Juuri kun olin miettimässä aihetta, joka innostaisi minua tänään niin paljon että sisälläni heräisi taas se tuttu palo, joka purkautuu sanoiksi paperille ja tuottaa mukanaan uusia oivalluksia, sain ystävältäni pyynnön kirjoittaa otsikon aiheesta. Sattumaltako? Tuskin, sillä tunnen vahvasti, kuinka me kaikki olemme toisiimme yhteydessä niin monin lukemattomin eri tavoin, näkymättömin säikein, että yhden hyvinvointi ja ilon pirskahtelu sataa väistämättä myös toisten laariin.

Ja päinvastoin. Silloin kun yhdellä yhteisön jäsenellä on voimat vähissä, sen tuntee jokainen, vaikkei aina tunnista sitä mistä oma raskas olo johtuu. Ei käsitä, että vaikka itsellä ovatkin asiat hyvin, voisi olla tarpeellista ojentaa käsi siihen suuntaan, josta ei ole kuulunut pitkään aikaan yhtään mitään. Jospa ystävän radiohiljaisuus ei johdukaan siitä, että hänellä on kädet täynnä työtä ja tekemistä, vaan siitä, että hän on vetäytynyt omaan luolaansa nuolemaan hiljaa haavojaan. Suojellen itseään enemmiltä pettymyksiltä ja tuntien olevansa ihan yksin omien ongelmiensa kanssa.

Olen itsekin ollut välillä niin syvällä omassa luolassani, etten ole halunnut tavata ketään. En, vaikka olen tiennyt, että rakkaudellinen kohtaaminen ja avoin keskustelu kohottaisi energiaani ja antaisi kenties uutta näkökulmaa, toivoa tulevaan. Siihen eivät vain sillä hetkellä voimat riitä. Silloin kun olemme omassa luolassamme näkökulma supistuu niin, että vaikeudet kasvavat vuoren korkuisiksi peittäen auringon melkein kokonaan näkyvistä. Luulemme olevamme turvassa, vaikka olemme menneet piiloon.

Piiloudumme, kun emme kestä tulla nähdyksi heikkona ja tarvitsevana. Silloin kun tarvitsisimme ennen kaikkea hoivaa ja syliä, hellimistä ja hyväksyntää juoksemme karkuun kanssaihmisiltämme, eväten itse itseltämme armon ihmeen. Sen, että tulemme hyväksytyksi voimattomana ja repaleisena. Tulemme kannetuiksi silloin kun emme itse jaksa olla toisille tukena ja turvana, kuulevana korvana ja tukevana olkapäänä.

Ystäväni – mitä jos sukelluksesi tummiin vesiin ei olekaan työuupumusta vaan pikemminkin uupumista tuen puutteeseen? Töissä, kyllä, mutta myös elämässä ylipäätään. Mitä jos olet kamppaillut niin kauan yksin, että et jaksa enää soutaa virtaa vastaan? Silloin on helpompaa hellittää hetkeksi airoista ja käpertyä veneen pohjalle. Ummistaa silmät ja olla ihan hiljaa, antaa elämän virran kuljettaa sinne, minne purtesi on luontevasti menossa. Lakata huolehtimasta ja kantamasta vastuuta ihan kaikesta.

Mitä jos juuri tässä hetkessä onkin armo ja toivo? Jospa kovat kokemuksesi eivät olekaan vain osaksesi jumalten oikusta tullut random rangaistus vaan kutsu avautua jakamaan huolesi ja murheesi, pelkosi ja niin, ne toiveesi?

Mitä herkempi ihminen, sitä kovemmin ilkeät sanat, petetyt lupaukset, hylkäämiskokemukset, välinpitämättömyys, vilpillisyys ja julmuus koskevat ja koskettavat. Sitä paksummaksi täytyy omaa nahkaa karaista, jotta näissä matalissa energioissa ylipäätään pystyy selviytymään. Se on herkkyyden hinta, jota Sinä ja minä ja niin kovin moni muukin tässä maailmassa on joutunut maksamaan.

Mutta mitä jos tuo itsensä karaiseminen johtaakin siihen, että eristäytymällä kukin omaan poteroomme eristämme itsemme myös ystävyyden ja lä­him­mäi­sen­rak­kau­den kokemuksilta? Siltä kiitollisuuden tunteelta, joka syntyy kun tulee nähdyksi ja kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi omine puutteineen ja vajavaisuuksineen. Ilman rooleja, ilman vaatimuksia. Väsyneenä ja rikkinäisenä, mutta kuitenkin elossa olevana.

Tuo ajatus luo minulle toivoa tulevaisuuteen. Se auttaa uskaltamaan esiin silloinkin, kun olisi turvallisempaa jäädä luolan seinien sisäpuolelle. Se pelottaa, mutta pelon ei tarvitse antaa estää meitä ottamasta vaikka haparoiviakin ensiaskelia toivon tiellä. Minun tapani purkaa tuota aikoinaan tarpeeseen rakentamaani muuria on kirjoittaminen. Mieti ystäväni, mikä olisi Sinulle luontevin tapa? Tai älä mieti, lepää nyt. Aikanaan tuo vastaus nousee kyllä alitajunnastasi.

Toivon, että olet silloin valmis vaihtamaan entiset selviytymiskeinosi nykyistä itseäsi paremmin palveleviin. Lempeästi ja lämmöllä, arvostaen itseäsi sinä kauniina, kuolemattomana sieluna, joka olet tullut tänne maan päälle oppimaan, oivaltamaan ja iloitsemaan. Et pelkästään antamaan, vaan myös jakamaan ja ottamaan vastaan. Tarttumaan käteen ja ymmärtämään, että meidän kenenkään ei ollut tarkoitus taittaa taivaltamme yksin.

Toivo on nuori perijä, ja kokemus on hänen käyttämänsä pankki. 
– C. C. Colton

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 6-2019

 

Ihan ensimmäisiä muistojani tämän elämän alusta on isäni jylisevä ääni, joka painokkaasti lausui myöhemmin niin kovin tutuksi tulleen mantransa ”velvollisuus on enemmän kuin pakko”. Mitä hän tahtoi tällä lauseella meille lapsille opettaa?

Varmaankin sen, että jos jotakin on luvattu, lupaus pidetään vaikka henki menisi. Miehen (lue ihmisen) sanaan piti voida luottaa, ja kunniallisen ihmisen mittana pidettiin sitä, että hän pitää lupauksensa ja hoitaa velvollisuutensa riippumatta siitä, miten olosuhteet matkan varrella kenties muuttuvat. Jos ei muuten, niin hammasta purren ja sisulla, vaikka kohtuuttominkin henkilökohtaisin kustannuksin.

Aikuisena ymmärrän tuon ankaran elämänohjeen takana vaikuttavan hyvän tarkoituksen ja kunnioitan isän elämäntaivalta, joka oli omiaan opettamaan hänelle ehdottomuutta. Näen myös tuon opetuksen seuraukset ja olen siksi halukas pohtimaan erilaisia näkökulmia, jotta pystyn muodostamaan oman totuuteni asiassa; mikä on velvollisuuden merkitys?

Otetaan esimerkiksi vaikka siivoaminen, jonka rehellisesti sanottuna koen hyvinkin usein lähinnä ikävänä velvollisuutena, varsinkin näin karvanlähtö- ja rospuuttoaikaan. Jos mietin mielessäni, että tänään minun täytyy siivota, tunteeni ko. toimintoa kohtaan on valmiiksi vastahakoisen negatiivinen, ja elämä näyttäytyy edessäni synkkänä ja ilottomana. Plääh!

Entäpä jos toteaisinkin vain neutraalisti, että aion siivota tänään? Ensinnäkin marttyyrinkruunu loistaisi poissaolollaan ja toiseksi pysyisin omassa voimassani – tai itse asiassa vahvistaisin sitä. Minähän päätän itse, miten siivoan ja mihin aikaan sen teen. Voin päättää mistä huoneesta aloitan, teenkö pintasilauksen vai kiillotanko pinnat putipuhtaiksi. Saan valita, mitä musiikkia siivotessani kuuntelen. Minulla on valta tehdä päivästäni joko erinomaisen hyvä, todella kurja tai mitä tahansa tältä väliltä.

Niin velvollisuudet kuin muutkin elämämme tapahtumat ovat sinällään neutraaleja. Oma asenne on se, mikä ratkaisee, ja sen voimme valita, aina. Elämässä emme saa sitä mitä tahdomme, vaan sitä mitä tarvitsemme. Arki on meille jokaiselle tilaustyönä räätälöity henkinen ja hengellinen korkeakoulu, joka tuottaa meille juuri ne kokemukset, joita tarvitsemme kasvaaksemme omiin mittoihimme.

Tyyneysrukouksessa pyydetään nöyrästi: Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan. Saamme joka päivä ammentaa siitä säkenöivästä voimasta, joka tietää meitä itseämme enemmän ja näkee kauemmas. Joillekin on luontevaa nimittää tuota voimaa Jumalaksi, toisille Luojaksi. Jotkut puhuvat mieluummin Lähteestä, Universumista tai Maa­il­man­kaik­keu­des­ta.

Sillä, miksi tuota voimaa nimität, ei ole yhtään mitään väliä; sanat ovat ihmisten keksimiä. Tärkeämpää on suostua johdatukseen ja kysyä itseltään, mitä minun tästä kokemuksesta olisi hyvä oppia ja ymmärtää?

Ehkä ensimmäinen askel tuolla polulla voisikin olla kaikkien niiden velvollisuuksiemme hyväksyminen, joita emme voi muuttaa. Jos me kerran arjessa saamme kaikki henkiseen kasvuumme tarvittavat kokemukset, mitä järkeä meidän on suhtautua velvollisuuksiimme pitkin hampain, yrittää juosta niitä karkuun tai sysätä ne syrjään, odottamaan sitä hetkeä kun meillä ei ole mitään kiinnostavampaa tekemistä. Entäpä jos velvollisuuden suorittaminen näin ollen onkin välttämätöntä ennen kaikkea itsemme kannalta?

Mitä jos meillä onkin kaikki, juuri tässä, juuri nyt? Näiden omien velvollisuuksiemme keskellä, niitä vältellen tai ne hyväksyen. Ja entä jos kaikki, mitä meiltä vaaditaan, onkin vain oman näkökulman vaihtaminen?

Taidanpa kaivaa imurin esiin.

 

Tehkää velvollisuutenne ja jättäkää loppu jumalten haltuun.

-Pierre Corneille

 

Palava vakaumus että meillä on pyhä velvollisuus muita kohtaan on usein vain tapa kiinnittää hukkuva itsemme ohikulkevaan lauttaan.

-Eric Hoffer

 

Onnellisen puutarhurin osa on sillä, joka löytää ilonsa velvollisuuksistaan.

-Sylvi Kekkonen

 

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 5-2019

Miksi olen antanut egoni hoputtaa minua heti-mulle-kaikki-tänne -mantrallaan? Miksi olen pitänyt suuni kiinni silloin, kun olisi pitänyt oikaista ryhti ja avata sanainen arkku? Miksi taas toisinaan olen huutanut julki asioita, jotka ovat vahingoittaneet jotakuta toista, vaikka viisaampaa ja ystävällisempää olisi ollut pitää mölyt mahassa ja kääntää katse kohti omaa sisintä? 

Miksi olen antanut pelon ohjata kulkuani, vaikka olen koko ajan ollut tietoinen sen vastakohdasta, rakkaudesta? Sillä se on se voima, josta käsin eläessäni voin kokonaisvaltaisesti hyvin. Oloni on kevyt, varma, luottavainen, innostunut ja onnellinen. 

Miksen voi olla siinä värähtelyssä koko aikaa? 

 Miksi pitää välillä käydä katsomassa niitä kuoleman laaksoja, joissa pelko pelko lymyää, ja jotka se värittää sameilla, sottaisilla väreillään. Vaikka tunnistan omassa olotilassani pelon aikaansaaman muutoksen, vaikka ymmärrän miksi ahdistus alkaa nostaa rumaa päätään. Usein myös fyysinen olotilani muuttuu silloin tukkoiseksi ja jokin kohta kehosta kipeytyy. 

Eikö tämä edestakainen matka näiden kahden polariteetin välillä ole tehty jo niin monta kertaa, että voisin lopulta päättäväisesti pysyä kiinni mahdollisimman korkeissa värähtelyissä – siellä, missä rakkaus on. Antaa sen paistaa sisään sieluni puhtaaksi pestyistä ikkunoista ja täyttää koko olemukseni kirkkaalla valollaan. Tai pikemminkin; miksen pysy siellä koko aikaa? Onko aurani niin repaleinen, että imen itseeni jatkuvasti ulkopuolisia, raskaampia energioita? 

Miksi päivänsarastusta seuraa jossain vaiheessa illan tummuminen ja lopulta yö? Siksi, että täällä maan energioissa olemme oppimassa nimenomaan vastakohtaisuuksien kautta. Täällä suoritetaan näyttötutkinto ja todistetaan itsellemme konkreettisesti se, minkä olemme saaneet korkeavärähteisinä sieluina oppia ja ymmärtää helpommassa har­joi­tusym­pä­ris­tös­sä, toisessa ulottuvuudessa silloin, kun elämme kehottomina. 

Ei ole temppu eikä mikään vastata rakkauteen rakkaudella ja elää kunnioituksen, ymmärryksen ja arvostuksen ilmapiirissä. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, eikä kaikuna toimiminen vaadi sielulta vielä paljoakaan. Elämämme elämien välillä on taivaallista, ja siksi kuolevien puolesta on lupa iloita – hehän palaavat kotiin. Ei tämä poista omaa ikäväämme, mutta lohduttaa kovasti suurimman surun hetkellä.

Maan raskaissa energioissa eläminen ja siltikin rakkaudessa värähteleminen sen sijaan on haasteellista, ja siksi tarvitsemme näitä kokemuksia, jotka välillä suistavat meidät pois tasapainosta, saaden meidät unohtamaan keitä olemme: kuolemattomia sieluja, jotka ovat käymässä vain tällä sinisellä planeetalla. 

Kun tuon loikan pelosta takaisin kohti rakkautta toistaa riittävän monta kertaa, siihen tulee onneksi rutiinia. On kerta kerralta helpompaa muistaa totuus ja kääntää katse taas valoon. Nähdä tuo valo sekä itsessä että kaikissa muissakin ja haluta tehdä parhaansa sen kirkastamiseksi. 

Kuulen työssäni usein seuraavan kysymyksen: mitä voin tehdä nopeuttaakseni rakkauden (uuden työpaikan, paremman asunnon, terveemmän kehon jne.) saapumista elämääni? Vastaus on tässä; 

 

Ala elää nyt. 

Lakkaa säästelemästä parasta astiastoasi erikoisjuhliin. 

Lakkaa säästämästä rakkauttasi kunnes se oikea vihdoin saapuu.
Jokainen päivä jonka olet täällä, on juhlapäivä.
Jokainen minuutti, jokainen henkäys on lahja.

-Mary Manin Morrissey

 

Tee siis asioita, jotka tekevät Sinut onnelliseksi, tässä ja nyt. Olet sen arvoinen! Kun kohtelet itseäsi rakastavasti, rakkauden energia säteilee Sinusta kauas vetäen samaa iloa, rakkautta ja runsautta moninkertaisesti puoleesi. Ja huomaat, että olet täysin valmis ottamaan elämältä vastaan sen lahjan, jonka avaamista olet ihan suotta pelännyt. 

Silloin voit katsoa taaksesi lempein silmin ja hyväksyä omat virheesi. Nähdä koko oppimishistoriasi ja siunata sen. Kiittää siitä, että yöt ovat nykyisin paljon päiviä lyhyempiä ja uskaltautua kulkemaan riemullisesti tanssahdellen sitä kadun aurinkoista puolta, jossa ennen tohdit vain pikaisesti pistäytyä.

 

 

 

 

 

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 4-2019

Täytin äskettäin 50 vuotta. Tuo virstanpylväs oli minulle siinä mielessä merkityksellinen, että se laittoi katsomaan taaksepäin ja arvioimaan omaa taivallusta. Mitä olen saanut aikaan? Nyt kun elämää on jäljellä todennäköisesti vähemmän kuin sitä on takana, on luonnollista kysyä myös mitä on vielä edessä.

Vielä joitakin vuosia sitten katselin elämääni lähinnä syyllisyyden linssien läpi. Minusta tuntui, etten ollut elämässäni saavuttanut lasteni ja pitkän parisuhteeni lisäksi juuri mitään mistä voin olla aidosti ylpeä. Näiden arvoa yhtään vähättelemättä, kuinka voisin poimia sulkia hattuuni siitä, että nuo hienot tyypit ovat halunneet syntyä kauttani maailmaan, tai että mies on pysytellyt rinnallani silloinkin kun se ei taatusti ole ollut helppoa? Nämä läheiset olivat tulleet elämääni lähinnä ansaitsemattomina lahjoina, joista kyllä useimmiten tajusin olla kiitollinen.

Mutta kuka minä olin ilman heitä? Minä, joka olin omasta mielestäni niin arvoton, että olin tottunut ostamaan hyväksyntää lähinnä miellyttämällä muita. Synnynnäisen herkkyyteni vuoksi se olikin helppoa; tiesin mitä minulta odotettiin ilman että sitä tarvitsi edes sanoiksi pukea. Lähdin aikoinaan opiskelemaan kauppatieteitä tietämättä yhtään, mitä elämässä halusin tehdä tai saada aikaan. Ala tuntui sopivan yleiseltä, vaikkei se varsinaisesti suoraan valmistanut mihinkään työhön. 

Näin jälkikäteen näen suuren johdatuksen siinä, että opinnot toivat minut Jyväskylään, sillä täältä oli kotoisin tuleva elämänkumppanini. Opiskelimme, menimme naimisiin, saimme pojan ja tytön, korjasimme vanhaa omakotitaloa, teimme töitä ja yritimme elää ihmisiksi. Suoritimme ja väsyimme pitkälti itse luotujen paineidemme alla. 

Siinä missä puolisoni kauhoi menemään elämän virrassa, ottaen luottavaisesti vastaan yhä uusia työelämän haasteita minä menetin uskoni ja toivoni, uuvuin ja tein jotain käsittämätöntä: sanoin itseni irti kiinnostavasta, vakituisesta työstä, vaikka minua pelotti aivan valtavasti. En vain jaksanut enää ponnistella. 35-vuotiaana aloin viimein kyselemään itseltäni niitä elämän suuria kysymyksiä, joilta olin siihen saakka silmäni sitkeästi ummistanut. Miksi olen täällä? Miksi tiedän asioita, joita minun ei kuuluisi tietää? Miksen voi olla samanlainen kuin muutkin? 

Jäätyäni tyhjän päälle minulla ei ollut enää mitään muuta vaihtoehtoa kuin alkaa tutustua omaan todelliseen itseeni. Kuka minä olen? Mikä tekee minut onnelliseksi? Vaikka kamppailin kauan syyllisyyden ja häpeän tunteiden kanssa, henkinen tie vei vastustamattomalla voimalla mukanaan. Opettelin välittämään energiaa erilaisilla kursseilla ja perustin oman yrityksen. Kävin läpi Suomen Spiritualistisen Seuran koulutusputken ja opiskelin viestinvälitystä ja henkistä taidetta Arthur Findlay Collegessa Englannissa. Nykyisin annan yksityisistuntoja sekä pidän henkisen alan koulutuksia, kursseja, workshoppeja ja kehityspiirejä. Ja rakastan sitä mitä teen!

Olen löytänyt oman elämäntehtäväni. Minun tehtäväni on auttaa muitakin löytämään itsestään ne uinuvat intuitiiviset kyvyt, joita ihan jokaisella meistä on. Näyttää valoa siellä, missä on pimeää. Ottaa kädestä kiinni silloin kun oma suunta on hukassa. Sillä minä tiedän, millaista on olla eksyksissä. Tiedän myös, kuinka varjoista on mahdollista löytää tie valoon, iloon ja elämisen riemuun. Miltä tuntuu, kun sielu laulaa.

Kun nyt katson taaksepäin, näen sen valtavan tar­koi­tuk­sen­mu­kai­suu­den, suuren suunnitelman, jota elämäni on noudattanut. Kaikki tapahtuu tarkoituksella, aina. Sinulle ja minulle, meille kaikille. Meidän tehtävämme on uida myötävirtaan, nöyrtyä myöntämään se, että emme itse tiedä mikä meille on parhaaksi ja ymmärtää, kuinka vapauttavaa se itse asiassa onkaan.  

Mitä näet kun katsot peiliin, ystäväni?

Minä näen onnellisen naisen, vihdoinkin. 

Kengissäni olen kantanut paljon kiviä. 

Ne ovat hiertäneet jalkani rakoille, onneksi.

Kuinka muuten olisin ymmärtänyt ravistella ne irti,

vapauttaa jalkani vieraista kengistä, minua rajoittavista. 

Kuljettuani riittävän kauan avojaloin 

on tullut aika laittaa jalkaan lasikengät,

ne vain minulle täydellisesti sopivat.

Antaudun tanssin luonnolliseen rytmiin, elämän virran vietäväksi.

Valse triste vaihtuu sambaan, salsaan, tangoon;

synkkyys iloon ja intohimoon. 

Katso kuinka kevyesti jalkani nousee!

• Merja Nuora