Tänä aamuna päätin aloittaa loppuelämäni ensimmäisen päivän ihanasti. Tee tästä paras päivän ikinä, huusi sieluni ja minä suostuin kerrankin kuuntelemaan. Normaalisti egoni olisi marissut ulkona viuhuvaa lumipyryä sekä muistutellut vessan siivouksesta ja iltatöistä, mutta nyt se suostui kokeilemaan kuinka tavallisesta päivästä tehdään ihan paras.

Joka-aamuinen kii­tol­li­suus­me­di­taa­tio laittoi asiat perspektiiviin antaen vahvistuksen siitä, kuinka meillä on käytössämme vain tämä hetki, ja että riippuu täysin omasta halustamme, millaisena sen haluamme nähdä. Niinpä ajattelin, että aamupäiväni on täysin vapaa ja koska rakastan itseäni, aloitan päiväni energisesti bulletproof-kahvilla, jonka pitäisi antaa energiaa useiksi tunneiksi kuitenkaan täyttämättä vatsaa. (Nyt neljä ja puoli tuntia myöhemmin voin vain todeta, että näinhän se on =D )

Sen jälkeen etsin kaapin uumenista kaikista värikkäimmät jumppatrikooni ja niihin sopivan T-paidan ja ihan kirjaimellisesti tanssin sen ulos. Siis minkä? No itse-epäilykset, estot, pään sisäiset rajoitukset ja pelot. Bailasin ikioman, koko ajan muuttuvan koreografiani mukaan puolisen tuntia luurit päässä, kunnes kroppani oli lämmin ja elävä. Tunsin asuttavani taas koko kehoani ja halusin viimeistellä ihanan oloni tekemällä shindovenytykset huolella.

Koirien kanssa lattian tasossa mataessani riemuni sen kun yltyi. Kuinka paljon saankaan rakkautta osakseni! Tunsin kuinka jumit sulivat pitkien venytysten myötä, kuinka suostuin antamaan periksi elämän voimalle, joka on niin kauan odottanut pääsevänsä ilmentymään kauttani sataprosenttisesti. Tähän saakka olen ollut kuin se kuuluisa entinen mies, joka seisoi puhtaasti virtaavassa joessa ja yritti sammuttaa janoaan imemällä vettä ohuen ruo’on läpi.

Nyt olen valmis! Kiitos ja anteeksi. Kiitos, että suostuin viimein astumaan sivuun oman hyvinvointini tieltä. Anteeksi, että siinä kesti niin kauan. Mitä minussa on tapahtunut, jotta tämä on mahdollista? Rakkaus on hivuttanut sisälleni uoman jota pitkin kulkiessaan se on onnistunut vahvistamaan kulkuaan niin että padot murtuivat lopultakin auki. Ymmärrän olevani rakkauden arvoinen paitsi päälläni, myös sydämelläni.

Ihminen usein kohtelee itseään aikuisena niin kuin häntä on lapsena kohdeltu. Minulla kesti viisikymmentä vuotta, ennen kuin uskalsin avata silmäni ja nähdä itseni toisin; ystävällisenä, rakkaudellisena ja kauniina sieluna, jonka asuttamassa kehossa ei ole mitään sellaista vikaa, jota ei voisi itseään rakastamalla hoitaa kuntoon. Mikä valtava helpotus! Sieluni resonoi voimakkaasti tähän totuuteen, sillä sitä se on. Totuus, joka minulta oli päässyt unohtumaan.

Puoli vuosisataa voi tuntua pitkältä ajalta, mutta kun miettii sielun elämänkaarta, se on pieni hetki. Eikä sillä oikeastaan ole edes väliä, kuinka kauan näiden elämän tärkeimpien oppiläksyjen sisäistämisessä kestää, sillä pääasia on että se tapahtuu tämän elämän aikana. Onhan minulla tätä elämää (toivottavasti) runsaasti jäljellä vielä viidenkympin rajapyykin ylitettyänikin! Lupaan itselleni tehdä jäljellä olevista vuosista aivan upeita, pelaten näistä kädessäni olevista korteista kaiken irti. Olen sen arvoinen, ja enemmänkin.

Don’t surrender
all your joy for an idea

you used to have about yourself
that isn’t true anymore.

  • Cheryl Strayed