Julkaistu Sielunpeili-lehdessä 5-2019
Miksi olen antanut egoni hoputtaa minua heti-mulle-kaikki-tänne -mantrallaan? Miksi olen pitänyt suuni kiinni silloin, kun olisi pitänyt oikaista ryhti ja avata sanainen arkku? Miksi taas toisinaan olen huutanut julki asioita, jotka ovat vahingoittaneet jotakuta toista, vaikka viisaampaa ja ystävällisempää olisi ollut pitää mölyt mahassa ja kääntää katse kohti omaa sisintä?
Miksi olen antanut pelon ohjata kulkuani, vaikka olen koko ajan ollut tietoinen sen vastakohdasta, rakkaudesta? Sillä se on se voima, josta käsin eläessäni voin kokonaisvaltaisesti hyvin. Oloni on kevyt, varma, luottavainen, innostunut ja onnellinen.
Miksen voi olla siinä värähtelyssä koko aikaa?
Miksi pitää välillä käydä katsomassa niitä kuoleman laaksoja, joissa pelko pelko lymyää, ja jotka se värittää sameilla, sottaisilla väreillään. Vaikka tunnistan omassa olotilassani pelon aikaansaaman muutoksen, vaikka ymmärrän miksi ahdistus alkaa nostaa rumaa päätään. Usein myös fyysinen olotilani muuttuu silloin tukkoiseksi ja jokin kohta kehosta kipeytyy.
Eikö tämä edestakainen matka näiden kahden polariteetin välillä ole tehty jo niin monta kertaa, että voisin lopulta päättäväisesti pysyä kiinni mahdollisimman korkeissa värähtelyissä – siellä, missä rakkaus on. Antaa sen paistaa sisään sieluni puhtaaksi pestyistä ikkunoista ja täyttää koko olemukseni kirkkaalla valollaan. Tai pikemminkin; miksen pysy siellä koko aikaa? Onko aurani niin repaleinen, että imen itseeni jatkuvasti ulkopuolisia, raskaampia energioita?
Miksi päivänsarastusta seuraa jossain vaiheessa illan tummuminen ja lopulta yö? Siksi, että täällä maan energioissa olemme oppimassa nimenomaan vastakohtaisuuksien kautta. Täällä suoritetaan näyttötutkinto ja todistetaan itsellemme konkreettisesti se, minkä olemme saaneet korkeavärähteisinä sieluina oppia ja ymmärtää helpommassa harjoitusympäristössä, toisessa ulottuvuudessa silloin, kun elämme kehottomina.
Ei ole temppu eikä mikään vastata rakkauteen rakkaudella ja elää kunnioituksen, ymmärryksen ja arvostuksen ilmapiirissä. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, eikä kaikuna toimiminen vaadi sielulta vielä paljoakaan. Elämämme elämien välillä on taivaallista, ja siksi kuolevien puolesta on lupa iloita – hehän palaavat kotiin. Ei tämä poista omaa ikäväämme, mutta lohduttaa kovasti suurimman surun hetkellä.
Maan raskaissa energioissa eläminen ja siltikin rakkaudessa värähteleminen sen sijaan on haasteellista, ja siksi tarvitsemme näitä kokemuksia, jotka välillä suistavat meidät pois tasapainosta, saaden meidät unohtamaan keitä olemme: kuolemattomia sieluja, jotka ovat käymässä vain tällä sinisellä planeetalla.
Kun tuon loikan pelosta takaisin kohti rakkautta toistaa riittävän monta kertaa, siihen tulee onneksi rutiinia. On kerta kerralta helpompaa muistaa totuus ja kääntää katse taas valoon. Nähdä tuo valo sekä itsessä että kaikissa muissakin ja haluta tehdä parhaansa sen kirkastamiseksi.
Kuulen työssäni usein seuraavan kysymyksen: mitä voin tehdä nopeuttaakseni rakkauden (uuden työpaikan, paremman asunnon, terveemmän kehon jne.) saapumista elämääni? Vastaus on tässä;
Ala elää nyt.
Lakkaa säästelemästä parasta astiastoasi erikoisjuhliin.
Lakkaa säästämästä rakkauttasi kunnes se oikea vihdoin saapuu.
Jokainen päivä jonka olet täällä, on juhlapäivä.
Jokainen minuutti, jokainen henkäys on lahja.
-Mary Manin Morrissey
Tee siis asioita, jotka tekevät Sinut onnelliseksi, tässä ja nyt. Olet sen arvoinen! Kun kohtelet itseäsi rakastavasti, rakkauden energia säteilee Sinusta kauas vetäen samaa iloa, rakkautta ja runsautta moninkertaisesti puoleesi. Ja huomaat, että olet täysin valmis ottamaan elämältä vastaan sen lahjan, jonka avaamista olet ihan suotta pelännyt.
Silloin voit katsoa taaksesi lempein silmin ja hyväksyä omat virheesi. Nähdä koko oppimishistoriasi ja siunata sen. Kiittää siitä, että yöt ovat nykyisin paljon päiviä lyhyempiä ja uskaltautua kulkemaan riemullisesti tanssahdellen sitä kadun aurinkoista puolta, jossa ennen tohdit vain pikaisesti pistäytyä.