Meillä kaikilla on koko ajan kiire. Niin kiire, että aikaa ei ole pysähtyä kohtaamaan aidosti toista ihmistä – olemmehan kaikki samassa veneessä, kellon ja kalenterin orjia. Kun törmäämme johonkuhun vanhaan tuttuun rynnistäessämme helmat hampaissa pisteestä a pisteeseen b, vaihdamme vain pikaiset kuulumiset; hyvin menee molemmilla ja kiirettä pitää. Olisi kivaa tavata joskus ihan ajan kanssa, mennä vaikka kahville tai lounaalle. Jutella kaikessa rauhassa. Pelkkä ajatus tuo hymyn huulille, mutta mikäli tapaamista ei merkitä saman tien kalenteriin, se jää hyväksi aikeeksi. Heippa! Matka jatkuu.
Ja kuitenkaan – yksikään kohtaaminen ei ole sattumaa, vaan taustalla on huolellisesti suunniteltu operaatio. Voin vain kuvitella henkioppaitemme turhautumisen määrää, kun he ovat saaneet työllä ja vaivalla käännytettyä meidän visakalloisten johdatettaviensa polut risteämään ja siltikään emme malta pysähtyä kuulemaan mitä lähimmäisellemme oikeasti kuuluu. Väistämme silloin oman vastuumme ja tyydymme pelkkään pintaraapaisuun, vaikka sisällä kolkuttaa aavistus siitä, että toinen tarvitsisi paljon enemmän.
Kaiken kiireen keskellä on niin helppoa unohtaa, mitä varten olemme syntyneet tänne maan päälle. Olemme tulleet tänne paitsi oppimaan kukin omia läksyjämme tällaisessa melko raskasenergisessä kokeilulaboratoriossa, mutta myös ojentamaan auttavaa kättämme kanssaihmisillemme aina kun voimme. Olemme täällä itseämme ja toisiamme varten. Siksi kiirettä vastaan on aktiivisesti taisteltava.
Yritän rakentaa viikko-ohjelmani tietoisesti sen verran väljäksi, että sieltä löytyy tilaa odottamattomille viivytyksille, satunnaisille kohtaamisille ja ihanille yllätyksille. Ymmärrän, että tämä ei ole tuotannollistaloudellisesta näkökulmasta järkevää, mutta se mahdollistaa luovuuden vapaan virtailun sekä inhimillisen kanssakäymisen, mikä on loppupeleissä verrattomasti tärkeämpää. Aina en hyvistä aikeistani huolimatta tässä onnistu.
Jos ihminen ei ole saanut varttua hyväksyvässä, rakastavassa ja kannustavassa ilmapiirissä (mikä valitettavasti pitää paikkansa aika monen meistä kohdalla), hänen voi olla vaikeaa tuoda tarvitsevuuttaan esille. On häpeällistä myöntää edes itselle, saati muille että nyt ei mene hyvin. Että ahdistaa ja että masennus hiipii kantapäillä. Silloin on turvallisempaa eristäytyä toisista ja nuolla haavojaan kaikessa hiljaisuudessa. Silloin ei tarvitse pelätä hylätyksi tulemista. Ja jos vahingossa tuleekin kohdanneeksi tutun ihmisen, on turvallisempaa vedota kiireeseen ja huikata että hyvin menee.
Vastalääke kaikelle tekoreippauden vaatimukselle on aito, ehdoton rakkaus. Rakkaus hyväksyy kaiken juuri sellaisena kuin se on. Rakkaus hyväksyy minut ilman ehtoja, ilman vaatimuksia. Kun olen päässyt kosketuksiin tämän sisälläni olevan rakkauden kanssa ja tunnen hiljaista hyväksyntää kaikkea olevaa kohtaan, minun on helppoa hyväksyä myös sinut sellaisena kuin sinä olet. Heikkona, viallisena, vapisevana. Epärehellisenä itsellesi ja siksi myös minulle. Ei se haittaa!
Rakkauteen kuuluu olennaisesti anteeksiantaminen. Annan itselleni anteeksi sen, etten ole osannut tai jaksanut kohdella itseäni enkä muitakaan aina hyvin. Se on totuus, joka minun on hyväksyttävä mennäkseni eteenpäin. Ymmärrettävä, että vaikka näin on, se kuuluu menneisyyteen. Jos otan opiksi menneistä virheistäni, niiden merkitys muuttuu. Ne ovatkin tärkeitä virstanpylväitä matkallani. Oppimiskokemuksia, joita ilman en olisi niin viisas kuin nyt olen.
Nyt on uusi päivä. Sinä ja minä, me voimme tänään tehdä parempia valintoja kuin eilen. Rakkaudellisia valintoja, jotka vahvistavat hyvää sen sijaan että heikentäisivät sitä.
Voimme päättää olla läsnä itsellemme ja toisillemme. Kuulla sen, mitä sanotaan, ja myös sen, mikä jätetään sanomatta. Usein ne kaikkein kipeimmät asiat löytyvätkin rivien välistä, sillä niille on vaikeinta löytää sanoja. Kun muistamme, että sattumaa ei ole, voimme luottaa siihen, että meiltä löytyy tarvittava herkkyys ymmärtää tämä kaikki ja tehdä parhaamme.
Ihmiseltä voidaan viedä kaikki paitsi yksi asia: ihmisen vapaus valita oma asenteensa, oli tilanne mikä hyvänsä.
—Viktor Frankl