Julkaistu Sielunpeili-lehdessä 1-2021
Takana on jälleen yksi syntymäpäivä ja mittariin on kertynyt vuosi lisää. Kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä on mukavaa vanheta. Olisihan se toki upeaa, jos voisi poimia rusinat nuoruuden pullasta ja saada taas olla vapaa, kaunis ja huoleton, mutta suurin surminkaan en tahtoisi takaisin epävarmuuttani tai tunnetta siitä, että olen aina jotenkin vääränlainen.
Elämän koulussa olen oppinut ymmärtämään itseäni ja tätä herkkyyttäni, jonka nykyisin koen siunaukseksi. Päästäkseni tähän pisteeseen minun on pitänyt opetella rajanvetoa, ja se on ollut vaikeaa. On joskus vieläkin. Kuinka pystyn sanomaan nätisti samassa autossa matkustavalle, etten kerta kaikkiaan kykene kuuntelemaan radiosta kuuluvaa puhetulvaa ja käymään järkevää keskustelua jostain toisesta aiheesta samaan aikaan? Monien on vaikea tätä ymmärtää, toisinaan jopa puolisoni, jonka kanssa olen sentään elänyt neljännesvuosisadan ajan.
Sekasortoinen äänimaailma saa minut pois tasapainosta, ja sama vaikutus on valosaasteella. Huomaan kaipaavani vuosi vuodelta enemmän hiljaisuuteen, rauhaan, luonnonvaloon. Paikkaan, jossa tähtitaivas avautuu rauhoittavana yläpuolella ja kuunvalo todella valaisee eikä vain sulaudu kaupungin sameaan taustahehkuun. Elämään, jota eivät muiden laatimat aikataulut hallitse ja jossa en ole sidottu mihinkään tiettyyn paikkaan. Miksi näiden tarpeideni esille tuominen tuntuu minusta edelleen ajoittain niin vaikealta?
Siksi, että en halua leimautua hankalaksi. Olisi turvallisempaa pysytellä sulautuneena taka-alalle, hajuttomana, mauttomana ja värittömänä camouflage-versiona itsestäni. Harmittomana tyyppinä, joka ei herätä kenessäkään tarvetta arvostella tai pilkata. Syynä on se sama hylätyksi tulemisen pelko, joka laittoi minut miellyttämään kanssaihmisiäni senkin uhalla, etten koskaan tullut aidosti kuulluksi, kokonaan nähdyksi tai täysin ymmärretyksi. Miellyttäminenhän on erityisherkälle valtavan helppoa, sillä hän tuntee kyllä luissaan, mitä häneltä kussakin tilanteessa odotetaan. Empatia ja kyky kuunnella ovat kovaa valuuttaa ihmissuhdemarkkinoilla, samoin alituinen reippaus, jolloin ei joudu aiheuttamaan muille päänvaivaa omilla murheillaan.
Enää naamion takana piileskely ei kuitenkaan ole mahdollista. Minussa jyllää outo sisäinen voima, joka vaatii päästä esiin. Se vakuuttaa minut siitä, että olen ihan ok juuri tällaisena herkkiksenä kuin olen. En ole ketään toista huonompi enkä taatusti myöskään parempi ihminen. Olenpahan vain olemassa ja oppimassa tässä elämässä sellaisia asioita, jotka ovat minulle aiemmin osoittautuneet pelottaviksi ja haasteellisiksi, niin kuin nyt vaikkapa huomion keskipisteenä oleminen.
Kun katson tarkemmin, ymmärrän, että vanhenemisen myötä arvostus omaa ainutlaatuisuutta kohtaan on itseasiassa palauttanut minulle sen vapauden ja huolettomuuden, jotka mielessäni liitin nuoruusvuosiin. Kun minun ei tarvitse esittää mitään roolia, olen vapaa kenen tahansa seurassa. Ei minusta (omia läheisiäni lukuunottamatta) muiden tarvitse tykätä, nyt kun tykkään itse itsestäni. Miellyttämisen paine on poissa. Tulevaisuuteen katson nykyisin luottavaisin silmin, ja se tuo elämääni ihanaa huolettomuutta.
Ja vaikka tiedostan ajan hampaan väistämättä nakertamat jäljet ulkoiseen olemukseeni, näiden viisaampien ja lempeämpien silmien läpi katseltuna oma peilikuvani tuntuu oikeastaan entistä miellyttävämmältä. En siis ole vuosien mittaan menettänyt sen paremmin vapautta, kauneutta kuin huolettomuuttakaan, vaan päinvastoin löytänyt ne syvemmin ja aidommin kuin nuorena koskaan.
Siksi on arvokasta välillä pysähtyä matkan päästä katsomaan, millaista oli ennen ja millaista on nyt. Silloin mieli täyttyy kiitoksella ja sielusta kumpuaa halu tehdä parhaansa tukeakseen niitä tämän päivän nuoria, jotka kamppailevat epävarmuuden ja huonommuuden tunteiden kanssa. Siten meillä on todellista valtaa tehdä tästä maailmasta vähän parempi paikka, Sinulla ja minulla.
Be who you are and say what you feel,
because those who mind don’t matter
and those who matter don’t mind.
-Dr. Seuss
Ihminen ei voi ikinä suostua ryömimään,
jos jokin ajaa häntä nousemaan lentoon.
-Helen Keller