Tämä on sinulle, ystäväni, joka juuri nyt olet niin hukassa, että sinun on vaikea muistaa kuka olet. Olet unohtanut sen kirkassilmäisen kuusivuotiaan, joka odotti koko kesän koulun alkamista ja ensimmäiselle luokalle pääsemistä. Odotit tulevaa innolla ja uteliaisuudella ja olit varma, että se tuo tullessaan monia jänniä ja kivoja asioita, uusia ystäviä ja ihania seikkailuita.
Olit läsnä omassa kehossasi ja hetken ohikiitävässä kauneudessa. Pihalaatan lämmössä ja kissan pehmeässä turkissa, joka tuntui mukavalta sormien lomassa. Mummon paistamassa karjalanpiirakassa, johon voi suli päälle samalla kun haukkasit siitä ensimmäisen palasen. Niissä hienoissa punaisissa kumisaappaissa, jotka hölskyivät liian suurina jaloissasi, mutta joihin aikanaan kasvaisit sopivaksi.
Olit aidosti ylpeä itsestäsi, osasithan jo niin monta tärkeää taitoa; ajaa pyörällä ja solmia kengännauhat ihan itse! Sinä tiesit pystyväsi oppimaan ihan mitä vain ja tekemään itse tärkeitä asioita. Et sinä silloin surrut sitä, ettet osannut vielä lukea etkä kirjoittaa, olithan menossa kouluun, jossa sinulle opetettaisiin tuo kaikki, ja paljon muuta.
Muistan sinut myös 15-vuotiaana nuorena kapinallisena, jonka herkkä sosiaalinen omatunto halusi oikaista kaikki maailman vääryydet. Sisimpääsi olit jo tottunut suojaamaan ulkoapäin tulevilta iskuilta; vähättelyltä, pilkalta ja kateudelta. Esitit ettet välittänyt, vaikka totta kai välitit. Kasvatit itsellesi kovan kuoren jotta pehmeä ytimesi pysyisi suojassa. Vannoit, että jonain päivänä karistat kotikylän tomut jaloistasi ja muutat paikkaan, jossa paistaa aina aurinko.
Kaksikymppisenä olit jo kerännyt riittävästi rohkeutta toteuttaaksesi aikeesi. Teit juuri sen, josta me muut uskalsimme tuskin uneksia. Sinä lähdit, sillä maailma oli avoinna edessäsi. Et silloin nähnyt niitä lukemattomia uhkia, joista aikuiset sinua varoittelivat. Sinä näit vain mahdollisuuksia. Ei elämäsi siellä etelässä ollut taatusti aina helppoa, mutta et valittanut. Teit töitä, elit arkeasi, muodostit uuden ystäväpiirin, opit uuden kielen ja kulttuurin. Sinun sielusi soi samassa sävellajissa kuin noiden ikänsä auringon säteistä nauttineiden siskojesi ja veljiesi.
Sitten rakastuit. Uskalsit avata sydämesi ihmiselle, joka tuli niin sanotusti sattumalta eteesi. Hänen myötään elämääsi tuli jälleen uudenlainen ympäristö, joka ei tuntunut sopivan sinulle, mutta halusit silti yrittää sopeutua. Olit reipas ja sitkeä. Kohtasit puolisosi lähipiirin taholta niin paljon lämpöä ja rakkautta, että se sulatti kauan sitten rakentamasi kuoren, päästäen haavasi päivänvaloon. Niin käy, kun olemme riittävän turvallisessa parisuhteessa. Mutta sen sijaan, että olisit antanut rakkauden ajan kanssa hoitaa hiljaa haavojasi, hätäännyit ja tunsit pakottavaa tarvetta paeta. Ymmärrän sinua ja suren puolestasi.
Eron jälkeen olet etsinyt itseäsi niin kauan, niin monesta paikasta, että ei ole ihmekään, jos sinusta tuntuu siltä ettei jäljellä ole enää kuin sirpaleita. Kuka minä olen? Se on kysymys, johon olet yrittänyt löytää vastausta lähes puolet elämästäsi. Minä en voi vastata tuohon kaikkein tärkeimpään kysymykseen puolestasi, se sinun täytyy tehdä itse.
Sen sijaan voin muistuttaa sinua siitä, millainen sinä olit ja olet vieläkin, jos vain katsot kyllin tarkkaan. Sinä olet se hetkessä innostuva, itseesi ja tulevaisuuteen vankkumattomalla luottamuksella suhtautuva tyttö. Tiedät pystyväsi oppimaan uutta. Sinä olet se nuori, joka on herkkä huomaamaan kärsimystä ja halukas tekemään kaiken voitavasi sen lievittämiseksi. Silloin myös oma kärsimyksesi näyttäytyy oikeassa valossa, opinkappaleena.
Sinä olet se rohkea nuori nainen, joka näkee ympärillään uhkien sijasta lukemattomia mahdollisuuksia ja uskaltaa siksi vaihtaa tutun ja turvallisen sellaiseen epävarmaan tulevaisuuteen, joka saa silmäsi loistamaan. Sinä olet se aikuinen nainen, joka uskaltaa rakastaa ja seuraavalla kerralla myös avautua ottamaan rakkautta vastaan.
Sinussa on tuo kaikki. Ethän unohda sitä, ystäväni? Kaiken tämän muistaen kysy taas itseltäsi kuka olet. Vastaus tulee kyllä.
Hidas kuolema
Kuolee hitaasti hän, joka ei matkusta eikä lue, ei kuuntele musiikkia, ei rakasta itseään.
Kuolee hitaasti hän, joka tuhoaa oikean rakkautensa, joka ei anna itseään autettavan.
Kuolee hitaasti hän, joka muuttuu tavan orjaksi, käyden joka päivä samoja polkuja, joka ei muuta rutiinia ja joka ei riskeeraa.
Kuolee hitaasti hän, joka kieltää intohimonsa ja niiden tunteiden kuohun, jotka kirkastavat katseet ja eheyttävät särkyneet sydämet.
Kuolee hitaasti hän, joka ei vaihda elämänsä tyyliä, kun on tyytymätön työhönsä ja rakkauteensa, joka ei riskeeraa varmaa epävarman sijaan, jotta voisi kulkea unelmiensa perässä.
Kuolee hitaasti hän, joka ei anna itselleen mahdollisuutta ainakin yhden kerran elämässään paeta viisailta neuvoilta.
Elä tänään, riskeeraa tänään, tee tänään, älä anna itsesi kuolla hitaasti, älä unohda olla onnellinen.
– Pablo Neruda