Julkaistu Sielunpeili-lehdessä 3-2020
Olen väsynyt siihen henkiseen kamppailuun, jota olen tiedostamattani käynyt koko ikäni oman itseni kanssa. Tämän tästä huomaan löytäväni itseni pyrkimisen tilasta; milloin pyrin jotakin kohti, milloin jostakin pois. Harvassa ovat ne hetket, kun ihan aidosti vain otan vastaan sen mitä annetaan, tässä ja nyt.
Vaikka tiedostan jatkuvan pyrkimisen olevan egon kiero temppu, joka erottaa minut siitä ainoasta joka minulla on käytettävissäni, tästä hetkestä, olen toisaalta kokenut jopa velvollisuudekseni ainakin yrittää kehittää itseäni. Miksi ihmeessä olen antanut tärkeilevän egon ottaa ohjat käsiinsä yhä uudestaan?
Ego rakastaa haasteita, ja niitä on elämässäni riittänyt. Jollei muuten, niin olen kehittänyt niitä. Pieniä ja suuria haasteita, vähän väliä, niin kotona kuin työelämässäkin. Paikoilleen jämähtäminen ja laakereilla lepääminen ovat olleet minulle kaameita kirosanoja ja ylivoimaisia uhkia, joita olen uupumiseen saakka vältellyt.
Kun korona mullisti meidän kaikkien maailman, huomasin olevani tilanteessa, joka ei pelkästään pysäyttänyt aina eteenpäin suuntautuvaa pyrkimystäni, vaan sinkautti minut tylysti takaisin lähtöruutuun; jouduin luopumaan rakkaasta liiketilastani ja siirtämään kaikki toimintoni kotini seinien suojaan.
Tilanne ei ole uusi, näinhän minä urani aloitin. Ymmärsin kuitenkin vasta tyhjäksi jäänyttä toimistoa viimeisen kerran siivotessani kiinnittäneeni noihin neliöihin niin paljon enemmän merkitystä kuin olin tajunnutkaan; siellä asui minun omanarvon tunteeni. Viehättävä vuokratila symboloi minulle sitä matkaa, minkä olin kulkenut ja oli konkreettinen todiste itselleni siitä, että olin vakiinnuttanut asemani ammatillisesti.
Niin kauan kuin yritin vakuutella itselleni että eipä hätää, tästä noustaan vielä, pysyin lyttyyn lyötynä ja lamaantuneena. Vasta sitten, kun annoin tilaa surun, häpeän ja menetyksen tunteilleni, löysin tieni takaisin valoon. Tarpeeksi surtuani aloin huomata auringon kasvoillani, tuulen hiuksissani ja lintujen laulun ympärilläni. Oli kevät, ja minä olin elossa.
Tunteita ei voi järkeillä pois tai selitellä syrjään. Niiden täytyy tulla kuulluiksi. Vasta sen jälkeen kun olemme ottaneet niiden viestin vastaan, niillä on lupa hälvetä, haihtua pois. Maton alle lakaiseminen vain varmistaa sen, että ne pomppaavat sieltä esiin aina pienenkin tilaisuuden tullen, täältä ikuisuuteen.
Tuntuu ikävältä myöntää että olen ollut sokea itseni suhteen. Olin rakentanut omanarvon tunteeni savijaloille ja samalla varmistanut sen, että olin tuulten armoilla. Kun suostun katsomaan itseäni lempeästi, nöyrtyen näkemään ne varjopuoleni, joilta olen sitkeästi tähän saakka ummistanut silmäni, voin luopua siitä ihannekuvasta, jota kohti olen pyrkinyt. Antautua elämälle, lakata pyrkimästä.
On vapauttavaa myöntää itselleen ja muille, että nyt ei mene hyvin. Että olo on turvaton ja eksynyt. Että juurichakra vuotaa ja perusturvallisuus on sen myötä järkkynyt. Kun katselen peiliin huomaan, ettei varjon tunnistaminen himmennä vähääkään sisäistä valoani. Pikemminkin päinvastoin, se korostaa sitä.
Koko elämä on itsetuntemuksen opiskelua, ja ihminen opettaa juuri sitä, mitä hänen itsensä tulee oppia. Ehkä en koskaan pääse perille, mutta aion ottaa matkasta irti sen minkä pystyn. Elämä on taas suuressa viisaudessaan opettanut minulle jotain hyvin olennaista: varauksetonta hyväksyntää. Kun hyväksyn oman pienuuteni ja keskeneräisyyteni, minun on helpompaa hyväksyä myös olosuhteeni sellaisina kuin ne ovat, pyrkimättä muuttamaan niitä.
Nyt on näin, ja hyvä niin. Minulla on edelleen tämä tärkeä työ, jossa voin auttaa kanssaihmisiäni ja samalla nauttia itsekin siitä, mitä teen. Ja mikä parasta, se ei ole sidottu mihinkään tiettyyn osoitteeseen tai edes paikkakuntaan, vaan voin tehdä sitä ihan missä tahansa. Perusturvallisuuteni ei ole enää ulkoisten tapahtumien järisytettävissä, vaan lepää kestävällä pohjalla: omassa ammattitaidossani, joka kulkee mukanani mihin ikinä tieni viekään.
Antautuminen sisältää yksinkertaisen, mutta syvällisen viisauden, jonka mukaan on parempi antaa myöten elämän virralle kuin vastustaa sitä. Elämän virran voit kokea vain läsnä olevassa hetkessä. Niinpä antautuminen merkitsee läsnä olevan hetken hyväksymistä ehdoitta ja varauksetta. Luovut vastustamasta sitä, mikä on.
- Eckhart Tolle