Pohjois-Amerikasta alkunsa saanut Convoy-liikehdintä pyörähti käyntiin reilu viikko sitten myös Helsingissä. Uskon, että siihen kulminoitui pitkään pinnan alla kytenyt epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi tulemisen tunne. Itse kuulun koronan riskiryhmään ja minut on kolmesti rokotettu. Aluksi ärsyynnyin rokotevastaisesta propagandasta, jonka uskon olevan venäläisten trollitehtaiden taitavasti masinoima disinformaatiosumuverho, jonka tarkoituksena on aiheuttaa hajaannusta eri yhteiskunnissa.
Mutta kuinka kävikään? Kun liikkeelle lähtivät ne ihmiset, jotka kokivat ettei heidän viestiään kuulla tai että siitä ei ainakaan välitetä tuon taivaallista, pettymys päättäjien toimintaan yhdisti samaan rintamaan niin Kallion punaviherkuplan sisällä kaupunkipyöräilevän ituhipin kuin maaseudun lihaa syövän ja polttomoottoriautolla paikalle kurvanneen arvokonservatiivinkin, hämmästyttävää kyllä.
Vaikka pinnalta katsoen voisi päätellä, että suhtautuminen koronaan on jakanut suomalaiset kahteen leiriin, minusta näyttää, että se on myös yhdistänyt ihmisiä tavalla, johon aiemmin on pystynyt vain talvisota. Sata vuotta sitten Suomen kansa oli sisällissodan jäljiltä täysin kahtiajakautunut. Sodan arvet olivat syvät ja epäluulo punaisten ja valkoisten välillä kyti avoimesti. Vasta kun nämä kaksi keskenään vihamielistä ryhmää joutuivat pakon edessä yhdistämään voimansa isomman uhkan edessä, vanhat jännitteet alkoivat lieventyä ja keskinäinen luottamus vähitellen palata.
Uskon siihen, että se, mikä alun alkujaan näyttäytyy pahana, palvelee loppupeleissä kuitenkin hyvää, koronakriisi mukaan lukien. Maapallo sai hetken aikaa hengähtää ja korjata itse itseään, kun lento- ym. liikenteen päästöt yht’äkkiä radikaalisti vähenivät. Kouluissa ja yrityksissä jouduttiin ottamaan digiloikka, joka normaalioloissa olisi vienyt ainakin vuosikymmenen. Ystävien ja perheenjäsenten arvo tiedostettiin aivan uudella tavalla kun jokainen joutui kysymään itseltään, mitä teen jos menetän tämän läheiseni? Nyt tuntuu, että myöskään vanha jako samalla tavoin ajatteleviin ”meihin” ja eri tavoin maailmaa katsoviin ”heihin” ei olekaan enää ongelma, kun vastassa on uusi yhteinen vihollinen (tiedeuskovaiset? hallitus? THL? STM?).
Olemme joka hetki valintojen äärellä. Se, mihin kohdistat energiasi saa lisää voimaa. Se kasvaa ja laajenee. Jos emme pysähdy pohtimaan, mihin haluamme energiamme suunnata, voimme huomaamattamme ja tahtomattamme tehdä todella huonoja valintoja. Sillä niitä ne ovat, valintoja. Meillä on siis valtaa, mutta myös vastuu siitä, mihin päätämme oman energiamme eli hallussamme olevan kasvuvoiman lannoitteen kohdistaa. Mitkä ovat asioita joita haluamme tässä elämässä edistää? Toimimmeko jonkin asian puolesta vai jotain vastaan? Rauhan puolesta vai sotaa vastaan?
Oman isänmaan puolesta vai jotain toista maata vastaan
Valinnanvapauden puolesta vai rokotuspakkoa vastaan?
Yhteisen hyvän puolesta vai toisin asiasta ajattelevia vastaan?
Näissä kysymyksissä ja niiden vastauksissa on huikeita sävyeroja, jotka vaikuttavat paitsi yhteiskuntaan, myös omaan kokonaisvaltaiseen fyysiseen, mentaaliseen ja emotionaaliseen hyvinvointiimme. Jos vain räiskimme ilmoille pelkomme, suuttumuksemme, turhautumisemme ja kiukkumme, suuntaamme energiamme totaalisen väärin. Niille asioille, joille emme soisi lisää elintilaa tai kasvupotentiaalia emme saa antaa arvokasta huomiotamme. Meidän ei tarvitse ummistaa silmiämme. Riittää että pystymme katsomaan epäoikeudenmukaisuuksien ohi ja yli, vaikka ne koko ajan taustalla tiedostammekin. Niitä riittää, niin surullista kuin se onkin. Ne pitää nähdä jotta pystymme päättämään mitä emme ainakaan halua. Sen jälkeen on helpompaa löytää se suunta, johon mieluummin tahdomme mennä.
Energiaa on onneksi niin monenlaista. Raha on energiaa. Puhe on energiaa. Kirjoitukset ovat energiaa. Oman ajan antaminen on energiaa. Kaikkeen emme tietenkään repeä. Rahat, aika tai oma jaksaminen ei loputtomiin riitä kaiken sen edessä, mitä varmaan pitäisi tehdä. Eikä tarvitsekaan! Ei sinun tarvitse kantaa yhtään enempää kuormaa, kuin mihin rahkeesi tällä hetkellä riittävät. Eikä tarvitse minunkaan.
Rohkeus ei ole aina suurieleistä.
Joskus rohkeutta on se hiljainen ääni,
Joka päivän päättyessä sanoo
…huomenna yritän uudestaan.
– Mary Anne Radmacher
Jos haluamme parantaa maailmaa, ja mehän haluamme, meidän kannattaa sitkeästi ja päättäväisesti suunnata katseemme sinne, mitä haluamme enemmän. Niihin seikkoihin joita haluamme tukea. Siihen hyvään, jonka soisimme maailmassa vahvistuvan. Vaikka esimerkiksi lasten ja eläinten kaltoinkohtelu ja luonnon tuhoaminen saa minussa aikaan suuttumusta, epätoivoa ja kauhua, en voi jäädä vellomaan noihin tunteisiin, sillä nehän vain lisäisivät tuhoavaa energiaa. Voin silti tehdä paljon noiden tärkeinä pitämieni arvojen eteen. Niin voit sinäkin.
Ja kun matkallamme kohtaamme ihmisen tai ryhmän, jonka ajatukset poikkeavat omistamme, onnellista olisi jos osaisimme olla kiinnittämättä huomiotamme ensisijaisesti meitä erottaviin seikkoihin ja keskittyä mieluummin siihen, mikä meitä yhdistää. Me olemme kaikki pohjimmiltamme samanlaisia, ja me kaikki haluamme tulla kuulluiksi, nähdyiksi ja ymmärretyiksi.
Hyvin usein näennäisesti vastakkaisten mielipiteiden taustalla on sittenkin yhteinen vaikutin: halu parantaa maailmaa. Ymmärryksemme siitä, mikä meille olisi parasta ja tähän päämäärään johtavista keinoista eroavat, mutta pohjimmiltamme pyrimme samaan suuntaan. Eikö se ole jo riittävä syy kunnioittaa toista ihmistä ja suhtautua häneen niin, että yrittää ymmärtää, eikä halulla tuomita? Me tarvitsemme toisiamme.
Meistä kukaan ei ole päässyt siihen, missä on omin avuin ja omin voimin.
Me olemme täällä, koska joku kumartui ja ojensi auttavan kätensä.
- Thurgood Marshall