Tämä on sinulle, ystäväni, joka juuri nyt olet niin hukassa, että sinun on vaikea muistaa kuka olet. Olet unohtanut sen kirkassilmäisen kuusivuotiaan, joka odotti koko kesän koulun alkamista ja ensimmäiselle luokalle pääsemistä. Odotit tulevaa innolla ja uteliaisuudella ja olit varma, että se tuo tullessaan monia jänniä ja kivoja asioita, uusia ystäviä ja ihania seikkailuita.

Olit läsnä omassa kehossasi ja hetken ohikiitävässä kauneudessa. Pihalaatan lämmössä ja kissan pehmeässä turkissa, joka tuntui mukavalta sormien lomassa. Mummon paistamassa karjalanpiirakassa, johon voi suli päälle samalla kun haukkasit siitä ensimmäisen palasen. Niissä hienoissa punaisissa kumisaappaissa, jotka hölskyivät liian suurina jaloissasi, mutta joihin aikanaan kasvaisit sopivaksi.

Olit aidosti ylpeä itsestäsi, osasithan jo niin monta tärkeää taitoa; ajaa pyörällä ja solmia kengännauhat ihan itse! Sinä tiesit pystyväsi oppimaan ihan mitä vain ja tekemään itse tärkeitä asioita. Et sinä silloin surrut sitä, ettet osannut vielä lukea etkä kirjoittaa, olithan menossa kouluun, jossa sinulle opetettaisiin tuo kaikki, ja paljon muuta.

Muistan sinut myös 15-vuotiaana nuorena kapinallisena, jonka herkkä sosiaalinen omatunto halusi oikaista kaikki maailman vääryydet. Sisimpääsi olit jo tottunut suojaamaan ulkoapäin tulevilta iskuilta; vähättelyltä, pilkalta ja kateudelta. Esitit ettet välittänyt, vaikka totta kai välitit. Kasvatit itsellesi kovan kuoren jotta pehmeä ytimesi pysyisi suojassa. Vannoit, että jonain päivänä karistat kotikylän tomut jaloistasi ja muutat paikkaan, jossa paistaa aina aurinko.

Kaksikymppisenä olit jo kerännyt riittävästi rohkeutta toteuttaaksesi aikeesi. Teit juuri sen, josta me muut uskalsimme tuskin uneksia. Sinä lähdit, sillä maailma oli avoinna edessäsi. Et silloin nähnyt niitä lukemattomia uhkia, joista aikuiset sinua varoittelivat. Sinä näit vain mahdollisuuksia. Ei elämäsi siellä etelässä ollut taatusti aina helppoa, mutta et valittanut. Teit töitä, elit arkeasi, muodostit uuden ystäväpiirin, opit uuden kielen ja kulttuurin. Sinun sielusi soi samassa sävellajissa kuin noiden ikänsä auringon säteistä nauttineiden siskojesi ja veljiesi.

Sitten rakastuit. Uskalsit avata sydämesi ihmiselle, joka tuli niin sanotusti sattumalta eteesi. Hänen myötään elämääsi tuli jälleen uudenlainen ympäristö, joka ei tuntunut sopivan sinulle, mutta halusit silti yrittää sopeutua. Olit reipas ja sitkeä. Kohtasit puolisosi lähipiirin taholta niin paljon lämpöä ja rakkautta, että se sulatti kauan sitten rakentamasi kuoren, päästäen haavasi päivänvaloon. Niin käy, kun olemme riittävän turvallisessa parisuhteessa. Mutta sen sijaan, että olisit antanut rakkauden ajan kanssa hoitaa hiljaa haavojasi, hätäännyit ja tunsit pakottavaa tarvetta paeta. Ymmärrän sinua ja suren puolestasi.

Eron jälkeen olet etsinyt itseäsi niin kauan, niin monesta paikasta, että ei ole ihmekään, jos sinusta tuntuu siltä ettei jäljellä ole enää kuin sirpaleita. Kuka minä olen? Se on kysymys, johon olet yrittänyt löytää vastausta lähes puolet elämästäsi. Minä en voi vastata tuohon kaikkein tärkeimpään kysymykseen puolestasi, se sinun täytyy tehdä itse.

Sen sijaan voin muistuttaa sinua siitä, millainen sinä olit ja olet vieläkin, jos vain katsot kyllin tarkkaan. Sinä olet se hetkessä innostuva, itseesi ja tulevaisuuteen vankkumattomalla luottamuksella suhtautuva tyttö. Tiedät pystyväsi oppimaan uutta. Sinä olet se nuori, joka on herkkä huomaamaan kärsimystä ja halukas tekemään kaiken voitavasi sen lievittämiseksi. Silloin myös oma kärsimyksesi näyttäytyy oikeassa valossa, opinkappaleena.

Sinä olet se rohkea nuori nainen, joka näkee ympärillään uhkien sijasta lukemattomia mahdollisuuksia ja uskaltaa siksi vaihtaa tutun ja turvallisen sellaiseen epävarmaan tulevaisuuteen, joka saa silmäsi loistamaan. Sinä olet se aikuinen nainen, joka uskaltaa rakastaa ja seuraavalla kerralla myös avautua ottamaan rakkautta vastaan.

Sinussa on tuo kaikki. Ethän unohda sitä, ystäväni? Kaiken tämän muistaen kysy taas itseltäsi kuka olet. Vastaus tulee kyllä.

Hidas kuolema

Kuolee hitaasti hän, joka ei matkusta eikä lue, ei kuuntele musiikkia, ei rakasta itseään.

Kuolee hitaasti hän, joka tuhoaa oikean rakkautensa, joka ei anna itseään autettavan.

Kuolee hitaasti hän, joka muuttuu tavan orjaksi, käyden joka päivä samoja polkuja, joka ei muuta rutiinia ja joka ei riskeeraa.

Kuolee hitaasti hän, joka kieltää intohimonsa ja niiden tunteiden kuohun, jotka kirkastavat katseet ja eheyttävät särkyneet sydämet.

Kuolee hitaasti hän, joka ei vaihda elämänsä tyyliä, kun on tyytymätön työhönsä ja rakkauteensa, joka ei riskeeraa varmaa epävarman sijaan, jotta voisi kulkea unelmiensa perässä.

Kuolee hitaasti hän, joka ei anna itselleen mahdollisuutta ainakin yhden kerran elämässään paeta viisailta neuvoilta.

Elä tänään, riskeeraa tänään, tee tänään, älä anna itsesi kuolla hitaasti, älä unohda olla onnellinen.
– Pablo Neruda

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 6-2020

Tavoitan itseni toisinaan muistelemasta kokemiani vääryyksiä, syytellen itsekseni sitä henkilöä jolle sillä kertaa haluan sysätä vastuun mieleni pahoittamisesta. Rationaalinen mieleni ymmärtää kyllä, että mielen pahoittaminen toisen ihmisen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä on ihan oma valintani. Mutta tunteet, ne eivät aina järkipuhetta kuuntele.

Olisi onnellista, jos noissa tilanteissa kykenisin saman tien asettuman sen toisen asemaan. Mikä on syynä siihen, että hän tekee niin kuin tekee? Viisas, nyt jo edesmennyt amerikkalainen henkinen opettaja Wayne Dyer muistutti usein siitä it­ses­tään­sel­väs­tä tosiseikasta, että appelsiinia puristaessa ulos tulee aina appelsiinimehua, ei koskaan omenamehua.

Ihan samalla tavoin meistä ihmisistä purskahtaa ulos sitä mitä sisällämme on, silloin kun elämä meitä käänteillään sopivasti puristelee. Kun painetta alkaa kertyä sietokykyyn nähden liikaa, me päädymme purskauttamaan ulos vihaa, ylemmyydentunnetta, pahansuopuutta, mustasukkaisuutta ja kostonhimoa, mikäli nuo ovat niitä tunteita joita sisällämme kenties itseltämmekin salaa pesii.

Pitemmän päälle ainoa kestävä tapa päästä eroon lähimmäistemme loukkaamisen ja loukkaantumisen piirileikistä onkin pyrkiä itse muuttamaan omaa sisäistä tilaa sellaiseksi, että kun elämä seuraavan kerran puristaa, sisältämme valuisi ulos ymmärrystä ja anteeksiantoa. Niin väkevää rakkautta, että se kestää silloinkin kun sitä koetellaan. Rakkautta, joka uskaltaa asettaa rajat oman jaksamisen ympärille hylkäämättä kuitenkaan niiden koettelijaa.

Jokainen meistä kantaa sisällään omia taakkojaan, jotka harvoin näkyvät ainakaan kokonaan ulospäin. En voi tietää, kuinka kovalla kädellä elämä on kohdellut sitä ystäväksi luulemaani tyyppiä, joka nykyään aina kieltäytyy kun ehdotan tapaamista. Ehkä hänen oma elämänsä on sellaisessa vaiheessa että siinä ei nyt ole tilaa minulle. Entäpä se entinen bestis, joka aikoinaan tuomitsi tekemäni valinnat? Kenties olimme vain kasvaneet elämän myötä eri suuntiin. Ja ehkä se kaveri, jonka mielestä on niin hauskaa muistella minun noloja kommelluksiani vain yrittääkin pönkittää omaa horjahtelevaa itsetuntoaan suuntaamalla huomion pois itsestään?

On järisyttävää tajuta, että nämä edellä mainitut henkilöt, jotka ovat sanoillaan ja teoillaan onnistuneet minua haavoittamaan toimivat puhtaasti omista lähtökohdistaan käsin. He purskauttelevat ulos sitä pahaa oloa, mitä sisällään kantavat ja voivat huonosti niin tehdessään. Ei heidän sanomisillaan tai tekemisillään ole itse asiassa yhtään mitään tekemistä minun kanssani.

Onnellinen ja kiitollinen ihminen ei tunne tarvetta loukata lähimmäisiään, päinvastoin. Mikäli hän siitä huolimatta tulee toista loukanneeksi, hän haluaa käydä asian juurta jaksaen läpi ja pyytää anteeksi. Ei siksi, että pääsisi vastuusta kuin koira veräjästä vaan siksi, että haluaa levittää ympärilleen hyväksyvää ilmapiiriä, jossa muidenkin on helppo hengittää. Olla ja elää, tehdä virheitä ja ottaa niistä opikseen.

Mennyt on mennyttä, se on jo tapahtunut. Siitä on seurannut nykytilanne joka on vain hyväksyttävä. Omien ja muiden tekemien virheiden kanssa on opittava elämään. Kysyy rohkeutta uskaltaa kääntää toinenkin poski silloin, kun edellinen vielä hehkuu kirvelevän korvapuustin jäljiltä, mutta mitä vaihtoehtoja meillä on? Katkeroitumalla pilaamme vain oman elämämme.

Antaa menneet anteeksi, itselle ja toisille. Pysähtyä hetkeen ja tiedostaa siinä piilevä mahdollisuus. Katsoa eteenpäin yhäkin luottavaisin silmin. Siinäpä hyvän elämän resepti, jonka noudattaminen on joinakin päivinä helpompaa kuin toisina, ja sekin on ihan ok. Mikäpä hätä meillä tässä, valmiissa maailmassa.

Kun on elänyt niin kauan kuin minä ja nähnyt suunnan toisensa jälkeen syntyvän, kukoistavan ja kuolevan, tulee taipuvaiseksi jyrkkyyttä välttelevään kannanottoon. Pitää parempana etsiä hyvää kaikkialta, mistä sitä voi löytää.
-Jean Sibelius

Etsi toisessa samoja lieventäviä seikkoja kuin löydät itsestäsi.
-Zacharias Topelius

Aikuisuuteen kuuluu elämän risaisuuden hyväksyminen.  Kun tuhannennen kerran antaa itselleen anteeksi  samasta asiasta, ei ole enää varaa tuomita muita.
-Tommy Hellsten

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 5-2020

Silloin, kun menetämme jotain arvokasta, on suru luonnollinen seuralaisemme. Surun määrää ei voi mitata eikä surun aiheuttajia vertailla keskenään. Joku saattaa surra lemmikkieläimensä kuolemaa aivan yhtä kovasti kuin joku toinen vanhempansa menetystä. Jollekin kolmannelle ystävyyssuhteen äkillinen katkeaminen voi ottaa yhtä koville kuin neljännelle avioero. Suru on surua, ja sen edessä olemme kaikki yhtä avuttomia ja paljaita, kuin pienet lapset. Silloin olemme kaikkein haa­voit­tu­vai­sim­mil­lam­me ja kaipaamme lohdutusta enemmän kuin koskaan.

Kuinka onnellista olisi, että meitä silloin ympäröisi rakkauden ja ystävyyden voimapiiri, jossa tulisimme kohdatuiksi, kuulluiksi ja nähdyiksi kaikkine tunteinemme. Että meillä kaikilla olisi silloin joku jolle puhua tai joku jonka kanssa olla hiljaa, ja vielä joku jonka olkapäätä vasten voisi itkeä. Joku, joka jaksaisi sillä hetkellä olla vahva meidän molempien puolesta ja kannatella meitä hetken aikaa. Niin että voisimme itse olla kerrankin luvan kanssa heikkoja.

Löytyykö ympäriltämme riittävästi turvaa, jotta uskallamme pysähtyä ja antautua surulle? Ikävä kyllä näin ei läheskään aina ole. Monet haluaisivat auttaa, mutta päätyvät karttelemaan surevaa ihan vain siksi, että eivät tiedä mitä sanoa. Vaikka he eivät tee sitä pahuuttaan, vaan pikemminkin osaamattomuuttaan, lopputulos on sama: sureva jätetään yksin, selviämään surustaan kuiville miten parhaiten taitaa.

Toinen ääriesimerkki surevan lähimmäisen tahattomasta haavoittamisesta ovat voivottelijat, joille pitää tehdä tiliä tapahtumien kulusta silloinkin, kun ei millään jaksaisi. Myös silloin, kun tekisi mieli vain käpertyä sohvan nurkkaan ja ulvoa ääneen, odottavat voivottelijat raporttia, jotta voivat kohta kääntää huomion niihin omiin surukokemuksiinsa, joissa ovat jääneet tukea vaille. Pahimmassa tapauksessa sureva joutuu lopulta ottamaan lohduttajan roolin, niin absurdia kuin se onkin.

Sureva todella arvostaa jokaista yhteydenottoa silloinkin, kun hän näennäisesti vetäytyy ympäröivästä maailmasta yksin haavojaan nuolemaan. Parhaita yhteydenottotapoja ovat ne viestit, kortit, sähköpostit ja kirjeet, jotka eivät vaadi (ainakaan välitöntä) vastausta. Sellaiset kädenojennukset, joissa tunnustetaan lähimmäisen suru ja ilmaistaan empatiaa. Niissä tarjotaan aidosti tukea silloin, kun toinen on valmis sitä ottamaan vastaan. Puhelut, vaikka kuinka hyvää tarkoittavat, saattavat tulla väärällä hetkellä. Jollei keksi mitään sanottavaa, voi lähettää kukkia; myös ne lohduttavat.

Suruaika on itselle ja läheisille myönnetty parantumisaika, jonka päätteeksi pintaan nousevat hyvät muistot. Monesti suremisen intensiteetistä riippuu, kuinka pitkäksi tuo aika muodostuu. Ei surulle ole olemassa yhtä oikeaa kestoaikaa, ja kovin julmaa on edes vihjailla surevalle, että elämässä kannattaisi mennä jo reippaasti eteenpäin. Silti tätäkin tapahtuu. Miksi?

oisiko se johtua siitä, että toisen alastoman surun kohtaaminen pakottaa hoputtajan luopumaan saavutetuista eduistaan? Olisihan hänen kannaltaan niin paljon helpompaa puhua jälleen ”mukavista” asioista, juoruilla vaikkapa tuttavien kuulumisista tai saada taas tilittää oman elämänsä pieniä vastoinkäymisiä myötätuntoiselle kuulijalle.

Nyt surija on hetkellisesti hoputtajan saavuttamattomissa. Lähimmäisen upottua omaan suruunsa hoputtajalla ei enää olekaan käytössään sitä alati kuulevaa korvaa eikä sitä

tukevaa olkapäätä, joiden varaan hän on tottunut laskemaan. Ystävyys ottaakin yht’ äkkiä enemmän kuin antaa, eikä se käy hoputtajan pirtaan. Hän on ystävyyden varjolla tottunut saamaan osakseen jatkuvaa, ilmaista emotionaalista palvelua, ja nyt kun olisi hänen vuoronsa antaa, hän on neuvoton.

Surun tunnelin läpi kuljettuaan jokainen meistä on oppinut jotakin elämästä. Jotakin, jonka voi muuntaa arvokkaaksi henkiseksi pääomaksi sitten kun jaksaa taas nähdä valoa ympärillään. Käytetään sitä! Laitetaan kiertämään se myötätunto ja välittäminen, jota olemme osaksemme saaneet. Ja jollemme saaneetkaan, tiedämme siinäkin tapauksessa kyllä, mitä sureva kipeimmin kaipaa.

Ihminenhän kantaa mukanaan niitä joita rakastaa,  he ovat aina läsnä ja maailma on täynnä helppoja  tilaisuuksia hel­lyy­de­no­soi­tuk­siin,
se maksaa niin tuiki vähän ja saa niin paljon aikaan.

-Tove Jansson

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 4-2020

Olen hiljaisen koronakevään jälkeen viettänyt varsin sosiaalista kesää tavaten paljon ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Minulle on samalla tarjoutunut loistava tilaisuus harjoittaa lempipuuhaani, ihmisten tarkkailemista. Kuuntelen, katselen ja aistin tapaamieni henkilöiden energiaa ja pyrin tavoittamaan heidän aidoimman ytimensä. Sen minuuden, jonka suojaksi he ovat rakentaneet monimutkaisia kulisseja suojatakseen herkkää sisintään toisten katseilta.

Monenlaisia rooleja on tullut nähdyksi. Jollain on leuhkat eväät, joku toinen taas pyrkii lymyilemään nurkissa ettei vain joutuisi vahingossa huomion keskipisteeksi. Ymmärrän heitä kumpaakin niin hyvin. Molemmat ovat saaneet siipeensä, joutuneet kokemaan vähättelyä ja loukkauksia ja reagoivat niihin kukin itselleen ominaisella tavalla. Toinen tuomalla itseään epätoivon vimmalla esiin, toinen piiloutumalla muiden katseilta.

Meitä kaikkia ohjaa sama voima ja meillä kaikilla on sama päämäärä. Me kaikki kaipaamme rakkautta ja etsimme onnea sieltä, mistä arvelemme sen löytävämme. Onni on kuitenkin mutkikas juttu; se ei löydy toisen sylistä, saati ulkoisista puitteista. Ei, vaikka kuinka haluaisimme, sillä olisihan elämä varsin paljon helpompaa, jos joku tai jokin voisi tulla ja pelastaa meidät.

Onni löytyy omasta sisimmästämme, kunhan ensin olemme jaksaneet käydä läpi egomme tuskallisen kuolinkamppailun. Kun hyväksymme itsemme ja arvostamme itseämme, osaamme arvostaa myös kanssaihmisiämme. Kun arvostamme heitä aidosti, emme suinkaan pyri muuttamaan tai satuttamaan heitä vaan päinvastoin, teemme parhaamme tukeaksemme heitä. Annamme rakkauden virrata kauttamme tietoisina siitä, että mitä enemmän annamme, sitä enemmän pystymme vastaanottamaan ja päinvastoin.

En mitenkään voisi tietää tätä, ellei minua olisi haavoitettu. Jos en olisi koskaan joutunut kokemaan epätoivoa, sydänsurua, tuskaa tai kaipuuta, olisin toisenlainen. Haluankin sydämestäni kiittää Sinua, joka olet joskus maailmaani murjonut. Olet omalta osaltasi valaissut minulle tietä omaan sisimpääni; paikkaan, jonne en olisi ilman apuasi löytänyt.

Haluan kiittää myös Sinua, jolle en ole kelvannut tällaisena kuin olen. Olet näyttänyt minulle peiliä ja tehnyt minut tietoiseksi siitä arvottomuuden tunteesta, joka on saanut minut pienentämään itseäni tuomion pelossa. Sinun ansiostasi uskallan nyt suoristaa selkäni tietäen, että minussa ei ole mitään vikaa. Ei, vaikka joskus käyttäydyn hölmösti ja teen virheitä. Sillä tavoin opin.

Haluan kiittää Sinuakin, joka olit niin sanotusti sattumalta oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja tietämättäsi sanoit minulle ne juuri sanat, jotka minun oli tarkoitus sillä hetkellä kuulla. Toimit tärkeänä tiennäyttäjänä ja opastit minua omalla polullani eteenpäin.

Samoin haluan kiittää Sinua, ihmisenkeli, joka olet koskettanut sieluani lempeydelläsi ja viisaudellasi. Olen tarvinnut luottavaiset silmäsi, joiden läpi aloin lopulta nähdä oman kauneuteni, vaikka peilini oli rumuuden ja riittämättömyyden vääristämä.

Nyt kun tuo lempeys on tehnyt pesänsä myös minun sydämeeni, on entistä mukavampaa harjoittaa kanssaihmisten katselemista. On hienoa kohdata toisia sieluja ja tarkastella heitä luottavaisin silmin. Nähdä kaikkien kerrosten alta se heidän sielujensa loisto ja puhtaus, josta he itse eivät kenties ole tietoisia, ja yrittää auttaa heitäkin näkemään sen. Viestiä hyväksyntää ilmein ja elein tai pukea sanoiksi se ainutlaatuinen kauneus ja hyvyys, joka on löydettävissä ihan jokaisesta meistä.

Muistetaan tämä, kun kohtaamme toisiamme koulussa, kadulla, työpaikoilla tai harrastusten parissa. Se, mihin kiinnitämme huomiomme, saa tilaa kasvaa. Katsellaan toisiamme lempein silmin ja nautitaan toistemme virkistävästä erilaisuudesta. Silloinkin, kun kiire pakkaa päälle ja ajatukset pyrkivät ruuhkautumaan samaa tahtia täyttyvän kalenterin kanssa, maltetaan pysähtyä hetkeksi ja tehdään valinta. Valitaan tietoisesti hyvyys niin kauan, että siitä tulee automaatio.

Siinä elämän ikuisuudessa, jossa elän,
kaikki on täydellistä, eheää ja kokonaista.
Katselen tyynenä ja en­nak­ko­luu­lot­to­mas­ti vanhoja ajatusmallejani ja olen valmis muuttamaan niitä.
Voin oppia. Minua voi opettaa. Haluan muuttua. Minulla on hauskaa muuttuessani.
Kun löydän jotain, mistä minun on päästävä eroon, käyttäydyn kuin olisin löytänyt aarteen.
Näen ja tunnen muutoksen itsessäni joka hetki.
Ajatuksilla ei ole enää valtaa minuun. Minä itse olen maailmani valta. Haluan olla vapaa.
Kaikki on hyvin maailmassani.

• Louise L. Hay

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 3-2020

Olen väsynyt siihen henkiseen kamppailuun, jota olen tiedostamattani käynyt koko ikäni oman itseni kanssa. Tämän tästä huomaan löytäväni itseni pyrkimisen tilasta; milloin pyrin jotakin kohti, milloin jostakin pois. Harvassa ovat ne hetket, kun ihan aidosti vain otan vastaan sen mitä annetaan, tässä ja nyt.

Vaikka tiedostan jatkuvan pyrkimisen olevan egon kiero temppu, joka erottaa minut siitä ainoasta joka minulla on käytettävissäni, tästä hetkestä, olen toisaalta kokenut jopa velvollisuudekseni ainakin yrittää kehittää itseäni. Miksi ihmeessä olen antanut tärkeilevän egon ottaa ohjat käsiinsä yhä uudestaan?

Ego rakastaa haasteita, ja niitä on elämässäni riittänyt. Jollei muuten, niin olen kehittänyt niitä. Pieniä ja suuria haasteita, vähän väliä, niin kotona kuin työelämässäkin. Paikoilleen jämähtäminen ja laakereilla lepääminen ovat olleet minulle kaameita kirosanoja ja ylivoimaisia uhkia, joita olen uupumiseen saakka vältellyt.

Kun korona mullisti meidän kaikkien maailman, huomasin olevani tilanteessa, joka ei pelkästään pysäyttänyt aina eteenpäin suuntautuvaa pyrkimystäni, vaan sinkautti minut tylysti takaisin lähtöruutuun; jouduin luopumaan rakkaasta liiketilastani ja siirtämään kaikki toimintoni kotini seinien suojaan.

Tilanne ei ole uusi, näinhän minä urani aloitin. Ymmärsin kuitenkin vasta tyhjäksi jäänyttä toimistoa viimeisen kerran siivotessani kiinnittäneeni noihin neliöihin niin paljon enemmän merkitystä kuin olin tajunnutkaan; siellä asui minun omanarvon tunteeni. Viehättävä vuokratila symboloi minulle sitä matkaa, minkä olin kulkenut ja oli konkreettinen todiste itselleni siitä, että olin vakiinnuttanut asemani ammatillisesti.

Niin kauan kuin yritin vakuutella itselleni että eipä hätää, tästä noustaan vielä, pysyin lyttyyn lyötynä ja lamaantuneena. Vasta sitten, kun annoin tilaa surun, häpeän ja menetyksen tunteilleni, löysin tieni takaisin valoon. Tarpeeksi surtuani aloin huomata auringon kasvoillani, tuulen hiuksissani ja lintujen laulun ympärilläni. Oli kevät, ja minä olin elossa.

Tunteita ei voi järkeillä pois tai selitellä syrjään. Niiden täytyy tulla kuulluiksi. Vasta sen jälkeen kun olemme ottaneet niiden viestin vastaan, niillä on lupa hälvetä, haihtua pois. Maton alle lakaiseminen vain varmistaa sen, että ne pomppaavat sieltä esiin aina pienenkin tilaisuuden tullen, täältä ikuisuuteen.

Tuntuu ikävältä myöntää että olen ollut sokea itseni suhteen. Olin rakentanut omanarvon tunteeni savijaloille ja samalla varmistanut sen, että olin tuulten armoilla. Kun suostun katsomaan itseäni lempeästi, nöyrtyen näkemään ne varjopuoleni, joilta olen sitkeästi tähän saakka ummistanut silmäni, voin luopua siitä ihannekuvasta, jota kohti olen pyrkinyt. Antautua elämälle, lakata pyrkimästä.

On vapauttavaa myöntää itselleen ja muille, että nyt ei mene hyvin. Että olo on turvaton ja eksynyt. Että juurichakra vuotaa ja perusturvallisuus on sen myötä järkkynyt. Kun katselen peiliin huomaan, ettei varjon tunnistaminen himmennä vähääkään sisäistä valoani. Pikemminkin päinvastoin, se korostaa sitä.

Koko elämä on itsetuntemuksen opiskelua, ja ihminen opettaa juuri sitä, mitä hänen itsensä tulee oppia. Ehkä en koskaan pääse perille, mutta aion ottaa matkasta irti sen minkä pystyn. Elämä on taas suuressa viisaudessaan opettanut minulle jotain hyvin olennaista: varauksetonta hyväksyntää. Kun hyväksyn oman pienuuteni ja keskeneräisyyteni, minun on helpompaa hyväksyä myös olosuhteeni sellaisina kuin ne ovat, pyrkimättä muuttamaan niitä.

Nyt on näin, ja hyvä niin. Minulla on edelleen tämä tärkeä työ, jossa voin auttaa kanssaihmisiäni ja samalla nauttia itsekin siitä, mitä teen. Ja mikä parasta, se ei ole sidottu mihinkään tiettyyn osoitteeseen tai edes paikkakuntaan, vaan voin tehdä sitä ihan missä tahansa. Pe­rus­tur­val­li­suu­te­ni ei ole enää ulkoisten tapahtumien järisytettävissä, vaan lepää kestävällä pohjalla: omassa ammattitaidossani, joka kulkee mukanani mihin ikinä tieni viekään.

Antautuminen sisältää yksinkertaisen, mutta syvällisen viisauden, jonka mukaan on parempi antaa myöten elämän virralle kuin vastustaa sitä. Elämän virran voit kokea vain läsnä olevassa hetkessä. Niinpä antautuminen merkitsee läsnä olevan hetken hyväksymistä ehdoitta ja varauksetta. Luovut vastustamasta sitä, mikä on.

• Eckhart Tolle

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 2-2020

Vasta pari viikkoa sitten kirjoitin siitä, kuinka meillä kaikilla on koko ajan niin kiire, että emme ehdi pysähtyä kohtaamaan lähimmäistämme edes silloin, kun aavistelemme, että hänen asiansa eivät ole hyvin. Miten nopeasti kaikki voi muuttuakaan! Nyt elämme uutta aikaa. Aikaa, jolloin olemme pakotettuja pysyttelemään kotosalla, kukin omissa oloissamme. Kiirettä ei enää ole.

Pienyrittäjien, freelancereiden, kulttuurialan tekijöiden ja esiintyvien taiteilijoiden kalenterit tyhjenivät hetkessä sovituista töistä, ja niiden myötä hävisi toimeentulo. Ensireaktio monella oli ymmärrettävästi pelko. Tämä hetki olisi mitä otollisin vaipua epätoivoon, mutta ilokseni olenkin saanut todistaa päinvastaista.

Ihmisten kekseliäisyys ja luovuus on päässyt valloilleen, ja moni yrittäjä on siirtänyt palveluitaan verkkoon oppien samalla itse uutta. Pakon edessä on havahduttu siihen, että yllättävän moni voi tehdä etätyötä kotoaan käsin ja että kokoukset voi vallan hyvin järjestää virtuaalisesti, jolloin säästyy aikaa, rahaa ja luonnonvaroja. Kaikesta turhasta matkustelemisesta on luovuttu.

Ilahduttavaa on ollut huomata myös kuinka yhteisöllisyys ja aito auttamisenhalu on lisääntynyt. Naapureista huolehditaan ja ystäville on aikaa soittaa tai viestitellä vaikka keskellä päivää. Perheet kokoontuvat yhä useammin yhteisen ruokapöydän ääreen, jolloin omien läheisten kanssa tulee automaattisesti myös puhuttua enemmän, niin arkipäivän asioista kuin elämän suurista kysymyksistäkin.

En voi välttyä ajatukselta, että me taisimme tarvita tällaisen pysäytyksen, ja että kaiken kaikkiaan koronakriisistä seuraa enemmän hyvää kuin pahaa. Jo nyt ilmanlaatu on oleellisesti parantunut kaikissa maailman suurkaupungeissa. Venetsian kirkastuneissa kanaaleissa lipuvat joutsenet, ja paikalliset ihmiset uskaltautuvat niihin jopa uimaan yhdessä delfiinien kanssa.

Äiti Maa saa hetken aikaa hengähtää ja toipua kaikesta siitä rasituksesta, mitä sille olemme järjettömällä jatkuvan talouskasvun vaatimuksellamme aiheuttaneet. Tämän pallon tilavuus ei tästä enää kasva. Miksi ihmeessä talouden pitäisi, varsinkaan kun sen kasvu ei ole enää kymmeniin vuosiin lisännyt ihmisten onnellisuutta?

Nyt on ihana kevät. Aurinko paistaa, linnut laulavat ja päivät pitenevät. Kuinka onnellista onkaan, että tämä ylimääräinen vapaa-aika siunaantui meille nyt eikä marraskuun pimeillä! Me saamme ulkoilla ja nauttia päivän D-vitamiiniannoksemme suoraan iholle annosteltuna. Kuinka monena keväänä olemmekaan tästä haaveilleet?

Se, mihin keskitymme, saa energiaa kasvaa ja vahvistua. Meillä jokaisella on siis todellista valtaa! Me voimme itse valita ajatuksemme sen mukaan, mihin päätämme keskittyä; siihen hyvään, mitä ei ilman tätä kriisiä olisi tapahtunut, vaiko siihen kurjaan, joka kuitenkin menee ajastaan ohi.

Omilla ajatuksillamme me luomme tunteemme, jotka vetävät puoleensa lisää sitä samaa. Kanssaluomisen kykymme on aivan huikea supervoima, ja nyt jos koskaan se kannattaa keskittää uskoon, toivoon ja rakkauteen. Kun näin huolellisesti valiten valjastamme ajatuksemme yhteiseen, valoisaan tulevaisuuteen vievien vankkureiden eteen annamme myös tuleville sukupolville mahdollisuuden asuttaa tätä sinistä planeettaamme.

Elämä asettaa eteemme haasteen koetellakseen rohkeuttamme ja muutoksenhaluamme silloin, kun osaamme vähiten odottaa.

Täytyy tietää, milloin jokin vaihe on tullut päätökseen.
Ajanjakso on ohi, ovi suljetaan, yksi luku elämästä on takanapäin. 

Ei ole tärkeää mitä nimeä tästä käyttää
vaan tärkeää on jättää menneisyyteen ne elämän hetket,
jotka ovat jo kuluneet ohi.
Ei voi palata ajassa taaksepäin ja saattaa kaikkea ennalleen.

Elämän rakentaminen uudestaan ei ole vaikeaa. 

Riittää, kun tietää olevansa yhtä vahva kuin ennenkin

ja osaa käyttää tuota tietoa hyödyksi.

Vuorenhuipulla kaikki näyttää pieneltä.
Ilon ja surun hetket menettävät merkityksensä. 

Voitot ja tappiot jäävät vuoren juurelle. 

Huipulta näkee, kuinka suuri maailma on
ja kuinka laaja taivaanranta.

• Paulo Coelho

Meillä kaikilla on koko ajan kiire. Niin kiire, että aikaa ei ole pysähtyä kohtaamaan aidosti toista ihmistä – olemmehan kaikki samassa veneessä, kellon ja kalenterin orjia. Kun törmäämme johonkuhun vanhaan tuttuun rynnistäessämme helmat hampaissa pisteestä a pisteeseen b, vaihdamme vain pikaiset kuulumiset; hyvin menee molemmilla ja kiirettä pitää. Olisi kivaa tavata joskus ihan ajan kanssa, mennä vaikka kahville tai lounaalle. Jutella kaikessa rauhassa. Pelkkä ajatus tuo hymyn huulille, mutta mikäli tapaamista ei merkitä saman tien kalenteriin, se jää hyväksi aikeeksi. Heippa! Matka jatkuu.

Ja kuitenkaan – yksikään kohtaaminen ei ole sattumaa, vaan taustalla on huolellisesti suunniteltu operaatio. Voin vain kuvitella henkioppaitemme turhautumisen määrää, kun he ovat saaneet työllä ja vaivalla käännytettyä meidän visakalloisten johdatettaviensa polut risteämään ja siltikään emme malta pysähtyä kuulemaan mitä lähimmäisellemme oikeasti kuuluu. Väistämme silloin oman vastuumme ja tyydymme pelkkään pintaraapaisuun, vaikka sisällä kolkuttaa aavistus siitä, että toinen tarvitsisi paljon enemmän.

Kaiken kiireen keskellä on niin helppoa unohtaa, mitä varten olemme syntyneet tänne maan päälle. Olemme tulleet tänne paitsi oppimaan kukin omia läksyjämme tällaisessa melko raskasenergisessä ko­kei­lu­la­bo­ra­to­rios­sa, mutta myös ojentamaan auttavaa kättämme kanssaihmisillemme aina kun voimme. Olemme täällä itseämme ja toisiamme varten. Siksi kiirettä vastaan on aktiivisesti taisteltava.

Yritän rakentaa viikko-ohjelmani tietoisesti sen verran väljäksi, että sieltä löytyy tilaa odottamattomille viivytyksille, satunnaisille kohtaamisille ja ihanille yllätyksille. Ymmärrän, että tämä ei ole tuo­tan­nol­lis­ta­lou­del­li­ses­ta näkökulmasta järkevää, mutta se mahdollistaa luovuuden vapaan virtailun sekä inhimillisen kanssakäymisen, mikä on loppupeleissä verrattomasti tärkeämpää. Aina en hyvistä aikeistani huolimatta tässä onnistu.

Jos ihminen ei ole saanut varttua hyväksyvässä, rakastavassa ja kannustavassa ilmapiirissä (mikä valitettavasti pitää paikkansa aika monen meistä kohdalla), hänen voi olla vaikeaa tuoda tarvitsevuuttaan esille. On häpeällistä myöntää edes itselle, saati muille että nyt ei mene hyvin. Että ahdistaa ja että masennus hiipii kantapäillä. Silloin on turvallisempaa eristäytyä toisista ja nuolla haavojaan kaikessa hiljaisuudessa. Silloin ei tarvitse pelätä hylätyksi tulemista. Ja jos vahingossa tuleekin kohdanneeksi tutun ihmisen, on turvallisempaa vedota kiireeseen ja huikata että hyvin menee.

Vastalääke kaikelle tekoreippauden vaatimukselle on aito, ehdoton rakkaus. Rakkaus hyväksyy kaiken juuri sellaisena kuin se on. Rakkaus hyväksyy minut ilman ehtoja, ilman vaatimuksia. Kun olen päässyt kosketuksiin tämän sisälläni olevan rakkauden kanssa ja tunnen hiljaista hyväksyntää kaikkea olevaa kohtaan, minun on helppoa hyväksyä myös sinut sellaisena kuin sinä olet. Heikkona, viallisena, vapisevana. Epärehellisenä itsellesi ja siksi myös minulle. Ei se haittaa!

Rakkauteen kuuluu olennaisesti anteeksiantaminen. Annan itselleni anteeksi sen, etten ole osannut tai jaksanut kohdella itseäni enkä muitakaan aina hyvin. Se on totuus, joka minun on hyväksyttävä mennäkseni eteenpäin. Ymmärrettävä, että vaikka näin on, se kuuluu menneisyyteen. Jos otan opiksi menneistä virheistäni, niiden merkitys muuttuu. Ne ovatkin tärkeitä virstanpylväitä matkallani. Oppimiskokemuksia, joita ilman en olisi niin viisas kuin nyt olen.

Nyt on uusi päivä. Sinä ja minä, me voimme tänään tehdä parempia valintoja kuin eilen. Rakkaudellisia valintoja, jotka vahvistavat hyvää sen sijaan että heikentäisivät sitä.

Voimme päättää olla läsnä itsellemme ja toisillemme. Kuulla sen, mitä sanotaan, ja myös sen, mikä jätetään sanomatta. Usein ne kaikkein kipeimmät asiat löytyvätkin rivien välistä, sillä niille on vaikeinta löytää sanoja. Kun muistamme, että sattumaa ei ole, voimme luottaa siihen, että meiltä löytyy tarvittava herkkyys ymmärtää tämä kaikki ja tehdä parhaamme.

Ihmiseltä voidaan viedä kaikki paitsi yksi asia: ihmisen vapaus valita oma asenteensa, oli tilanne mikä hyvänsä.
—Viktor Frankl

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 1-2020

Luoja antaa meille sukulaiset, mutta ystävät voimme onneksi itse valita. Jotensakin noin kuuluu tuo jää­kaap­pi­mag­nee­tis­ta tuttu lausahdus, joka pitää sisällään monta ahdistusta, turhautumista ja arvottomuuden kokemusta. Miksi läheisten seura saa meidät usein puolustuskannalle, jolloin suvun kohtaaminen vie meiltä voimavaroja sen sijaan että se lataisi akkujamme? 

Siksi, että olemme ennen inkarnoitumistamme itse huolellisesti valinneet sukulaisemme (vanhempamme, sisaruksemme, puolisomme, lapsemme jne.) omiksi peileiksemme. Heidän tehtävänsä on näyttää meille missä asioissa meillä on vielä kehittymisen varaa. Mitkä ovat ne puolet meissä itsessämme, joita emme muuten suostuisi näkemään, saati hyväksymään? On nimittäin varmaa, että juuri ne piirteet, mitkä läheisissäsi saavat niskavillasi pörhölleen, ovat vielä oman katseesi ulottumattomissa, varjossa. 

Ja kääntäen; kun tutustut noihin omiin varjopuoliisi tai kehityshaasteisiisi, suostuen näkemään ne itsessäsi ja ottamaan haasteen vastaan, ne – kumma kyllä – lakkaavat ärsyttämästä sinua toisessa ihmisessä. Silloin voit onnitella itseäsi siitä sisäisestä matkasta, jonka olet jo taivaltanut tämän elämän aikana, maksellen samalla karmavelkaasi ihan huomaamatta. 

Muistan hyvin ajan, jolloin en kerta kaikkiaan voinut käsittää, kuinka veljeni pystyi aivan pokkana laittamaan itsensä, oman työnsä ja omat aikataulunsa kaiken muun edelle. Hän ei suostunut joustamaan itselleen tärkeistä kysymyksistä, ja meidän muiden piti taipua niiden ympärille aina kun suunnittelimme suvun yhteisiä hetkiä. Voi että tällainen itsekkyys suututti Marttyyri-Merjaa, joka omasta mielestään otti aina toiset ihmiset huomioon ja tyytyi puhisemaan itsekseen ärtymystään, joka ei kuitenkaan jäänyt kenellekään epäselväksi. 

Nyt tuo nurjamielinen asenteeni naurattaa minua. Nyt, kun olen kasvanut ymmärtämään, että meidän jokaisen oikeus ja velvollisuus on asettaa itsemme ykköseksi. Priorisoida omat tarpeemme ja ottaa paikkamme oman elämämme tähtiroolissa. On oikein laittaa itselle tärkeät asiat ensin tehtävien listalle ja vasta sen jälkeen pohtia, mihin ylijääneen ajan käyttää. Muutenhan ne eivät tule ikinä tehdyiksi! Ilman veljeni esimerkkiä en olisi ehkä hoksannut sitä tämän(kään) elämäni aikana.

Tällainen terve itsekkyys mahdollistaa suoran kommunikaation ihmisten välillä. Voin luottaa siihen, että kun kysyn veljeltäni voiko hän tehdä jonkin yhteisen asian, hän vastaa kyllä vain siinä tilanteessa, että hän todella pystyy asian hoitamaan. Omalla tinkimättömällä asenteellaan hän vapauttaa meidät muut puhumaan suoraan, ilman kyräilyä tai loputonta arvuuttelua siitä, voiko tai kehtaako toiselta jotain pyytää. Totta kai voi! Silloin on helppoa myös suhtautua kieltävään vastaukseen, ovathan sekä kyllä että ei aivan yhtä hyviä (lue: rehellisiä) vastauksia. Peli on reilua puolin ja toisin, ja kaikki tietävät missä mennään. 

Pysy aina pikkuveljenä, älä koskaan miehisty! En meidän taloon lisää aikuisia halua, ainakaan jos aikuiseksi kasvaminen tarkoittaa sitä, että ryhdyt sovittelemaan sanojasi sellaisiksi, että ne kulloistakin kuulijakuntaa miellyttävät. Ole oma itsesi. Ota oma tilasi, tietäen että se on synnyinoikeutesi. Kulje omia polkujasi, sillä esimerkilläsi rohkaiset muita tekemään saman. Kiitos siitä. Olet paitsi veli, myös roolimalli, hyvä ystävä ja luottohenkilö, jonka kanssa sanoja ei tarvita ja jonka kanssa ilo on ylimmillään. Olet minulle tärkeä ja aivan äärimmäisen rakas <3  

Jäin pohtimaan mitä sinä olet oppinut minulta, sillä peili toimi aina molempiin suuntiin. Vastauksesi liikutti minua. Kerroit oppineesi -puiden halailun ohella- olemaan vähemmän ankara itseäsi kohtaan, ja vaatimaan vähemmän myös perheeltäsi. Toivon ja uskonkin, että nuo asiat ovat onnellistuttaneet sinua ja lähimpiäsi. 

Omien läheisten kanssa kannattaa ottaa saadut ja annetut opit puheeksi. Näin pääsemme lähemmäksi toisiamme ja saamme kokea lämpimiä arvostuksen ja kiitollisuuden tunteita, joissa on hyvä aloittaa uusi vuosi ja vuosikymmen.

Itsensä tiedostaminen on avain toisen kohtaamiseen. Silloin en näe sinua itseni lävitse vaan suoraan, sellaisena kuin sinä olet. Sinä vapaudut olemaan sinä kun minä olen minä. En enää käytä sinua vaan kohtaan sinut. Tällaisen tietoisuuden omaavan ihmisen lähellä on helppo olla, sillä hänellä ei ole vaatimuksia minun suhteeni eikä hän pyri muuttamaan minua.
— Tommy Hellsten

Kun pöytä on huolellisesti puhdistettu vanhoista energioista ja oppi on otettu vastaan viime vuoden tapahtumista, seuraa kutkuttavan jännittävä vaihe, uuden luominen. Oikeastaan voisi puhua kanssaluomisesta, sillä niinhän tuo prosessi menee – luomme itse omaa tulevaisuuttamme yhdessä korkeamman voiman kanssa. Osa elämämme tapahtumista on tähtiin kirjoitettu, mutta moneen asiaan voimme itse vaikuttaa.

Meidän osuutemme tuossa luomistapahtumassa hoituu tunteiden kautta, ja kun muistamme että ajatuksemme, jotka voimme itse valita, saavat aikaan tunteemme, homman kulku alkaa hahmottua. Keskity ajattelemaan sitä (ja vain sitä), mitä haluat elämääsi kutsua, ja kääntäen: älä ajattele sitä, minkä et halua manifestoituvan elämääsi.

 Jollet ole ihan varma siitä, mitä haluaisit jos tohtisit tahtoa, kysy itseltäsi ja vastaa kirjallisesti seuraaviin kysymyksiin: mitä toivoisin itselleni, jos uskoisin ansaitsevani vain parasta? Mitä haluaisin, jos ihan kaikki olisi mahdollista? Mikä minut saa liekkeihin? Milloin tunnen olevani vahvimmin elossa? Mitä sellaista voisin sallia itselleni, josta en ole ennen edes uskaltanut haaveilla? Minkälaisessa ympäristössä sieluni lepää? Mitä haluan pitää ja vahvistaa elämässäni? Missä ja kenen kanssa haluan sitä elää? Mitä tehden?

 Keskity tuntemaan sitä tunnetta, mikä Sinulla on kun haaveesi on toteutunut. What a feeling! =) Ole siinä tunteessa. Hehkuttele, hillu, hypi, pompi, hymyile, iloitse, riemuitse ja kiitä. Tunne syvää kiitollisuuden tunnetta ja ymmärrä, kuinka valtavan siunattu olet, että vielä tämäkin hyvä Sinun elämääsi tuli.

 Tunteminen on se ehdottoman tärkeä avain, joka päästää hyvän henkimaailman sisään kohtalosi ovesta, joten tätä vaihetta ei voi kylliksi painottaa. Kun todella tunnet maljasi olevan ylitsevuotavainen, energian vetovoiman laki huolehtii lopusta ja vedät magneetin tavoin puoleesi runsautta, ystävyyttä, rakkautta ja kaikkea sitä hyvää, minkä olemassaolosta olet jo nyt niin kovin kiitollinen <3

 Anna sitten konkreettinen hahmo toiveillesi; tee aarrekartta. Ennen kuin aloitat, anna mieleesi nousta väri, joka tukee unelmiesi toteuttamista. Osta juuri sen värinen kartonki ja käytä sitä aarrekarttasi pohjana. Sinä päätät, kuinka suuren kartan haluat tehdä. Inspiroidu niistä lehdistä, joita olet varannut leikeltäviksi tähän tarkoitukseen. Saatat havahtua huomaamaan jonkin toiveesi, joka on vielä lymyillyt pinnan alla. Anna sen nousta esiin ja tervehdi sitä kuin vanhaa ystävää, kehottaen sitä käymään peremmälle.

 Liitä karttaasi vain sellaisia kuvia ja tekstejä, joista Sinulle tulee hyvä, vahva ja onnellinen olo. Älä järkeile! Syyllistävät kehotukset tyyliin ”liiku ja laihdu” kannattaa jättää pois ja suosia mieluummin hyviä adjektiiveja (kaunis, voimakas, viisas, kärsivällinen jne) sekä väitelauseita. Erityisesti ”Minä olen ….” -alkuiset ovat tehokkaita! Mitä Sinä olet, kun olet aidosti Sinä? Luojan luoma, omine erityispiirteinesi aivan täydellinen ihmisolento.

 Lopuksi katso aikaansaannostasi ja käytä taas omaa tunnetilaasi mittarina. Mikäli aarrekartta selkeästi kohottaa vä­räh­te­ly­taa­juut­ta­si, se on onnistunut ja hyvä sellaisenaan. Mikäli ei, muokkaa sitä kunnes tunnet täyttyväsi ilolla, valolla ja rakkaudella sitä katsellessasi. Voit myös muokata sitä matkan varrella, jos on tarpeen.

 Laita aarrekarttasi näkyvälle paikalle ja anna sen vaikuttaa itseesi energeettisesti aina ohikulkiessasi. Pysähdy myös tietoisesti katselemaan sitä useita kertoja päivässä, kiitollisuutta tuntien. Kiitä itseäsi; Sinun oma pieni osuutesi tulevan luomistyössä on nyt tehty. Jätä loppu korkeampaan käteen ja tiedä, että Maailmankaikkeus haluaa Sinulle juuri niin paljon hyvää, kuin itse olet itsellesi valmis sallimaan. Sallithan paljon? Ota vastaan ja kiitä vielä kerran.

Aarrekartan tekeminen on jo kauan ollut itselleni tuttu ja rakas siirtymäriitti uuteen vuoteen. Kun uskot aarrekarttaan, se toimii. Lisää karttaasi päivämäärä, jotta voit seurata miten manifestointi etenee. Muista, että asiat tapahtuvat aina oikeaan aikaan, oikealla tavalla, oikeiden ihmisten kanssa. Kiirettä ei ole. Onnellista Uutta Vuotta juuri Sinulle!

Luovuus vaatii rohkeutta päästää irti varmuudesta.
 -Erich Fromm

Nyt kun lähestymme vuoden loppua, on hyvä kääntyä katsomaan taaksepäin ja ottaa vastaan se oppi, mitä tällä vuodella meille itse kullekin oli annettavanaan. Pian on edessä uusi vuosi ja uudet haasteet, mutta niihin kannattaa lähteä vasta sitten kun pöytä on ensin puhdistettu menneen osalta. Siksi loppuvuodesta olisi hyvä pystyä rauhoittamaan aikaa oppimisen kannalta tärkeimmälle asialle, itsereflektiolle.

Kokeile, miltä tuntuu pohdiskella kirjoittaen sitä, missä nyt mennään. Voit aloittaa kertaamalla vaikka kalenterin avulla mitä kaikkea menneen vuoden aikana on tapahtunut. Itse ainakin hämmästyn joka vuosi tapahtumien runsautta ja sitä, miten syvältä moni niistä on tunteitani koskettanut. Kysy ja vastaa itsellesi mitä näistä tapahtumista opit, ja mitä tuolla opilla teet. Entäpä se, mikä jäi oppimatta: mitä Sinun tarvitsee vielä jatkossakin harjoitella?

Vastattuasi noihin kysymyksiin olet jo paljon selvemmillä vesillä sen suhteen, mitä Sinulle, elämäsi tärkeimmälle henkilölle, juuri nyt kuuluu. Kysy seuraavaksi, mitä sellaista jäi tapahtumatta, mitä olit toivonut. On tärkeää, että olet rehellinen itsellesi ja suhtaudut omaan taipaleeseesi lempeällä ymmärryksellä. Onko tuo toive Sinulle vielä niin tärkeä, että haluat kuljettaa sitä edelleen mukanasi, vai olisiko aika päästää se haihtumaan eetteriin. Ehkä lisääntyneen itsetuntemuksesi myötä huomaatkin, ettei se ollut edes oma toiveesi, vaan pikemminkin jotain sellaista, jota tunsit velvollisuudeksesi haluta.

Tärkein kysymys ennen astumista uuteen vuoteen – ja tässä tapauksessa vuosikymmeneen – onkin seuraava: mistä olen nyt valmis luopumaan tai päästämään irti? Uskalla tyhjentyä, jotta teet tilaa sille uudelle, mikä on ensi vuonna tulossa. Jos laukkaamme arjessa pää kolmantena jalkana ja päinvastoin kiihdytämme kierroksia loppuvuoden pikkujoulujen, joulujuhlien ja uuden vuoden kekkereiden vuoksi, hukkaamme sen ainutlaatuisen mahdollisuuden, jonka tämä hetki meille luontevasti tarjoaa; mahdollisuuden päästää irti, antaa pois.

Astia muovataan savesta, mutta tyhjä tila tekee astian hyödylliseksi.
  – Laotse

Mitä Sinä haluat antaa pois? Onko se jokin tavara, asia tai kenties ihmissuhde, joka ottaa enemmän kuin antaa? Vai voisitko luopua katkeruudesta, jota olet raahannut mukanasi jo aivan liian kauan, juoden myrkkyä ja turhaan toivoen sillä vahingoittavasi jotakuta toista kuin itseäsi. Menneellä on valtaa nykyisyyteesi juuri niin paljon kuin annat sille. Päästä irti, anna anteeksi. Ei siksi, että pitäisit toisen toimintaa oikeutettuna, vaan siksi, että ymmärrät tarvinneesi tuon epä­oi­keu­den­mu­kai­suu­den kokemuksen. Oma kärsimyksesi on avannut silmäsi ja auttaa Sinua jatkossa toimimaan juuri päinvastoin. Silloin kärsimyksesi on ollut kaikkea muuta kuin turhaa; se on ollut varma tapa oppia ja siksi Sinulle hyväksi.

Entä ajatuksesi ja asenteesi; voisitko luopua muiden vaatimuksista tai pikemminkin omista odotuksistasi ja kokeilla miltä tuntuisi hyväksyä itsesi ja elämäntilanteesi tällaisenaan? Jos vastauksesi on kyllä, vapautat itsesi sitkun-vankilassa elämisestä. Silmäsi rävähtävät auki kuin linnunpojalla, ja huomaat tämän hetken kauneuden ja arvokkuuden. Olet läsnä arjessasi ja kohtaat sekä itsesi että kaikki vastaasi tulevat sielut avoimesti, vailla odotuksia. Tunnet valtavaa kiitollisuutta siitä, että saat kokea tämän kaiken. Nyt kun olet elossa.

Toki ajan ottaminen henkilökohtaiseen tilintekoon näin loppuvuodesta on haasteellista, mutta ihan mahdollista. Uskalla kokeilla – takaan että se kannattaa! Minua itseäni on arjessa jo vuosien ajan auttanut tämä kikka kolmonen, jota saa vapaasti lainata: jotta varmasti muistaisin pienet, hyvät arkiset tapahtumat ja kohtaamiset vuoden varrelta, kirjoitan päivämäärällä varustettuja lappusia työpöydälläni (jatkuvasti silmieni alla olevaan) kii­tol­li­suus­purk­kii­ni. Vuoden viimeisenä päivänä käyn nuo laput ajan kanssa läpi enkä tuossa tilanteessa voi mitenkään välttyä suunnattomalta kiitollisuuden tunteelta, joka suorastaan hyökyy ylitseni noita lappusia lukiessa. Olen niin suuresti siunattu! Ja niin olet Sinäkin.

Kiitollisuus opitusta ja eletystä – niissä energioissa on hyvä tehdä siirtymä seuraavaan vuoteen ja vuosikymmeneen. Olo on puhdas ja mieli seesteinen. Kun menneestä on oppi otettu, on lupa siirtyä eteenpäin. Johonkin uuteen, vielä hahmottumattomaan tulevaisuuteen. Vailla tarkkoja odotuksia, luottaen siihen, että entistä läksyä ei tarvitse enää kerrata. Edessä on puhdas sivu, jonka äärelle on hyvä hetkeksi pysähtyä.

Rauhallista joulun aikaa!