Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä! Lauleskelin aikoinaan esikoistani uneen tuuditellessani hänelle tätä Ultra Bran kuolematonta kertosäettä ja tarkoitin mitä sanoin. Silloin luulin todella pystyväni tuohon mahdottomaan tehtävään. Todennäköisesti aika moni muukin viime vuosituhannen loppupuolen tuore äiti samaistui voimakkaasti laulussa niin kauniisti ilmaistuun haluun suojata rakkaintaan maailman tuulilta ja vannoi mielessään että tekisi kaikkensa, ettei pikkuinen ihmistaimi joutuisi milloinkaan kärsimään.
Samoin miettii moni äiti tänäkin päivänä, kaikkialla maailmassa, omia kehtolaulujaan hyräillen, lastaan silitellen. Tässä tavoitteessamme olemme kuitenkin tuomittuja epäonnistumaan. Vaikka tekisimme mitä, lapsemme tulee kärsimään omat kasvukipunsa kylmässä maailmassa. Mikä pahinta, myös me omalla toiminnallamme tulemme aiheuttamaan lapsellemme lisää harmia. Jossain vaiheessa olemme lapsemme mielestä vääjäämättä joko ylisuojelevia tai välinpitämättömiä, liian ankaria tai liian lepsuja, epäreiluja tai kohtuuttomia. Jos ei muuta, niin vähintään todella noloja.
Lapsen kasvamisen myötä myös äiti onneksi kasvaa. Hän oppii ymmärtämään oman pienuutensa ja tajuaa, kuinka vähän hänellä onkaan valtaa vaikuttaa niihin vastoinkäymisiin, jotka lapsi on suunnitellut matkallaan kohtaavansa. Nimenomaan suunnitellut, sillä hiuskarvakaan ei katkea hänen päästään ilman, että hän on katsonut korkeammassa ymmärryksessä ollessaan tämän kokemuksen itselleen tarpeelliseksi. Hän tarvitsee jokaisen saamansa kolhun oppiakseen jotain tärkeää. Jotain, jonka oppi ei ole muuten mennyt perille. Jos ei hyvällä, niin pahalla sitten. Niin sielu tuumii ennen inkarnoitumistaan, täysin tietoisena omista vahvuuksistaan sekä tarvitsemistaan opinkappaleista.
Tämän ajatuksen sisäistäminen on ollut äitiydessä itselleni ehkä kaikista vaikein asia. Se, etten mitenkään voi suojella sinua kaikelta. Sinä olet saanut kolhuja ja tulet saamaan niitä vastakin. Sen sijaan olen oppinut luottamaan sinuun. Tiedän, että selviät omista haasteistasi liput liehuen ja kasvat kokemustesi ansiosta jatkuvasti ymmärryksessä, rakkaudessa ja viisaudessa.
Saan katsella sinun matkasi etenemistä sivusta kannustaen, iloa ja ylpeyttä tuntien. Käteni vapautuvat ylivoimaisesta curling-tehtävästään siihen, missä niistä on enemmän hyötyä; olemaan avuksi silloin kun tarvitaan. Kantamaan muuttolaatikoita, pesemään pyykkejä, keittämään kahvia. Halaamaan aina tullessa ja lähtiessä. Olemaan kuulevana korvana ja tukevana olkapäänä silloin kun sellaisia tarvitset. Silittämään hiuksia ja vakuuttamaan että kaikki kyllä järjestyy parhain päin, saat vielä nähdä. Taipumaan hiljaiseen rukoukseen.
Kiitokseen kaikesta, mitä olemme tähän mennessä saaneet kokea. Yhteinen taipaleemme on jo nyt riittänyt vakuuttamaan minut siitä, että elämään kannattaa luottaa, sillä se on kaikessa suuruudessaan minua niin paljon viisaampi. Kaikkivoipaisuuden harha on karissut ja sen myötä luottamus ja kiitollisuus on kasvanut.
Jos kuolisin huomenna, voisin jatkaa matkaani tyytyväisin mielin, sillä tiedän, ettet sinä tarvitse minua. Olet toki kiintynyt minuun ja haluat taatusti minun pysyvän osana elämääsi vielä pitkään, mutta silti; et tarvitse. Se vapauttaa minut siitä huolesta, jota olen kantanut mielessäni siitä saakka, kun ilmoitit tulostasi tähän maailmaan. Sinä, lapseni, olet antanut minulle suurimman lahjan, mitä olisin ikinä voinut pyytää – vapauden.
Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle.
Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa,
mutta et heidän sielujaan,
sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.
Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.
Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta,
taivu riemulla.
– Kahlil Gibran