Julkaistu Sielunpeili-lehdessä 4-2019
Täytin äskettäin 50 vuotta. Tuo virstanpylväs oli minulle siinä mielessä merkityksellinen, että se laittoi katsomaan taaksepäin ja arvioimaan omaa taivallusta. Mitä olen saanut aikaan? Nyt kun elämää on jäljellä todennäköisesti vähemmän kuin sitä on takana, on luonnollista kysyä myös mitä on vielä edessä.
Vielä joitakin vuosia sitten katselin elämääni lähinnä syyllisyyden linssien läpi. Minusta tuntui, etten ollut elämässäni saavuttanut lasteni ja pitkän parisuhteeni lisäksi juuri mitään mistä voin olla aidosti ylpeä. Näiden arvoa yhtään vähättelemättä, kuinka voisin poimia sulkia hattuuni siitä, että nuo hienot tyypit ovat halunneet syntyä kauttani maailmaan, tai että mies on pysytellyt rinnallani silloinkin kun se ei taatusti ole ollut helppoa? Nämä läheiset olivat tulleet elämääni lähinnä ansaitsemattomina lahjoina, joista kyllä useimmiten tajusin olla kiitollinen.
Mutta kuka minä olin ilman heitä? Minä, joka olin omasta mielestäni niin arvoton, että olin tottunut ostamaan hyväksyntää lähinnä miellyttämällä muita. Synnynnäisen herkkyyteni vuoksi se olikin helppoa; tiesin mitä minulta odotettiin ilman että sitä tarvitsi edes sanoiksi pukea. Lähdin aikoinaan opiskelemaan kauppatieteitä tietämättä yhtään, mitä elämässä halusin tehdä tai saada aikaan. Ala tuntui sopivan yleiseltä, vaikkei se varsinaisesti suoraan valmistanut mihinkään työhön.
Näin jälkikäteen näen suuren johdatuksen siinä, että opinnot toivat minut Jyväskylään, sillä täältä oli kotoisin tuleva elämänkumppanini. Opiskelimme, menimme naimisiin, saimme pojan ja tytön, korjasimme vanhaa omakotitaloa, teimme töitä ja yritimme elää ihmisiksi. Suoritimme ja väsyimme pitkälti itse luotujen paineidemme alla.
Siinä missä puolisoni kauhoi menemään elämän virrassa, ottaen luottavaisesti vastaan yhä uusia työelämän haasteita minä menetin uskoni ja toivoni, uuvuin ja tein jotain käsittämätöntä: sanoin itseni irti kiinnostavasta, vakituisesta työstä, vaikka minua pelotti aivan valtavasti. En vain jaksanut enää ponnistella. 35-vuotiaana aloin viimein kyselemään itseltäni niitä elämän suuria kysymyksiä, joilta olin siihen saakka silmäni sitkeästi ummistanut. Miksi olen täällä? Miksi tiedän asioita, joita minun ei kuuluisi tietää? Miksen voi olla samanlainen kuin muutkin?
Jäätyäni tyhjän päälle minulla ei ollut enää mitään muuta vaihtoehtoa kuin alkaa tutustua omaan todelliseen itseeni. Kuka minä olen? Mikä tekee minut onnelliseksi? Vaikka kamppailin kauan syyllisyyden ja häpeän tunteiden kanssa, henkinen tie vei vastustamattomalla voimalla mukanaan. Opettelin välittämään energiaa erilaisilla kursseilla ja perustin oman yrityksen. Kävin läpi Suomen Spiritualistisen Seuran koulutusputken ja opiskelin viestinvälitystä ja henkistä taidetta Arthur Findlay Collegessa Englannissa. Nykyisin annan yksityisistuntoja sekä pidän henkisen alan koulutuksia, kursseja, workshoppeja ja kehityspiirejä. Ja rakastan sitä mitä teen!
Olen löytänyt oman elämäntehtäväni. Minun tehtäväni on auttaa muitakin löytämään itsestään ne uinuvat intuitiiviset kyvyt, joita ihan jokaisella meistä on. Näyttää valoa siellä, missä on pimeää. Ottaa kädestä kiinni silloin kun oma suunta on hukassa. Sillä minä tiedän, millaista on olla eksyksissä. Tiedän myös, kuinka varjoista on mahdollista löytää tie valoon, iloon ja elämisen riemuun. Miltä tuntuu, kun sielu laulaa.
Kun nyt katson taaksepäin, näen sen valtavan tarkoituksenmukaisuuden, suuren suunnitelman, jota elämäni on noudattanut. Kaikki tapahtuu tarkoituksella, aina. Sinulle ja minulle, meille kaikille. Meidän tehtävämme on uida myötävirtaan, nöyrtyä myöntämään se, että emme itse tiedä mikä meille on parhaaksi ja ymmärtää, kuinka vapauttavaa se itse asiassa onkaan.
Mitä näet kun katsot peiliin, ystäväni?
Minä näen onnellisen naisen, vihdoinkin.
Kengissäni olen kantanut paljon kiviä.
Ne ovat hiertäneet jalkani rakoille, onneksi.
Kuinka muuten olisin ymmärtänyt ravistella ne irti,
vapauttaa jalkani vieraista kengistä, minua rajoittavista.
Kuljettuani riittävän kauan avojaloin
on tullut aika laittaa jalkaan lasikengät,
ne vain minulle täydellisesti sopivat.
Antaudun tanssin luonnolliseen rytmiin, elämän virran vietäväksi.
Valse triste vaihtuu sambaan, salsaan, tangoon;
synkkyys iloon ja intohimoon.
Katso kuinka kevyesti jalkani nousee!
- Merja Nuora