Julkaistu Sielunpeili-lehdessä 2-2021
Jään katselemaan talvisella metsälenkillämme napattua kuvaa, jossa kuljen reppu selässä kohti metsän siimestä kaksi koiraa kannoillani. Mieleni täyttyy hellyydellä. Koirat seuraisivat minua luultavasti vaikka palavaan taloon, sillä ne luottavat minuun täysin. Voi kuinka paljon noita kahta otusta rakastan!
Ja kuinka paljon enemmän ne osaavatkaan minua rakastaa. Koirien minua kohtaan osoittama kiintymys on voimakasta, puhdasta ja ehdotonta. Se on pyyteetöntä rakkautta, jonka eläin antaa ihmiselle lahjaksi, odottamatta mitään vastineeksi.
Se on erilaista kuin ihmisten välinen rakkaus, joka ikävä kyllä usein näyttäytyy pikemminkin vaihtokauppana; jos olet minulle mieliksi, osoitan sinulle kiintymystäni. Jollet, saat osaksesi kylmempää kohtelua. Ja kuitenkin me kaikki tarvitsemme rakkautta eniten juuri silloin, kun sitä vähiten ansaitsemme.
Monesti häissä kuultavat Raamatun Korinttilaiskirjeen sanat kertovat siitä, millaista rakkaus on ja myös siitä, mitä se ei ole.
Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä.
Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile,
ei käyttäydy sopimattomasti,
ei etsi omaa etuaan,
ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa,
ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa.
Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
Melko korkeita tavoitteita yhteistä taivaltaan vasta aloitteleville. Kuka pystyy rakastamaan tuolla tavoin? Nostan ensimmäisenä käteni ja myönnän, että minä en ole pystynyt. Usein kompastun jo ensimmäiseen lauseeseen, sillä rakkauteni ei suinkaan aina ole kärsivällistä.
Minulla on myös norsun muisti, mitä kumppanin menneisiin tekemisiin ja tekemättä jättämisiin tulee. Itselleni olen paljon sallivampi sillä tiedänhän, etten tarkoita mitään pahaa. Olenpahan vain itsekäs suhteessa muihin, niin kuin me kaikki pohjimmiltamme olemme. Olemme inhimillisiä. Olemme ihmisiä.
Ehkäpä me siksi tarvitsemme eläimiä näyttämään meille omalla esimerkillään, mitä Korinttilaiskirjeessä kuvailtu Rakkaus (isolla ärrällä) on. Se viitoittaa meille suunnan, johon kulkea. Se on ihanne, jonka saavuttamiseksi on hyvä pysähtyä tarkastelemaan aika ajoin omaa käytöstään. Peili, joka heijastaa meille omat kipupisteemme ja kehityskohteemme, jos vain uskallamme kurkistaa siihen ilman kaunistavia filttereitä ja itsellemme suomia lieventäviä asianhaaroja, jotka kuitenkin arkailematta toiselta epäämme.
John F. Kennedy antoi legendaarisessa virkaanastujaispuheessaan Amerikan kansalaisille tehtävän: älä kysy mitä maasi voi tehdä sinun hyväksesi, vaan kysy mitä sinä voit tehdä maasi hyväksi. Kun laajennamme tuota ajatusta ihmissuhteiden suuntaan, ymmärrämme että voimme saada paljon aikaan muuttamalla omaa käytöstämme. Sen sijaan että odotamme rakkauden tekoja muilta, voimme alkaa tekemään niitä itse.
Voimme joka tilanteessa kysyä itseltämme, mitä minä voin tehdä tänään, tässä ja nyt, kumppanini/lapseni/ystäväni/sukulaiseni/naapurini hyväksi. Teot ratkaisevat, eikä niiden tarvitse edes olla suuria. Voin lähettää ystävälle viestin ja sukulaiselle postikortin. Voin pestä lapseni pyykit ja keittää puolisolle etätyöpäivän taukokahvit. Voin pysähtyä kysymään, mitä naapurille kuuluu. Voin antaa tekojeni kertoa, että he ovat tärkeitä ja arvokkaita.
Näin toimien voin kääntyä kohti universaalia hyvää ja vahvistaa omaa voimaani. Tuntea kiitollisuutta siitä, että elämä antaa minulle jatkuvasti uusia mahdollisuuksia kehittyä rakkauden taidossa. Ehkä jopa niin pitkälle, että jonain päivänä pystyn rakastamaan lähimmäistäni kuten koirani rakastavat minua jo nyt – kärsivällisesti, luottavaisesti, lempeästi ja pyyteettömästi. Onneksi minulla on loppuelämä aikaa harjoitella.
Tällaisessa kohdassa nyt olen
helpon ja vaikean välillä
leveän kapealla kujalla
Enkä osaa suunnistaa
niin kuin sitä syntyjään pitäisi
Olisi ohjeensa saanut
ensimmäisessä onkalossa
että valoa kohti vaan
Sen minä sentään kuulen
kun harmaita seiniä raavin
kokeilen katujen kulmia
niin kuin pimeään tottunut
Että valoa kohti vaan!
- Kesken, Elina Salminen