Julkaistu Sielunpeili-lehdessä 5-2021
Mitä pitempään elän, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että arkisen onnen salaisuus piilee tunteiden kohtaamisessa. Siinä, että suostuu ottamaan tunteen vastaan sillä hetkellä kun se nostaa päätään; tuntemaan iloa, surua, kaipausta, tässä ja nyt.
Yhtä lailla myös pettymystä, vihaa, pelkoa, ahdistusta. Riemua ja rakkautta, halua ja hellyyttä. Mikään näistä tunteista ei ole toista parempi tai huonompi, ja silti me jatkuvasti jakelemme tuomioita siitä, ansaitsevatko ne eteensä plus- vai miinusmerkin. Ovatko tunteeni positiivisia vai negatiivisia? Nekö määrittävät sen, olenko ihmisenä positiivinen vai negatiivinen, siis hyvä vai huono.
Mitä jos erityisesti meitä niin sanotusti henkisiä ihmisiä vaivaava positiivisuuden pakkopaita onkin itse asiassa emotionaalista epärehellisyyttä? Miksi me, aikuiset ihmiset, pakottaudumme hymyilemään silloinkin kun oikeasti tekisi mieli kiljua ja paiskoa tavaroita?
Pienenä hiekasta linnoja tein
pienenä nauroin, itkin
miks vein
kaikki nuo hetket piiloon sisällein?
– Funkykarkurit
Mitä pienempi lapsi on, sitä vapaammin hän ilmaisee tunteitaan. Ei vauva pohdi onko soveliasta ääntään korottaen vaatia seuraavaa ateriaa. Ei taapero kysy lupaa kiukkukohtaukselle silloin, kun päiväuniaika on mennyt ohi ja koko maailma tuntuu uuvuttavalta, epäreilulta paikalta. Heidän tunteidenilmaisunsa on välitöntä ja vapaata.
Sellaista meidän aikuistenkin elämä on joskus kauan sitten ollut. Olemme kuitenkin matkan varrella oppineet laittamaan sordiinoa päälle, jotta tulisimme hyväksytyiksi.
Oma tieni itseni hyväksymiseen on kulkenut monen mutkan kautta. Päämäärä alkoi häämöttää vasta, kun aloin oppia tunnistamaan ja hyväksymään omat tunteeni. Siis myös ne tunteet, joita pidin negatiivisina. Se oli pelottavaa. Ansaitsenko paikkani perheessä/suvussa/ystäväpiirissä/yhteiskunnassa, jos tunnen negatiiviseksi tuomitsemiani tunteita. Niiden tunteminen sai aikaan syyllisyyttä ja häpeää, siis lisää ”negatiivisia” tunteita. Ja koska en muka saanut tuntea negatiivisia tunteita, minun täytyi turruttaa itseni, jotta en tuntisi mitään.
Omavoimaisuuden harhassaan haparoiva ihminen ei pysty turvautumaan perinteisiin päihteisiin, onhan hänen vastuullaan niin paljon asioita, jotka eivät taatusti tulisi hoidetuiksi, jos hän olisi ihan pihalla alkoholi- tai huumehöyryissään. Silloin kätevä keino tunteiden turruttamiseen on polttaa tupakka tai syödä karkkia. Ja kas, ”väärä” tunne on poissa. Myös uppoutumalla kirjaan tai katsomalla elokuvia ja tv-sarjoja pääsee kätevästi hetkellisesti pakoon oman elämänsä ahdistusmomentteja.
Tämä tie ei kuitenkaan vie kovin pitkälle. Sokerihumala haihtuu, ja nukkuakin pitää. Vaikka ajatukset saattavat askarrella kiinnostavan kirjan tai liikkuvan kuvan maailmassa hetken senkin jälkeen, kun saa siitä silmänsä irti, omat ajatukset ja tunteet vaativat jossain vaiheessa taas sitkeästi huomiota. Se, mitä lähdin pakoon, ei ole hävinnyt mihinkään. Se odottaa kulman takana kuin kutsumaton vieras, vaatien vastausta äänettömään kysymykseensä: miksi?
On hurjan vapauttavaa myöntää itselleen, että voin tuntea kateutta tai kostonhalua ilman, että se mitätöi arvoani ihmisenä. Ja sen sijaan että yrittäisin piilottaa tai turruttaa tuon tunteen, voin tarkastella sitä aivan kuin ulkopuolisin silmin, kaikessa rauhassa. Keriä sitä auki, jolloin sen juurisyy tulee näkyville. Kateutta saa aikaan ajatus, että olen huonompi kuin joku toinen. Kostonhalu syntyy ajatuksesta, että rajojani on rikottu.
Nuo oivallukset ovat elintärkeitä viestejä minulta minulle. Sen sijaan, että sulkisin niiltä korvani, voin miettiä mitä tuolla tiedolla teen. Kuinka auttaisin itseäni, että jatkossa niin ei enää kävisi? Minun on otettava itsesuojelutehtäväni vakavasti, sillä en voi ulkoistaa sitä kenenkään muun vastuulle. Kun lopulta suostun kuulemaan tunteeni viestin, se poistuu saman tien kuormittamasta systeemiäni. Huomaan samalla, että itsetuntemukseni on kasvanut ja mielenrauhalle sekä ilolle on vapautunut lisää tilaa. On helpompaa hengittää.
Koko hyväksynnän käsitteeni on tunnetyöskentelyn myötä kääntynyt päälaelleen. Ei minun tarvitse olla moitteeton ja täydellinen tullakseni hyväksytyksi. Tulen hyväksytyksi automaattisesti, siksi, että olen ihminen. Näine virheineni, näine puutteineni, näine ajatuksineni, näine tunteineni. Minun ei onneksi tarvitse taantua lapsen tasolle tunneilmaisussani, onhan minulla sanat, joilla voin tunteistani kertoa.
Olla lapsen kaltainen, avoin ja siten myös haavoittuvaksi uskaltava, sitä kohti haluan kuitenkin mennä. Siellä asuu ilo ja vapaus. On aika ihanaa tuntea iloa omasta itsestä! Siitä jota rakastaa, haluaa automaattisesti pitää hyvää huolta. Silloin työ-, uni- ja ruokailurytmi asettuu kuin itsestään oikeisiin uomiinsa ja arjessa tulee ihan huomaamattaan tehneeksi valintoja, jotka tukevat omaa hyvinvointia.
Sisäinen muutos heijastuu aikaa myöten ulospäin ja silloin myös entinen varjoissa hiippailija rohkaistuu näkemään ympärillään ne lukemattomat mahdollisuudet, joita Elämä hänelle jatkuvasti runsaalla kädellä tarjoilee, iästä riippumatta. Kun on valmis innostumaan niistä, seikkailu odottaa. Ja ympyrä sulkeutuu; ihminen todellakin on kahdesti nuori. =)
Kun mummot kuolevat
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja joistakin mummoista tulee puita
ja he humisevat lastenlastensa yllä,
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.
Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.
-Eeva Kilpi