia ratkaisuja, joissa järkipuheeseen ei voi kauheasti luottaa. Sen täytyy tuntua oikealta! Pienemmissä jutuissa sen sijaan ovat järkipäätökset kohdallaan.
Jos jälkikäteen huomaa tehneensä virheen, voi lohduttautua Kierkegaardin viisaalla neuvolla; ratkaisun ei tarvitse olla oikea, kunhan se on tosi. Elämää ei voi elää virheitä peläten, sillä silloin moni asia jää tekemättä ja moni oppi saamatta. Nykyisessä kodissamme säilytystilaa on paljon enemmän kuin ensimmäisessä asunnossamme, mutta niin on kyllä tavaraakin. Seuraava haaste lieneekin niiden karsiminen, ennen kuin muutto pienempiin neliöihin on mahdollista. Tänään on hyvä päivä aloittaa. Ajatus uudesta, yksinkertaisemmasta elämisen muodosta puhaltakoon tuulta purjeisiini.
Vain elämää, ei sen enempää
Myös päivät nää kerran häviää
Vain elämää, ei sen enempää
Sun muistos koitan säilyttää
– Irwin Goodman