Julkaistu Sielunpeili-lehdessä 6-2019
Ihan ensimmäisiä muistojani tämän elämän alusta on isäni jylisevä ääni, joka painokkaasti lausui myöhemmin niin kovin tutuksi tulleen mantransa ”velvollisuus on enemmän kuin pakko”. Mitä hän tahtoi tällä lauseella meille lapsille opettaa?
Varmaankin sen, että jos jotakin on luvattu, lupaus pidetään vaikka henki menisi. Miehen (lue ihmisen) sanaan piti voida luottaa, ja kunniallisen ihmisen mittana pidettiin sitä, että hän pitää lupauksensa ja hoitaa velvollisuutensa riippumatta siitä, miten olosuhteet matkan varrella kenties muuttuvat. Jos ei muuten, niin hammasta purren ja sisulla, vaikka kohtuuttominkin henkilökohtaisin kustannuksin.
Aikuisena ymmärrän tuon ankaran elämänohjeen takana vaikuttavan hyvän tarkoituksen ja kunnioitan isän elämäntaivalta, joka oli omiaan opettamaan hänelle ehdottomuutta. Näen myös tuon opetuksen seuraukset ja olen siksi halukas pohtimaan erilaisia näkökulmia, jotta pystyn muodostamaan oman totuuteni asiassa; mikä on velvollisuuden merkitys?
Otetaan esimerkiksi vaikka siivoaminen, jonka rehellisesti sanottuna koen hyvinkin usein lähinnä ikävänä velvollisuutena, varsinkin näin karvanlähtö- ja rospuuttoaikaan. Jos mietin mielessäni, että tänään minun täytyy siivota, tunteeni ko. toimintoa kohtaan on valmiiksi vastahakoisen negatiivinen, ja elämä näyttäytyy edessäni synkkänä ja ilottomana. Plääh!
Entäpä jos toteaisinkin vain neutraalisti, että aion siivota tänään? Ensinnäkin marttyyrinkruunu loistaisi poissaolollaan ja toiseksi pysyisin omassa voimassani – tai itse asiassa vahvistaisin sitä. Minähän päätän itse, miten siivoan ja mihin aikaan sen teen. Voin päättää mistä huoneesta aloitan, teenkö pintasilauksen vai kiillotanko pinnat putipuhtaiksi. Saan valita, mitä musiikkia siivotessani kuuntelen. Minulla on valta tehdä päivästäni joko erinomaisen hyvä, todella kurja tai mitä tahansa tältä väliltä.
Niin velvollisuudet kuin muutkin elämämme tapahtumat ovat sinällään neutraaleja. Oma asenne on se, mikä ratkaisee, ja sen voimme valita, aina. Elämässä emme saa sitä mitä tahdomme, vaan sitä mitä tarvitsemme. Arki on meille jokaiselle tilaustyönä räätälöity henkinen ja hengellinen korkeakoulu, joka tuottaa meille juuri ne kokemukset, joita tarvitsemme kasvaaksemme omiin mittoihimme.
Tyyneysrukouksessa pyydetään nöyrästi: Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan. Saamme joka päivä ammentaa siitä säkenöivästä voimasta, joka tietää meitä itseämme enemmän ja näkee kauemmas. Joillekin on luontevaa nimittää tuota voimaa Jumalaksi, toisille Luojaksi. Jotkut puhuvat mieluummin Lähteestä, Universumista tai Maailmankaikkeudesta.
Sillä, miksi tuota voimaa nimität, ei ole yhtään mitään väliä; sanat ovat ihmisten keksimiä. Tärkeämpää on suostua johdatukseen ja kysyä itseltään, mitä minun tästä kokemuksesta olisi hyvä oppia ja ymmärtää?
Ehkä ensimmäinen askel tuolla polulla voisikin olla kaikkien niiden velvollisuuksiemme hyväksyminen, joita emme voi muuttaa. Jos me kerran arjessa saamme kaikki henkiseen kasvuumme tarvittavat kokemukset, mitä järkeä meidän on suhtautua velvollisuuksiimme pitkin hampain, yrittää juosta niitä karkuun tai sysätä ne syrjään, odottamaan sitä hetkeä kun meillä ei ole mitään kiinnostavampaa tekemistä. Entäpä jos velvollisuuden suorittaminen näin ollen onkin välttämätöntä ennen kaikkea itsemme kannalta?
Mitä jos meillä onkin kaikki, juuri tässä, juuri nyt? Näiden omien velvollisuuksiemme keskellä, niitä vältellen tai ne hyväksyen. Ja entä jos kaikki, mitä meiltä vaaditaan, onkin vain oman näkökulman vaihtaminen?
Taidanpa kaivaa imurin esiin.
Tehkää velvollisuutenne ja jättäkää loppu jumalten haltuun.
-Pierre Corneille
Palava vakaumus että meillä on pyhä velvollisuus muita kohtaan on usein vain tapa kiinnittää hukkuva itsemme ohikulkevaan lauttaan.
-Eric Hoffer
Onnellisen puutarhurin osa on sillä, joka löytää ilonsa velvollisuuksistaan.
-Sylvi Kekkonen