Juuri kun olin miettimässä aihetta, joka innostaisi minua tänään niin paljon että sisälläni heräisi taas se tuttu palo, joka purkautuu sanoiksi paperille ja tuottaa mukanaan uusia oivalluksia, sain ystävältäni pyynnön kirjoittaa otsikon aiheesta. Sattumaltako? Tuskin, sillä tunnen vahvasti, kuinka me kaikki olemme toisiimme yhteydessä niin monin lukemattomin eri tavoin, näkymättömin säikein, että yhden hyvinvointi ja ilon pirskahtelu sataa väistämättä myös toisten laariin.
Ja päinvastoin. Silloin kun yhdellä yhteisön jäsenellä on voimat vähissä, sen tuntee jokainen, vaikkei aina tunnista sitä mistä oma raskas olo johtuu. Ei käsitä, että vaikka itsellä ovatkin asiat hyvin, voisi olla tarpeellista ojentaa käsi siihen suuntaan, josta ei ole kuulunut pitkään aikaan yhtään mitään. Jospa ystävän radiohiljaisuus ei johdukaan siitä, että hänellä on kädet täynnä työtä ja tekemistä, vaan siitä, että hän on vetäytynyt omaan luolaansa nuolemaan hiljaa haavojaan. Suojellen itseään enemmiltä pettymyksiltä ja tuntien olevansa ihan yksin omien ongelmiensa kanssa.
Olen itsekin ollut välillä niin syvällä omassa luolassani, etten ole halunnut tavata ketään. En, vaikka olen tiennyt, että rakkaudellinen kohtaaminen ja avoin keskustelu kohottaisi energiaani ja antaisi kenties uutta näkökulmaa, toivoa tulevaan. Siihen eivät vain sillä hetkellä voimat riitä. Silloin kun olemme omassa luolassamme näkökulma supistuu niin, että vaikeudet kasvavat vuoren korkuisiksi peittäen auringon melkein kokonaan näkyvistä. Luulemme olevamme turvassa, vaikka olemme menneet piiloon.
Piiloudumme, kun emme kestä tulla nähdyksi heikkona ja tarvitsevana. Silloin kun tarvitsisimme ennen kaikkea hoivaa ja syliä, hellimistä ja hyväksyntää juoksemme karkuun kanssaihmisiltämme, eväten itse itseltämme armon ihmeen. Sen, että tulemme hyväksytyksi voimattomana ja repaleisena. Tulemme kannetuiksi silloin kun emme itse jaksa olla toisille tukena ja turvana, kuulevana korvana ja tukevana olkapäänä.
Ystäväni – mitä jos sukelluksesi tummiin vesiin ei olekaan työuupumusta vaan pikemminkin uupumista tuen puutteeseen? Töissä, kyllä, mutta myös elämässä ylipäätään. Mitä jos olet kamppaillut niin kauan yksin, että et jaksa enää soutaa virtaa vastaan? Silloin on helpompaa hellittää hetkeksi airoista ja käpertyä veneen pohjalle. Ummistaa silmät ja olla ihan hiljaa, antaa elämän virran kuljettaa sinne, minne purtesi on luontevasti menossa. Lakata huolehtimasta ja kantamasta vastuuta ihan kaikesta.
Mitä jos juuri tässä hetkessä onkin armo ja toivo? Jospa kovat kokemuksesi eivät olekaan vain osaksesi jumalten oikusta tullut random rangaistus vaan kutsu avautua jakamaan huolesi ja murheesi, pelkosi ja niin, ne toiveesi?
Mitä herkempi ihminen, sitä kovemmin ilkeät sanat, petetyt lupaukset, hylkäämiskokemukset, välinpitämättömyys, vilpillisyys ja julmuus koskevat ja koskettavat. Sitä paksummaksi täytyy omaa nahkaa karaista, jotta näissä matalissa energioissa ylipäätään pystyy selviytymään. Se on herkkyyden hinta, jota Sinä ja minä ja niin kovin moni muukin tässä maailmassa on joutunut maksamaan.
Mutta mitä jos tuo itsensä karaiseminen johtaakin siihen, että eristäytymällä kukin omaan poteroomme eristämme itsemme myös ystävyyden ja lähimmäisenrakkauden kokemuksilta? Siltä kiitollisuuden tunteelta, joka syntyy kun tulee nähdyksi ja kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi omine puutteineen ja vajavaisuuksineen. Ilman rooleja, ilman vaatimuksia. Väsyneenä ja rikkinäisenä, mutta kuitenkin elossa olevana.
Tuo ajatus luo minulle toivoa tulevaisuuteen. Se auttaa uskaltamaan esiin silloinkin, kun olisi turvallisempaa jäädä luolan seinien sisäpuolelle. Se pelottaa, mutta pelon ei tarvitse antaa estää meitä ottamasta vaikka haparoiviakin ensiaskelia toivon tiellä. Minun tapani purkaa tuota aikoinaan tarpeeseen rakentamaani muuria on kirjoittaminen. Mieti ystäväni, mikä olisi Sinulle luontevin tapa? Tai älä mieti, lepää nyt. Aikanaan tuo vastaus nousee kyllä alitajunnastasi.
Toivon, että olet silloin valmis vaihtamaan entiset selviytymiskeinosi nykyistä itseäsi paremmin palveleviin. Lempeästi ja lämmöllä, arvostaen itseäsi sinä kauniina, kuolemattomana sieluna, joka olet tullut tänne maan päälle oppimaan, oivaltamaan ja iloitsemaan. Et pelkästään antamaan, vaan myös jakamaan ja ottamaan vastaan. Tarttumaan käteen ja ymmärtämään, että meidän kenenkään ei ollut tarkoitus taittaa taivaltamme yksin.
Toivo on nuori perijä, ja kokemus on hänen käyttämänsä pankki.
– C. C. Colton