Muutama päivä sitten olin mukana saattamassa lähiomaista hänen viimeiselle matkalleen. Tunteiden kirjo vaihteli surusta hämmennykseen, kaipauksesta helpotukseen ja takaisin. Välillä itketti, ja kohta olo oli taas turta. Tilannetta tarkkaili ikään kuin ulkopuolelta käsin, ja mieleen nousi kysymys: miksi suremme?
Suremmeko vainajaa, joka lepää avoimessa arkussaan niin äärettömän lempeän ja rauhallisen näköisenä? Vailla sitä ahdistusta, joka väritti hänen viimeiset vuotensa maan päällä usein tummin, raskain sävyin. Miksi minäkin, jolla on ensi käden kokemus tuonpuoleisen valosta, ilosta, rauhasta ja rakkaudesta, itken? Vaikka tiedän että vainaja on päässyt nyt paikkaan, jossa hänellä ei ole enää kipua, murhetta eikä minkäänlaista hätää, vaan päinvastoin uskomattoman kevyt ja hyvä olla.
Suremmeko ennen kaikkea itseämme, ja sitä mikä jäi sanomatta? Tai kenties sitä, mitä tuli sanottua vaikkei olisi pitänyt? Muistammeko sitä, mitä yhdessä teimme vai kadummeko sitä mitä ei koskaan saatu aikaiseksi tehdä, hyvistä aikeista huolimatta. Nyt on liian myöhäistä. Ei koskaan enää… Ehkä juuri tämä tieto on se menetys, joka tuntuu raskaimmalta kestää.
Kaikista vaikein hetki oli nähdä, kuinka yli yhdeksänkymppinen äiti laski ruusun avoimeen arkkuun, asettaen sen hellästi poikavainajansa rinnan päälle. Se näky piirtyi verkkokalvoille ja raastoi rintaa niin että kyyneleet virtasivat valtoimenaan. Jälkeenpäin ymmärrän, että itseäni minä siinäkin hetkessä itkin. Pelkoani ja kauhuani siitä, minkälaista olisi joutua kokemaan äidin pohjaton suru siitä, että lähtö tuli väärässä järjestyksessä.
Kuoleman edessä elämän tärkeysjärjestys muotoutuu uudelleen. Ihan itsestään, pakottamatta. Kaikki turha touhu jää taka-alalle, kun sydämen täyttää kiitollisuus niistä rakkaista, jotka yhä ovat läsnä maanpäällisessä elämässämme.
Kuoleman mukanaan tuoma voimallisen puhdistava tuulenpuuska raastaa yltämme pienet erimielisyydet, väärinkäsitykset ja kenties pitkäänkin haudotut kaunan tunteet. Jäljelle jää kauniina hehkuva ydin; yhteinen ihmisyys, rakkaus. Muistot. Tietoisuus elämän hauraudesta ja halu sen suojelemiseen.
Muistotilaisuus oli sydäntä lämmittävä. Muisteltiin yhdessä vainajaa ja niitä hetkiä, jolloin hän oli aidoimmillaan. Hän jätti meille upean perinnön omalla elämällään ja esimerkillään. Olemalla avoin, lämmin, auttavainen ja hyvää tarkoittava lähimmäinen. Sellainen minäkin haluaisin olla.
Be the things you loved most about the people who are gone
- Unknown