Pohjois-Amerikasta alkunsa saanut Convoy-liikehdintä pyörähti käyntiin reilu viikko sitten myös Helsingissä. Uskon, että siihen kulminoitui pitkään pinnan alla kytenyt epä­oi­keu­den­mu­kai­ses­ti kohdelluksi tulemisen tunne. Itse kuulun koronan riskiryhmään ja minut on kolmesti rokotettu. Aluksi ärsyynnyin rokotevastaisesta propagandasta, jonka uskon olevan venäläisten trollitehtaiden taitavasti masinoima di­sin­for­maa­tio­su­mu­ver­ho, jonka tarkoituksena on aiheuttaa hajaannusta eri yhteiskunnissa.

Mutta kuinka kävikään? Kun liikkeelle lähtivät ne ihmiset, jotka kokivat ettei heidän viestiään kuulla tai että siitä ei ainakaan välitetä tuon taivaallista, pettymys päättäjien toimintaan yhdisti samaan rintamaan niin Kallion punaviherkuplan sisällä kaupunkipyöräilevän ituhipin kuin maaseudun lihaa syövän ja polt­to­moot­to­ri­au­tol­la paikalle kurvanneen ar­vo­kon­ser­va­tii­vin­kin, hämmästyttävää kyllä.

Vaikka pinnalta katsoen voisi päätellä, että suhtautuminen koronaan on jakanut suomalaiset kahteen leiriin, minusta näyttää, että se on myös yhdistänyt ihmisiä tavalla, johon aiemmin on pystynyt vain talvisota. Sata vuotta sitten Suomen kansa oli sisällissodan jäljiltä täysin kahtiajakautunut. Sodan arvet olivat syvät ja epäluulo punaisten ja valkoisten välillä kyti avoimesti. Vasta kun nämä kaksi keskenään vihamielistä ryhmää joutuivat pakon edessä yhdistämään voimansa isomman uhkan edessä, vanhat jännitteet alkoivat lieventyä ja keskinäinen luottamus vähitellen palata.

Uskon siihen, että se, mikä alun alkujaan näyttäytyy pahana, palvelee loppupeleissä kuitenkin hyvää, koronakriisi mukaan lukien. Maapallo sai hetken aikaa hengähtää ja korjata itse itseään, kun lento- ym. liikenteen päästöt yht’äkkiä radikaalisti vähenivät. Kouluissa ja yrityksissä jouduttiin ottamaan digiloikka, joka normaalioloissa olisi vienyt ainakin vuosikymmenen. Ystävien ja perheenjäsenten arvo tiedostettiin aivan uudella tavalla kun jokainen joutui kysymään itseltään, mitä teen jos menetän tämän läheiseni? Nyt tuntuu, että myöskään vanha jako samalla tavoin ajatteleviin ”meihin” ja eri tavoin maailmaa katsoviin ”heihin” ei olekaan enää ongelma, kun vastassa on uusi yhteinen vihollinen (tiedeuskovaiset? hallitus? THL? STM?).

Olemme joka hetki valintojen äärellä. Se, mihin kohdistat energiasi saa lisää voimaa. Se kasvaa ja laajenee. Jos emme pysähdy pohtimaan, mihin haluamme energiamme suunnata, voimme huomaamattamme ja tahtomattamme tehdä todella huonoja valintoja. Sillä niitä ne ovat, valintoja. Meillä on siis valtaa, mutta myös vastuu siitä, mihin päätämme oman energiamme eli hallussamme olevan kasvuvoiman lannoitteen kohdistaa. Mitkä ovat asioita joita haluamme tässä elämässä edistää? Toimimmeko jonkin asian puolesta vai jotain vastaan? Rauhan puolesta vai sotaa vastaan?

Oman isänmaan puolesta vai jotain toista maata vastaan
Valinnanvapauden puolesta vai rokotuspakkoa vastaan?
Yhteisen hyvän puolesta vai toisin asiasta ajattelevia vastaan?

Näissä kysymyksissä ja niiden vastauksissa on huikeita sävyeroja, jotka vaikuttavat paitsi yhteiskuntaan, myös omaan kokonaisvaltaiseen fyysiseen, mentaaliseen ja emotionaaliseen hyvinvointiimme. Jos vain räiskimme ilmoille pelkomme, suuttumuksemme, turhautumisemme ja kiukkumme, suuntaamme energiamme totaalisen väärin. Niille asioille, joille emme soisi lisää elintilaa tai kasvupotentiaalia emme saa antaa arvokasta huomiotamme. Meidän ei tarvitse ummistaa silmiämme. Riittää että pystymme katsomaan epä­oi­keu­den­mu­kai­suuk­sien ohi ja yli, vaikka ne koko ajan taustalla tiedostammekin. Niitä riittää, niin surullista kuin se onkin. Ne pitää nähdä jotta pystymme päättämään mitä emme ainakaan halua. Sen jälkeen on helpompaa löytää se suunta, johon mieluummin tahdomme mennä.

Energiaa on onneksi niin monenlaista. Raha on energiaa. Puhe on energiaa. Kirjoitukset ovat energiaa. Oman ajan antaminen on energiaa. Kaikkeen emme tietenkään repeä. Rahat, aika tai oma jaksaminen ei loputtomiin riitä kaiken sen edessä, mitä varmaan pitäisi tehdä. Eikä tarvitsekaan! Ei sinun tarvitse kantaa yhtään enempää kuormaa, kuin mihin rahkeesi tällä hetkellä riittävät. Eikä tarvitse minunkaan.

Rohkeus ei ole aina suurieleistä.
Joskus rohkeutta on se hiljainen ääni,
Joka päivän päättyessä sanoo
…huomenna yritän uudestaan.
 – Mary Anne Radmacher

Jos haluamme parantaa maailmaa, ja mehän haluamme, meidän kannattaa sitkeästi ja päättäväisesti suunnata katseemme sinne, mitä haluamme enemmän. Niihin seikkoihin joita haluamme tukea. Siihen hyvään, jonka soisimme maailmassa vahvistuvan. Vaikka esimerkiksi lasten ja eläinten kaltoinkohtelu ja luonnon tuhoaminen saa minussa aikaan suuttumusta, epätoivoa ja kauhua, en voi jäädä vellomaan noihin tunteisiin, sillä nehän vain lisäisivät tuhoavaa energiaa. Voin silti tehdä paljon noiden tärkeinä pitämieni arvojen eteen. Niin voit sinäkin.

Ja kun matkallamme kohtaamme ihmisen tai ryhmän, jonka ajatukset poikkeavat omistamme, onnellista olisi jos osaisimme olla kiinnittämättä huomiotamme ensisijaisesti meitä erottaviin seikkoihin ja keskittyä mieluummin siihen, mikä meitä yhdistää. Me olemme kaikki pohjimmiltamme samanlaisia, ja me kaikki haluamme tulla kuulluiksi, nähdyiksi ja ymmärretyiksi.

Hyvin usein näennäisesti vastakkaisten mielipiteiden taustalla on sittenkin yhteinen vaikutin: halu parantaa maailmaa. Ymmärryksemme siitä, mikä meille olisi parasta ja tähän päämäärään johtavista keinoista eroavat, mutta pohjimmiltamme pyrimme samaan suuntaan. Eikö se ole jo riittävä syy kunnioittaa toista ihmistä ja suhtautua häneen niin, että yrittää ymmärtää, eikä halulla tuomita? Me tarvitsemme toisiamme.

Meistä kukaan ei ole päässyt siihen, missä on omin avuin ja omin voimin.
Me olemme täällä, koska joku kumartui ja ojensi auttavan kätensä.

• Thurgood Marshall

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 6-2021

Lähestymme taas vuoden pimeintä aikaa, jolloin valo vähenee ja luonto vetäytyy talvilepoon. Vuosien ajan minusta tuntui, että pimeys on syksy toisensa jälkeen aina vain vaikeampaa kestää. Teki mieli vajota talviuneen ja herätä vasta, kun kevätauringon ensi säteet saavat silmät taas avautumaan. Mietin, kuinka mukavaa olisi sulkeutua kotiin, omaan pieneen hämärään taikapiiriin ja köllötellä kuin karhu pesässään talven tuiskujen ohi ja yli.

Ihan yhtä usein haaveilin toisaalta myös siitä, että saisin asua sydäntalven ajan jossain lämpimässä, valoa tulvillaan olevassa paikassa. Lähtisin matkaan lokakuun loppupuolella ja palaisin kotimaahan helmi-maaliskuun tienoilla, kun hanget hohtelevat kilpaa kevätauringon kanssa ja hiihtokelit ovat parhaimmillaan. Olisin vapaa kuin muuttolintu.

Tänä vuonna on toisin. Jokin on muuttunut. Olen omaksi ihmetyksekseni ja suureksi ilokseni huomannut nauttivani syksyn pimeistä illoista, hämäristä hetkistä. Olen polttanut kynttilöitä enemmän kuin koskaan ja antanut itselleni luvan laskeutua kesän aktiivisuudesta syksyn hitaampaan rytmiin.

Olen kääntänyt katseeni sisäänpäin ja kokenut voimakkaasti, kuinka kaikilla vuoden kierron vaiheilla on oma tehtävänsä ihmisenkin elämässä. Aivan kuten kasvit, myös me ihmiset tarvitsemme syksyn ja talven, jonka aikana ei ulkoisesti tapahdu juuri mitään. Ja hyvä niin, sillä se on elinehto sille, että pystymme uudistumaan, laajenemaan, kasvamaan.

Kun siemenet saavat levätä kaikessa rauhassa tietoisuutemme syvyyksissä, eteen tulee väistämättä sekin hetki, jolloin ne alkavat versoa esiin. Muutos voi olla vaikeasti havaittava, mutta kun hento itu vahvistuu, kasvi alkaa kurottaa kohti aurinkoa ja kukoistaa sitä runsaammin, mitä lähemmäksi kesää käymme.

Samoin on meidän ihmistaimien laita. Me tarvitsemme elämäämme lepovaiheen aktiivisen kasvukauden jälkeen. On hyvä kääntyä sisäänpäin kuuntelemaan vielä nukkuvia tunnelmia, jotka ajallaan vahvistuvat aavistuksiksi jostain tulevasta.

Ja eräänä päivänä, kun silmämme avautuvat, tiedämme varmaksi jotain sellaista, mikä aikaisemmin oli täysin hämärän peitossa. Näemme selvästi jonkin elämäämme vaikuttaneen tapahtuman merkityksen ja tunnistamme sen mukanaan tuoman opin. Huomaamme kehittyneemme jossain vaikeana pitämässämme asiassa.

Tänä vuonna hidastin tahtia jo elokuussa. En siksi, että olisin halunnut, vaan siksi, että minun oli pakko. Ymmärrettyäni että rakkaani on paranemassa vaikeasta sairaudestaan ja että rinnallani on taas kumppani, joka pystyy kannattelemaan paitsi itseään, myös minua tarvittaessa, tunsin kuinka kaikki voimani äkillisesti ehtyivät. Olin kuin tyhjiin puristettu ilmapallo, voimaton ja passiivinen.

Ja toisin kuin koskaan ennen, annoin itseni olla. Suomimatta ja patistamatta. En pyrkinyt olemaan reipas, en ponnistellut tehdäkseni enemmän kuin jaksoin enkä yrittänyt tarjota kenellekään apuani, sillä tajusin että tyhjästä on paha nyhjäistä. Uskoin, että pysähtyminen poikii aikanaan jotain hyvää enkä siksi ollut edes kovin huolissani, vaikkei minulla ollut aavistustakaan, kuinka kauan lama kestäisi.

Elämä on tulvillaan kaikkea uutta.
On kuitenkin tarpeen tyhjentää vanha pois
tehdäkseen tilaa uudelle.
-Eileen Caddy

Seitsemän viikon päästä tunsin, kuinka tyhjentynyt malja alkoi ihmeellisellä tavalla täyttyä. Se täyttyi väkevästä elämänvoimasta ja – energiasta. Riemusta ja kiitollisuudesta siitä, että saan olla elossa tässä kauniissa maailmassa, näiden hienojen tyyppien kanssa. Ilosta ja valosta, toivosta ja rakkaudesta.

Henkiin heräämiseni myötä kysyin taas, kuinka voisin parhaiten palvella. Omana itsenäni, tällä hiukan muuntuneella energiallani. Suurimman tyydytyksen meille suo nimittäin se, että saamme toteuttaa omaa, tärkeää palvelutehtäväämme. Sellaista, jossa joudumme laittamaan itsemme likoon ja haastamaan itseämme, sillä elämässä ei ole mitään mieltä harjoitella loputtomiin jo kerran opittuja läksyjä.

Ja kuten aina ennenkin, kysyjälle vastattiin. Mieleeni tuli yksi sana: tun­ne­tai­to­val­men­ta­ja. Pienellä googlaamisella selvisi, että sellainen ammattinimike on todellakin olemassa, ja että siihen johtava koulutus alkaisi Jyväskylän kesäyliopistossa hetken päästä. Koulutuksen sisältö resonoi niin voimakkaasti sisäisen tietoni kanssa, että melkein samalta istumalta hain ja pääsin mukaan.

Joku voisi ajatella, että helppohan minun on puhua, kun vastauksia vain tipahtelee taivaasta. Mutta ei se niin mene. Meille kaikille annetaan vastauksia sitä mukaa, kun olemme valmiita ottamaan niitä vastaan. Usein vastauksen saamista edeltää jokin koettelemus, johon omaksi iloksemme ja ihmeeksemme huomaamme reagoivamme aivan toisin kuin ennen.

Se on henkimaailman tapa näyttää meille ihan konkreettisesti se, kuinka olemme menneet elämässämme eteenpäin ja oppineet virheistämme. Silloin ei pidä tyytyä kohauttamaan olkapäitään ja kuitata asiaa välinpitämättömästi, ohimennen. On pysähtymisen ja juhlimisen paikka; olemmehan saavuttaneet jonkin tärkeän etapin henkilökohtaisella matkallamme!

Ne kaikki ovat niitä tähtihetkiä, joiden vuoksi kannattaa tarpoa eteenpäin vaikka kuinka kovassa viimassa. Vaikka eteneminen joskus tapahtuisikin kaksi askelta eteen, yksi taakse -periaatteella. Mielen valtaa syvä rauha ja kiitollisuus siitä, että on saanut kasvaa taas vähän kohti ominta itseään ja toteuttaa omaa kehitystehtäväänsä oman elä­män­suun­ni­tel­man­sa mukaisesti.

Silloin ymmärtää paremmin myös oman rajallisuutensa ja hyväksyy sen. Ei ole tarkoituskaan oppia kaikkea kerralla, vaan edetä pienin askelin. Kiireettömästi, nautiskellen. Sovussa itsensä ja kaiken ympärillä olevan kanssa. Tietoisena siitä, että vaikka lopputulos pysyisi edelleen hämärän peitossa, jossain kulkuasi seuraava lempeä katse näkee koko kuvion. Sen johdatettavaksi on turvallista antautua.

Elä niin kuin tanssisit. Kun tanssit, tarkoituksesi ei ole päästä
tanssilattialla tiettyyn paikkaan. Tarkoituksesi on nauttia joka
askeleesta matkan varrella.
-Wayne Dyer

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 5-2021

Mitä pitempään elän, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että arkisen onnen salaisuus piilee tunteiden kohtaamisessa. Siinä, että suostuu ottamaan tunteen vastaan sillä hetkellä kun se nostaa päätään; tuntemaan iloa, surua, kaipausta, tässä ja nyt.

Yhtä lailla myös pettymystä, vihaa, pelkoa, ahdistusta. Riemua ja rakkautta, halua ja hellyyttä. Mikään näistä tunteista ei ole toista parempi tai huonompi, ja silti me jatkuvasti jakelemme tuomioita siitä, ansaitsevatko ne eteensä plus- vai miinusmerkin. Ovatko tunteeni positiivisia vai negatiivisia? Nekö määrittävät sen, olenko ihmisenä positiivinen vai negatiivinen, siis hyvä vai huono.

Mitä jos erityisesti meitä niin sanotusti henkisiä ihmisiä vaivaava positiivisuuden pakkopaita onkin itse asiassa emotionaalista epärehellisyyttä? Miksi me, aikuiset ihmiset, pakottaudumme hymyilemään silloinkin kun oikeasti tekisi mieli kiljua ja paiskoa tavaroita?

Pienenä hiekasta linnoja tein
pienenä nauroin, itkin
miks vein
kaikki nuo hetket piiloon sisällein?
– Funkykarkurit

Mitä pienempi lapsi on, sitä vapaammin hän ilmaisee tunteitaan. Ei vauva pohdi onko soveliasta ääntään korottaen vaatia seuraavaa ateriaa. Ei taapero kysy lupaa kiukkukohtaukselle silloin, kun päiväuniaika on mennyt ohi ja koko maailma tuntuu uuvuttavalta, epäreilulta paikalta. Heidän tunteidenilmaisunsa on välitöntä ja vapaata.

Sellaista meidän aikuistenkin elämä on joskus kauan sitten ollut. Olemme kuitenkin matkan varrella oppineet laittamaan sordiinoa päälle, jotta tulisimme hyväksytyiksi.

Oma tieni itseni hyväksymiseen on kulkenut monen mutkan kautta. Päämäärä alkoi häämöttää vasta, kun aloin oppia tunnistamaan ja hyväksymään omat tunteeni. Siis myös ne tunteet, joita pidin negatiivisina. Se oli pelottavaa. Ansaitsenko paikkani perheessä/suvussa/ystäväpiirissä/yhteiskunnassa, jos tunnen negatiiviseksi tuomitsemiani tunteita. Niiden tunteminen sai aikaan syyllisyyttä ja häpeää, siis lisää ”negatiivisia” tunteita. Ja koska en muka saanut tuntea negatiivisia tunteita, minun täytyi turruttaa itseni, jotta en tuntisi mitään.

Omavoimaisuuden harhassaan haparoiva ihminen ei pysty turvautumaan perinteisiin päihteisiin, onhan hänen vastuullaan niin paljon asioita, jotka eivät taatusti tulisi hoidetuiksi, jos hän olisi ihan pihalla alkoholi- tai huumehöyryissään. Silloin kätevä keino tunteiden turruttamiseen on polttaa tupakka tai syödä karkkia. Ja kas, ”väärä” tunne on poissa. Myös uppoutumalla kirjaan tai katsomalla elokuvia ja tv-sarjoja pääsee kätevästi hetkellisesti pakoon oman elämänsä ahdistusmomentteja.

Tämä tie ei kuitenkaan vie kovin pitkälle. Sokerihumala haihtuu, ja nukkuakin pitää. Vaikka ajatukset saattavat askarrella kiinnostavan kirjan tai liikkuvan kuvan maailmassa hetken senkin jälkeen, kun saa siitä silmänsä irti, omat ajatukset ja tunteet vaativat jossain vaiheessa taas sitkeästi huomiota. Se, mitä lähdin pakoon, ei ole hävinnyt mihinkään. Se odottaa kulman takana kuin kutsumaton vieras, vaatien vastausta äänettömään kysymykseensä: miksi?

On hurjan vapauttavaa myöntää itselleen, että voin tuntea kateutta tai kostonhalua ilman, että se mitätöi arvoani ihmisenä. Ja sen sijaan että yrittäisin piilottaa tai turruttaa tuon tunteen, voin tarkastella sitä aivan kuin ulkopuolisin silmin, kaikessa rauhassa. Keriä sitä auki, jolloin sen juurisyy tulee näkyville. Kateutta saa aikaan ajatus, että olen huonompi kuin joku toinen. Kostonhalu syntyy ajatuksesta, että rajojani on rikottu.

Nuo oivallukset ovat elintärkeitä viestejä minulta minulle. Sen sijaan, että sulkisin niiltä korvani, voin miettiä mitä tuolla tiedolla teen. Kuinka auttaisin itseäni, että jatkossa niin ei enää kävisi? Minun on otettava it­se­suo­je­lu­teh­tä­vä­ni vakavasti, sillä en voi ulkoistaa sitä kenenkään muun vastuulle. Kun lopulta suostun kuulemaan tunteeni viestin, se poistuu saman tien kuormittamasta systeemiäni. Huomaan samalla, että itsetuntemukseni on kasvanut ja mielenrauhalle sekä ilolle on vapautunut lisää tilaa. On helpompaa hengittää.

Koko hyväksynnän käsitteeni on tunnetyöskentelyn myötä kääntynyt päälaelleen. Ei minun tarvitse olla moitteeton ja täydellinen tullakseni hyväksytyksi. Tulen hyväksytyksi automaattisesti, siksi, että olen ihminen. Näine virheineni, näine puutteineni, näine ajatuksineni, näine tunteineni. Minun ei onneksi tarvitse taantua lapsen tasolle tunneilmaisussani, onhan minulla sanat, joilla voin tunteistani kertoa.

Olla lapsen kaltainen, avoin ja siten myös haavoittuvaksi uskaltava, sitä kohti haluan kuitenkin mennä. Siellä asuu ilo ja vapaus. On aika ihanaa tuntea iloa omasta itsestä! Siitä jota rakastaa, haluaa automaattisesti pitää hyvää huolta. Silloin työ-, uni- ja ruokailurytmi asettuu kuin itsestään oikeisiin uomiinsa ja arjessa tulee ihan huomaamattaan tehneeksi valintoja, jotka tukevat omaa hyvinvointia.

Sisäinen muutos heijastuu aikaa myöten ulospäin ja silloin myös entinen varjoissa hiippailija rohkaistuu näkemään ympärillään ne lukemattomat mahdollisuudet, joita Elämä hänelle jatkuvasti runsaalla kädellä tarjoilee, iästä riippumatta. Kun on valmis innostumaan niistä, seikkailu odottaa. Ja ympyrä sulkeutuu; ihminen todellakin on kahdesti nuori. =)

Kun mummot kuolevat
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja joistakin mummoista tulee puita
ja he humisevat lastenlastensa yllä,
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.
Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.
-Eeva Kilpi

Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä! Lauleskelin aikoinaan esikoistani uneen tuuditellessani hänelle tätä Ultra Bran kuolematonta kertosäettä ja tarkoitin mitä sanoin. Silloin luulin todella pystyväni tuohon mahdottomaan tehtävään. Todennäköisesti aika moni muukin viime vuosituhannen loppupuolen tuore äiti samaistui voimakkaasti laulussa niin kauniisti ilmaistuun haluun suojata rakkaintaan maailman tuulilta ja vannoi mielessään että tekisi kaikkensa, ettei pikkuinen ihmistaimi joutuisi milloinkaan kärsimään.

Samoin miettii moni äiti tänäkin päivänä, kaikkialla maailmassa, omia kehtolaulujaan hyräillen, lastaan silitellen. Tässä tavoitteessamme olemme kuitenkin tuomittuja epäonnistumaan. Vaikka tekisimme mitä, lapsemme tulee kärsimään omat kasvukipunsa kylmässä maailmassa. Mikä pahinta, myös me omalla toiminnallamme tulemme aiheuttamaan lapsellemme lisää harmia. Jossain vaiheessa olemme lapsemme mielestä vääjäämättä joko ylisuojelevia tai välinpitämättömiä, liian ankaria tai liian lepsuja, epäreiluja tai kohtuuttomia. Jos ei muuta, niin vähintään todella noloja.

Lapsen kasvamisen myötä myös äiti onneksi kasvaa. Hän oppii ymmärtämään oman pienuutensa ja tajuaa, kuinka vähän hänellä onkaan valtaa vaikuttaa niihin vastoinkäymisiin, jotka lapsi on suunnitellut matkallaan kohtaavansa. Nimenomaan suunnitellut, sillä hiuskarvakaan ei katkea hänen päästään ilman, että hän on katsonut korkeammassa ymmärryksessä ollessaan tämän kokemuksen itselleen tarpeelliseksi. Hän tarvitsee jokaisen saamansa kolhun oppiakseen jotain tärkeää. Jotain, jonka oppi ei ole muuten mennyt perille. Jos ei hyvällä, niin pahalla sitten. Niin sielu tuumii ennen inkarnoitumistaan, täysin tietoisena omista vahvuuksistaan sekä tarvitsemistaan opinkappaleista.

Tämän ajatuksen sisäistäminen on ollut äitiydessä itselleni ehkä kaikista vaikein asia. Se, etten mitenkään voi suojella sinua kaikelta. Sinä olet saanut kolhuja ja tulet saamaan niitä vastakin. Sen sijaan olen oppinut luottamaan sinuun. Tiedän, että selviät omista haasteistasi liput liehuen ja kasvat kokemustesi ansiosta jatkuvasti ymmärryksessä, rakkaudessa ja viisaudessa.

Saan katsella sinun matkasi etenemistä sivusta kannustaen, iloa ja ylpeyttä tuntien. Käteni vapautuvat ylivoimaisesta curling-tehtävästään siihen, missä niistä on enemmän hyötyä; olemaan avuksi silloin kun tarvitaan. Kantamaan muuttolaatikoita, pesemään pyykkejä, keittämään kahvia. Halaamaan aina tullessa ja lähtiessä. Olemaan kuulevana korvana ja tukevana olkapäänä silloin kun sellaisia tarvitset. Silittämään hiuksia ja vakuuttamaan että kaikki kyllä järjestyy parhain päin, saat vielä nähdä. Taipumaan hiljaiseen rukoukseen.

Kiitokseen kaikesta, mitä olemme tähän mennessä saaneet kokea. Yhteinen taipaleemme on jo nyt riittänyt vakuuttamaan minut siitä, että elämään kannattaa luottaa, sillä se on kaikessa suuruudessaan minua niin paljon viisaampi. Kaikkivoipaisuuden harha on karissut ja sen myötä luottamus ja kiitollisuus on kasvanut.

Jos kuolisin huomenna, voisin jatkaa matkaani tyytyväisin mielin, sillä tiedän, ettet sinä tarvitse minua. Olet toki kiintynyt minuun ja haluat taatusti minun pysyvän osana elämääsi vielä pitkään, mutta silti; et tarvitse. Se vapauttaa minut siitä huolesta, jota olen kantanut mielessäni siitä saakka, kun ilmoitit tulostasi tähän maailmaan. Sinä, lapseni, olet antanut minulle suurimman lahjan, mitä olisin ikinä voinut pyytää – vapauden.

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa,
mutta et heidän sielujaan,
sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.

Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta,
taivu riemulla.
– Kahlil Gibran

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 4-2021

Minulla on jo vuosia ollut sekä psoriasis että punajäkälä, mutta vasta äskettäin aloin kiinnostua syistä oireideni taustalla. Au­toim­muu­ni­sai­rau­det ovat pohjimmiltaan seurausta siitä, että keho menee äärimmilleen pyrkimyksessään suojella asujaansa. Kehon tarkoitus on siis mitä parhain, mutta kaikessa epäluuloisuudessaan se vetää hommansa niin överiksi, että se ryhtyy lopulta hyökkäämään itse itseään vastaan.

Ihoni vuoroin hilseilee, vuoroin puskee näppylää tulipunaisena hehkuen, ja huonompina päivinä kaikkea tätä yhtä aikaa. Iho on paitsi ihmisen suurin elin, myös uloin suojakerros meidän ja muun maailman välissä. On siis melko helppoa päätellä, että systeemini yrittää suojella minua ulkomaailman vaikutukselta. Se haluaa pitää minut turvassa. Ja siksi minun tulee kiitellä viisasta, rakasta ja kaunista kehoani sen jalosta pyrkimyksestä sen sijaan, että tuskittelisin sitä, kuinka kutittaa ja kirvelee ja kuinka kamalalta ihon oirehtiminen saakaan minut jälleen kerran näyttämään.

Meditoidessani pystyn arkihälinää paremmin rentoutumaan ja kuulemaan mitä keho minulta pyytää. Vaikka oireeni eivät ole vielä kadonneet, tunnen joka solullani olevani oikeilla jäljillä. Tiedän syvällä sisimmässäni ihan varmaksi sen, että kehoni on aina minun puolellani; se ei halua vahingoittaa minua eikä se tee mitään minun kiusakseni. Päinvastoin, se yrittää välittää minulle jonkin tärkeän viestin.

Korona-aika on ollut omiaan tuomaan niin minun kuin monen muunkin perusturvallisuuden tunteessa kenties kauankin piileskelleet hiusmurtumat näkyviksi. Se on saanut meidät kutistumaan niin pieniksi, että ulkoiset vaarat tuntuvat paljon uhkaavammilta kuin ne todellisuudessa ovatkaan. Silloin keho rientää urheana apuun ja autoimmuunireaktiot pahenevat samassa suhteessa kasvavan stressin myötä. Ja vaikka tällä hetkellä kuinka kiroaisimme tilannettamme, pitkässä juoksussa tämä on edistysaskel, sillä emme voi käsitellä mitään sellaista, mistä emme ole tietoisia. Samoin se, mikä nyt nousee pintaan, on valmis tulemaan käsitellyksi ja sen myötä poistumaan kokonaan.

Siksi viisas kehoni tekee parhaansa minun puolestani ja oikein tyrkyttää käteeni ratkaisun avaimia. Viimeisen puolentoista vuoden aikana perusturvaani on totisesti järkytetty. Olen menettänyt toimitilani ja sen myötä valtaosan tuloistani. Vielä paljon pahempaa on kuitenkin ollut puolisoni vakava sairaus ja hirveä pelko hänen henkensä ja terveytensä puolesta. Ei olekaan ihme, että nyt kun pahin on ohi, tunnen oloni täysin voimattomaksi ja heikoksi. Nämä perusturvallisuuden tunnettani horjuttaneet uhkat ovat rusikoineet juurichakraani, ja minun ei auta muu kuin antaa itselleni hellää hoivaa siihen saakka, kunnes voimani ovat palautuneet. Samalla voin antaa perusturvaani heikentäneille juurisyille luvan nousta tietoisuuteeni.

Se onnistuu parhaiten yhteistoiminnassa uskollisimman liittolaiseni, kehon, kanssa. Minun tehtäväni on kysyä vuorostani siltä, mitä se haluaa ja tarvitsee voidakseen mahdollisimman hyvin. Ymmärrän saavuttaneeni sen portaan, että haluan olla hyvä itselleni, mutta osaanko minä?

Uskallanko heittäytyä vapaaseen pudotukseen vain kuunnellen ja kokeillen, hitaasti oppien ja oivaltaen? Olla kärsivällinen kanssakulkija omalle itselleni ja kohdata itseni yhä uudestaan ja uudestaan suurella myötätunnolla ja lempeydellä. Viritellä vähitellen omaa särähtelevää vastaanotintani entistä herkemmäksi. Unohtaa sana pitäisi ja korvata se vaikkapa tunnen tarvetta -ilmaisulla. Minkälaiseen tekemiseen tai ei-tekemiseen tunnen nyt tarvetta?

Sinun ei tarvitse nähdä koko portaikkoa,
kunhan vain otat ensimmäisen askeleen.
-Martin Luther King, Jr.

Tänä aamuna kesken me­di­taa­tio­har­joi­tuk­sen minulle annettiin selkeä kuva avantouinnista. Makustelin ajatusta tovin ja se alkoi tuntua hyvältä ja oikealta. Kaiken tämän jälkeen tarvitsen ennen kaikkea kannatelluksi tulemisen kokemuksia, ja vedessä se tapahtuu ihan konkreettisesti. Juuri nyt en jaksa kannatella muita, sillä olen sisältä tyhjä. Mutta täytyn kyllä. Sitä pikemmin, mitä vakavammin otan kehoni viestistä vaarin. Se sanoo että pidä huolta itsestäsi nyt. Ja tällä kertaa minä tottelen.

Tällä loputtomalla luottamusmatkalla
ei kulje kukaan toinen
Hiljaista näillä reiteillä on
ja horjumattomaan on sokean varattava
Niin kuin jokaisella taipaleella
joka ihon alla tehdään
   Kesken – Elina Salminen

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 3-2021

Olen koko ikäni ollut niin sanotusti huono nukkuja; herkkä valolle, äänille ja kaikille muillekin häiriötekijöille. Erityisesti uneen vajoaminen on ollut minulle tosi vaikeaa. Minulla oli tapana pyöriä sängyssä pikkutunneille saakka ja soimata itseäni siitä, että vaikka ”tein kaiken oikein”, en silti kyennyt nukahtamaan.

Hain unta vaikka minkälaisin luonnollisin keinoin ja syyllistyin, kun en hyvästä unihygieniasta huolimatta millään oppinut nukahtamaan helposti ja varmasti. Mitä kovemmin yritin, sitä kauemmaksi Höyhensaarten satama tuntui karkaavan. Päädyin jopa ajattelemaan, että tämä on se herkkyyden hinta, joka minun on syytä valittamatta hyväksyä.

Kaksi vuotta sitten suostuin lopulta ottamaan unilääkkeet avukseni. Ero entiseen on sanoinkuvaamaton, ja koen, että koko elämäni on muuttunut. Nyt minulla on virtaa. Saan aikaiseksi sekä työssä että vapaa-ajalla paljon enemmän kuin ennen. Paremmalla sykkeellä, itseäni uuvuttamatta. Elämä tuntuu ihanalta; pitkältä, jännittävältä seikkailulta.

Tämä siitä huolimatta, että myös minun elämässäni on surua, huolia ja monenlaisia stressin aiheita. Ne jäävät kuitenkin pintatasolle. Tuon vellovan pinnan alla asustaa syvä rauha ja kiitollisuus siitä, kuinka hyvin Elämä on minua kohdellut. Jopa tietoisuus siitä, kuinka paljon hyvää ja kaunista minussa itsessäni on siitä huolimatta, että olen kaukana täydellisestä. Sille hyvyydelle ja kauneudelle haluaa vastata samalla mitalla; olla hyvä itseään kohtaan.

Oma rima on laskenut tasolle, jonka pystyn ilman jatkuvaa hampaat irvessä ponnistelua varmahkosti ylittämään. Ja vaikken aina pystyisikään, yritys riittää. Ainahan voin yrittää uudestaan! Olen vuosien varrella kasvanut lempeydessä ja rentoudessa, ja siksi haluan nykyisin suoda itselleni kaikkea hyvää, mukaan lukien kunnolliset yöunet.

Tiedostan toki, että olen itse edesauttanut univaikeuksieni syntyä valvomalla reippaasti yli järkevän nukkumaanmenoajan lapsuudestani lähtien. Vietin suuren osan öitäni salaa kirja kädessä, vaikka tiesinkin kuinka vaikeaa aamulla on herätä.

Sinulla voi olla tottumuksia, jotka heikentävät sinua. Muutoksen salaisuus on keskittää kaikki voimasi, mutta ei vanhan vastustamiseen,
vaan uuden rakentamiseen.
-Sokrates

Miksi olin niin julma itselleni? Miksi kohtelin itseäni tavalla, jonka tiesin heikentävän elämänvoimaani? Pidin itseäni niin arvottomana, että minulla ei ollut muka väliä. Kaikkien muiden hyvinvointi ajoi reippaasti ohi omien tarpeideni. Valitsin kärsimyksen, ja siten sain taas aihetta marttyyrinkruununi kiillottamiseen.

Ja pyörä jatkoi pyörimistään, ilman että pysähdyin koskaan tarkastelemaan syitä seurausten takana ja kysymään itseltäni, miksi toimin niin kuin toimin. En tiedä, osaisinko vieläkään vastata tuohon kysymykseen. Todennäköisesti en.

Siksi kysynkin itseltäni, mikä on muuttunut? Erona entiseen ei ehkä olekaan mikään muu kuin oma tapani katsoa maailmaa ja kohdata itseni. Nykyisin näen itseni ensisijaisesti kuolemattomana sieluna, joka on hetkeksi tullut piipahtamaan maan päälle ihmiskehossa, ja jonka tehtävä on säteillä mahdollisimman kirkasta valoa täällä ollessaan. Jumalan kuvana, joka on kaunis ja hyvä juuri sellaisena kuin on. Tälle ihanalle olennolle on helppoa haluta olla hyvä.

Kun kello soi aamuisin, minua väsyttää joskus edelleen, vaikka nyt nukunkin keskimäärin seitsemän tuntia yössä. Mutta onko se mikään ihme, kun olen nukkunut liian vähän edeltävät viisikymmentä vuotta? Univelkaa riittää, eikä kaiken tarvitse olla hetkessä valmista. Maksellaan velkaa pois aina kun pystytään.

Eikä ahdistuta niinä öinä, jolloin uni ei sen pienen tabletinsirun nielaisemisesta huolimatta yksinkertaisesti tule. Silloin taivaanrannan valaisee usein täysikuu. Niinä öinä voin ajatella sinisiä ajatuksia ja nauttia omasta hiljaisesta hetkestäni tietäen, että seuraavana tai viimeistään sitä seuraavana yönä uni tulee kyllä. Ja kaikki on oikein, oikein hyvin.

Puristetun nyrkin sisällä ei ole mitään. Avattu kämmen kannattelee koko maailmaa. 
-Kiinalainen sananlasku