Julkaistu Sielunpeili-lehdessä 1-2022
Minulla oli onni ja ilo päästä kahden vuoden tauon jälkeen käymään kesässä keskellä talvea, kun matkustimme mieheni kanssa kauan odottamallemme lomalle Thaimaahan vähän ennen joulua. Matka oli varattu lähes vuotta aiemmin yhtenä niistä synkän pimeistä päivistä, kun emme vielä tienneet kuinka kauan puolisoni toipuminen kestää tai edes sitä, toipuuko hän. Kotimaisen matkanjärjestäjän peruutusehdot olivat sen verran joustavat, että päätimme uskaltaa.
Se oli viime vuoden paras päätös. Aina kun tuli jokin takaisku, pystyimme mielikuvissamme siirtämään itsemme paratiisirannalle ja muistuttelimme toinen toisiamme, että 327 päivän päästä kävelemme käsi kädessä kohti auringonlaskua. Istumme rantaravintolassa herkullinen ruoka-annos tai ehkäpä sateenvarjolla varustettu kylmä drinkki edessämme. Enää 240 päivää, sitten 113 päivää, kunnes päiviä oli enää parikymmentä jäljellä. Siihen saakka olimme sitä mieltä, että pelkkä loman odottaminen oli jo tuonut mukanaan niin paljon onnen tunteita, että olisi lopulta samantekevää, pääsemmekö matkaan vai emme. Totta, mutta olen silti valtavan kiitollinen siitä, että unelmamme toteutui.
Reissu oli yllättävän kehollinen kokemus. Osittain Mindfulness-opintojeni sitouttamana minun ”täytyi” joogata joka päivä. Ihmeekseni en vastustanut ajatusta yhtään, vaan päätin tehdä vajaan tunnin kestävän harjoituksen heti herättyäni, jotta loppupäivä jää vapaaksi. Olin sitoutunut ja tein sen mitä piti, heti aamusta. Onneksi, sillä harjoitukset tehoavat vain jos niitä tekee. Aivomme muokkautuvat samaa tahtia kun mieli hiljenee ja pakkopullista tuleekin mukavia rutiineja, vähän niin kuin suihkussa käymisestä tai hampaiden pesemisestä. Ne ovat hyväksi meille, juu, mutta sen lisäksi miellyttäviä, oloamme parantavia arjen pieniä iloja.
Sain nauttia myös tutusta lomahuvistani, kävelyretkistä veden rajassa. Paljain jaloin! Mikä nautinto se onkaan. Varpaani riemuitsivat, kun ne saivat uppoutua auringon lämmittämään hiekkaan. Tunsin suunnatonta nautintoa kävellessäni haaleassa rantavedessä, laineiden liplatus nilkoissani. Aistin ympäristön kaikenkattavan lämmön koko kehollani, kuten joskus oikein hyvän saunan lauteilla istuessa. Mitä vähemmän oli vaatteita päällä, sen miellyttävämmäksi olotilani tunsin. Rannalla pärjäsi hyvin pelkässä uimapuvussa, ja ympäristöä tutkiessa sortsit ja t-paita osoittautuivat käytännöllisimmäksi loma-asuksi.
En ole pukeutunut sortseihin ikuisuuksiin, varmaan viiteentoista-kahteenkymmeneen vuoteen. En, vaikka olisin toki halunnut. Syynä tähän on ollut se, että olen hävennyt reisiäni. Ja voin kertoa, että reiteni eivät ole ainakaan kaunistuneet sinä aikana kun olen piilotellut niitä pitkien lahkeiden ja hameenhelmojen suojissa. Ne eivät vain enää haittaa minua siinä määrin, että olisin valmis riistämään itseltäni ilon pukeutua niin kuin haluan, sään mukaisesti.
Minun on ollut vaikeaa olla kameran edessä, sillä olen löytänyt omasta olemuksestani paljon muutakin kritisoitavaa ja tuomittavaa. Tämä on siksikin kurjaa, että mieheni on innokas valokuvaaja ja ymmärrän, että hänestä on tylsää kuvata pelkkiä maisemia. Tällä kertaa oli toisin. En paennut kameraa. Jälkeenpäin otoksia katsellessa näin lähinnä oman luottavaisen katseeni, joka suuntautui kohti rakasta kuvaajaa. Ja kun katsoin kuvista itseäni hänen silmillään, tunsin itseni kauniiksi ja kaikella tapaa aivan ihanaksi.
Entäs jos olenkin ollut
kaikki nämä vuodet ihana
jos olin ihana vauva
ihana taapero ihana teini
ihana neitokainen
ja jos nyt keski-ikää käydessäni
huomaan puhella hellästi
tuolle pienelle minussa
ehkä ehdin vielä monta vuotta
olla oikein tosissani
ja leikillänikin
ihana!
– Kesken, Elina Salminen
Minun sisäisessä maailmassani on tapahtunut perustavanlaatuinen muutos. Luulin vuosia, etten tule ikinä karistamaan itseinhon rippeitä, mutta nyt huomaan sen tapahtuneen. Mikä on saanut tuon muutoksen aikaan? Sitkeä työskentely oman itsen hyväksymiseksi. Sen rakkauden, mitä tunnen lähimmäisiäni kohtaan, laajentaminen myös omaa itseäni koskevaksi. Se on ihan mahdollista.
Ja jos se on mahdollista minulle, se on mahdollista myös sinulle, ystäväni. Kokeile vaikka! Takaan, että et tule katumaan. Sillä ihana, niin ihana, olet sinäkin. Eikä sillä ole mitään väliä, kuinka kauan olet kuunnellut sitä entistä häijyä, sättivää ääntä sisälläsi. Tänään on aika vaihtaa kanavaa!
VINKKI:
Pysähdy kerran päivässä peilin eteen. Ota kaikessa rauhassa katsekontakti ja sano ääneen itsellesi jotain kaunista, esim. ”Sinä olet ihana, viisas ja rakas. Teet parhaasi ja se riittää. Sinä riität, juuri tuollaisena kuin nyt olet. Sinun ei tarvitse muuttua ansaitaksesi rakkauteni. Minä olen sinun tukenasi, nyt ja aina.” Katso edelleen itseäsi silmiin ja valitse myötätunto. Anna sen näkyä katseessasi.
Voit halutessasi lisätä rakkaushormoni oksitosiinin tuotantoa ja samalla silittää itseäsi käsivarsista, poskesta tai hiuksista. Sinun ei tarvitse odottaa saavasi hyväksyvää kosketusta muualta, vaan voit halata itseäsi ja tuntea rakkauden leviävän sydämestäsi koko olemukseesi. Jää hetkeksi nauttimaan tuosta tunteesta. Lopuksi hymyile itsellesi.
Toista seuraavana päivänä käyttäen samoja tai eri sanoja. Vaikka et aluksi uskoisi omaa viestiäsi, jatka silti. Sinä kuulet nämä kannustavat sanat, ja jonain päivänä ne ovat sinulle täyttä totta.