Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 2-2021

Jään katselemaan talvisella metsälenkillämme napattua kuvaa, jossa kuljen reppu selässä kohti metsän siimestä kaksi koiraa kannoillani. Mieleni täyttyy hellyydellä. Koirat seuraisivat minua luultavasti vaikka palavaan taloon, sillä ne luottavat minuun täysin. Voi kuinka paljon noita kahta otusta rakastan!

Ja kuinka paljon enemmän ne osaavatkaan minua rakastaa. Koirien minua kohtaan osoittama kiintymys on voimakasta, puhdasta ja ehdotonta. Se on pyyteetöntä rakkautta, jonka eläin antaa ihmiselle lahjaksi, odottamatta mitään vastineeksi.

Se on erilaista kuin ihmisten välinen rakkaus, joka ikävä kyllä usein näyttäytyy pikemminkin vaihtokauppana; jos olet minulle mieliksi, osoitan sinulle kiintymystäni. Jollet, saat osaksesi kylmempää kohtelua. Ja kuitenkin me kaikki tarvitsemme rakkautta eniten juuri silloin, kun sitä vähiten ansaitsemme.

Monesti häissä kuultavat Raamatun Korinttilaiskirjeen sanat kertovat siitä, millaista rakkaus on ja myös siitä, mitä se ei ole.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä.
Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile,
ei käyttäydy sopimattomasti,
ei etsi omaa etuaan,
ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa,
ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa.
Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Melko korkeita tavoitteita yhteistä taivaltaan vasta aloitteleville. Kuka pystyy rakastamaan tuolla tavoin? Nostan ensimmäisenä käteni ja myönnän, että minä en ole pystynyt. Usein kompastun jo ensimmäiseen lauseeseen, sillä rakkauteni ei suinkaan aina ole kärsivällistä.

Minulla on myös norsun muisti, mitä kumppanin menneisiin tekemisiin ja tekemättä jättämisiin tulee. Itselleni olen paljon sallivampi sillä tiedänhän, etten tarkoita mitään pahaa. Olenpahan vain itsekäs suhteessa muihin, niin kuin me kaikki pohjimmiltamme olemme. Olemme inhimillisiä. Olemme ihmisiä.

Ehkäpä me siksi tarvitsemme eläimiä näyttämään meille omalla esimerkillään, mitä Ko­rint­ti­lais­kir­jees­sä kuvailtu Rakkaus (isolla ärrällä) on. Se viitoittaa meille suunnan, johon kulkea. Se on ihanne, jonka saavuttamiseksi on hyvä pysähtyä tarkastelemaan aika ajoin omaa käytöstään. Peili, joka heijastaa meille omat kipupisteemme ja kehityskohteemme, jos vain uskallamme kurkistaa siihen ilman kaunistavia filttereitä ja itsellemme suomia lieventäviä asianhaaroja, jotka kuitenkin arkailematta toiselta epäämme.

John F. Kennedy antoi legendaarisessa vir­kaa­nas­tu­jais­pu­hees­saan Amerikan kansalaisille tehtävän: älä kysy mitä maasi voi tehdä sinun hyväksesi, vaan kysy mitä sinä voit tehdä maasi hyväksi. Kun laajennamme tuota ajatusta ihmissuhteiden suuntaan, ymmärrämme että voimme saada paljon aikaan muuttamalla omaa käytöstämme. Sen sijaan että odotamme rakkauden tekoja muilta, voimme alkaa tekemään niitä itse.

Voimme joka tilanteessa kysyä itseltämme, mitä minä voin tehdä tänään, tässä ja nyt, kumppanini/lapseni/ystäväni/sukulaiseni/naapurini hyväksi. Teot ratkaisevat, eikä niiden tarvitse edes olla suuria. Voin lähettää ystävälle viestin ja sukulaiselle postikortin. Voin pestä lapseni pyykit ja keittää puolisolle etätyöpäivän taukokahvit. Voin pysähtyä kysymään, mitä naapurille kuuluu. Voin antaa tekojeni kertoa, että he ovat tärkeitä ja arvokkaita.

Näin toimien voin kääntyä kohti universaalia hyvää ja vahvistaa omaa voimaani. Tuntea kiitollisuutta siitä, että elämä antaa minulle jatkuvasti uusia mahdollisuuksia kehittyä rakkauden taidossa. Ehkä jopa niin pitkälle, että jonain päivänä pystyn rakastamaan lähimmäistäni kuten koirani rakastavat minua jo nyt – kärsivällisesti, luottavaisesti, lempeästi ja pyyteettömästi. Onneksi minulla on loppuelämä aikaa harjoitella.

Tällaisessa kohdassa nyt olen
helpon ja vaikean välillä
leveän kapealla kujalla

Enkä osaa suunnistaa
niin kuin sitä syntyjään pitäisi
Olisi ohjeensa saanut
ensimmäisessä onkalossa
että valoa kohti vaan

Sen minä sentään kuulen
kun harmaita seiniä raavin
kokeilen katujen kulmia
niin kuin pimeään tottunut

Että valoa kohti vaan!

• Kesken, Elina Salminen

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 1-2021

Takana on jälleen yksi syntymäpäivä ja mittariin on kertynyt vuosi lisää. Kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä on mukavaa vanheta. Olisihan se toki upeaa, jos voisi poimia rusinat nuoruuden pullasta ja saada taas olla vapaa, kaunis ja huoleton, mutta suurin surminkaan en tahtoisi takaisin epävarmuuttani tai tunnetta siitä, että olen aina jotenkin vääränlainen.

Elämän koulussa olen oppinut ymmärtämään itseäni ja tätä herkkyyttäni, jonka nykyisin koen siunaukseksi. Päästäkseni tähän pisteeseen minun on pitänyt opetella rajanvetoa, ja se on ollut vaikeaa. On joskus vieläkin. Kuinka pystyn sanomaan nätisti samassa autossa matkustavalle, etten kerta kaikkiaan kykene kuuntelemaan radiosta kuuluvaa puhetulvaa ja käymään järkevää keskustelua jostain toisesta aiheesta samaan aikaan? Monien on vaikea tätä ymmärtää, toisinaan jopa puolisoni, jonka kanssa olen sentään elänyt neljännesvuosisadan ajan.

Sekasortoinen äänimaailma saa minut pois tasapainosta, ja sama vaikutus on valosaasteella. Huomaan kaipaavani vuosi vuodelta enemmän hiljaisuuteen, rauhaan, luonnonvaloon. Paikkaan, jossa tähtitaivas avautuu rauhoittavana yläpuolella ja kuunvalo todella valaisee eikä vain sulaudu kaupungin sameaan taustahehkuun. Elämään, jota eivät muiden laatimat aikataulut hallitse ja jossa en ole sidottu mihinkään tiettyyn paikkaan. Miksi näiden tarpeideni esille tuominen tuntuu minusta edelleen ajoittain niin vaikealta?

Siksi, että en halua leimautua hankalaksi. Olisi turvallisempaa pysytellä sulautuneena taka-alalle, hajuttomana, mauttomana ja värittömänä camouflage-versiona itsestäni. Harmittomana tyyppinä, joka ei herätä kenessäkään tarvetta arvostella tai pilkata. Syynä on se sama hylätyksi tulemisen pelko, joka laittoi minut miellyttämään kanssaihmisiäni senkin uhalla, etten koskaan tullut aidosti kuulluksi, kokonaan nähdyksi tai täysin ymmärretyksi. Miellyttäminenhän on erityisherkälle valtavan helppoa, sillä hän tuntee kyllä luissaan, mitä häneltä kussakin tilanteessa odotetaan. Empatia ja kyky kuunnella ovat kovaa valuuttaa ih­mis­suh­de­mark­ki­noil­la, samoin alituinen reippaus, jolloin ei joudu aiheuttamaan muille päänvaivaa omilla murheillaan.

Enää naamion takana piileskely ei kuitenkaan ole mahdollista. Minussa jyllää outo sisäinen voima, joka vaatii päästä esiin. Se vakuuttaa minut siitä, että olen ihan ok juuri tällaisena herkkiksenä kuin olen. En ole ketään toista huonompi enkä taatusti myöskään parempi ihminen. Olenpahan vain olemassa ja oppimassa tässä elämässä sellaisia asioita, jotka ovat minulle aiemmin osoittautuneet pelottaviksi ja haasteellisiksi, niin kuin nyt vaikkapa huomion keskipisteenä oleminen.

Kun katson tarkemmin, ymmärrän, että vanhenemisen myötä arvostus omaa ainutlaatuisuutta kohtaan on itseasiassa palauttanut minulle sen vapauden ja huolettomuuden, jotka mielessäni liitin nuoruusvuosiin. Kun minun ei tarvitse esittää mitään roolia, olen vapaa kenen tahansa seurassa. Ei minusta (omia läheisiäni lukuunottamatta) muiden tarvitse tykätä, nyt kun tykkään itse itsestäni. Miellyttämisen paine on poissa. Tulevaisuuteen katson nykyisin luottavaisin silmin, ja se tuo elämääni ihanaa huolettomuutta.

Ja vaikka tiedostan ajan hampaan väistämättä nakertamat jäljet ulkoiseen olemukseeni, näiden viisaampien ja lempeämpien silmien läpi katseltuna oma peilikuvani tuntuu oikeastaan entistä miellyttävämmältä. En siis ole vuosien mittaan menettänyt sen paremmin vapautta, kauneutta kuin huolettomuuttakaan, vaan päinvastoin löytänyt ne syvemmin ja aidommin kuin nuorena koskaan.

Siksi on arvokasta välillä pysähtyä matkan päästä katsomaan, millaista oli ennen ja millaista on nyt. Silloin mieli täyttyy kiitoksella ja sielusta kumpuaa halu tehdä parhaansa tukeakseen niitä tämän päivän nuoria, jotka kamppailevat epävarmuuden ja huonommuuden tunteiden kanssa. Siten meillä on todellista valtaa tehdä tästä maailmasta vähän parempi paikka, Sinulla ja minulla.

Be who you are and say what you feel,
because those who mind don’t matter
and those who matter don’t mind.
-Dr. Seuss

Ihminen ei voi ikinä suostua ryömimään,
jos jokin ajaa häntä nousemaan lentoon.
-Helen Keller

Tämä on sinulle, ystäväni, joka juuri nyt olet niin hukassa, että sinun on vaikea muistaa kuka olet. Olet unohtanut sen kirkassilmäisen kuusivuotiaan, joka odotti koko kesän koulun alkamista ja ensimmäiselle luokalle pääsemistä. Odotit tulevaa innolla ja uteliaisuudella ja olit varma, että se tuo tullessaan monia jänniä ja kivoja asioita, uusia ystäviä ja ihania seikkailuita.

Olit läsnä omassa kehossasi ja hetken ohikiitävässä kauneudessa. Pihalaatan lämmössä ja kissan pehmeässä turkissa, joka tuntui mukavalta sormien lomassa. Mummon paistamassa karjalanpiirakassa, johon voi suli päälle samalla kun haukkasit siitä ensimmäisen palasen. Niissä hienoissa punaisissa kumisaappaissa, jotka hölskyivät liian suurina jaloissasi, mutta joihin aikanaan kasvaisit sopivaksi.

Olit aidosti ylpeä itsestäsi, osasithan jo niin monta tärkeää taitoa; ajaa pyörällä ja solmia kengännauhat ihan itse! Sinä tiesit pystyväsi oppimaan ihan mitä vain ja tekemään itse tärkeitä asioita. Et sinä silloin surrut sitä, ettet osannut vielä lukea etkä kirjoittaa, olithan menossa kouluun, jossa sinulle opetettaisiin tuo kaikki, ja paljon muuta.

Muistan sinut myös 15-vuotiaana nuorena kapinallisena, jonka herkkä sosiaalinen omatunto halusi oikaista kaikki maailman vääryydet. Sisimpääsi olit jo tottunut suojaamaan ulkoapäin tulevilta iskuilta; vähättelyltä, pilkalta ja kateudelta. Esitit ettet välittänyt, vaikka totta kai välitit. Kasvatit itsellesi kovan kuoren jotta pehmeä ytimesi pysyisi suojassa. Vannoit, että jonain päivänä karistat kotikylän tomut jaloistasi ja muutat paikkaan, jossa paistaa aina aurinko.

Kaksikymppisenä olit jo kerännyt riittävästi rohkeutta toteuttaaksesi aikeesi. Teit juuri sen, josta me muut uskalsimme tuskin uneksia. Sinä lähdit, sillä maailma oli avoinna edessäsi. Et silloin nähnyt niitä lukemattomia uhkia, joista aikuiset sinua varoittelivat. Sinä näit vain mahdollisuuksia. Ei elämäsi siellä etelässä ollut taatusti aina helppoa, mutta et valittanut. Teit töitä, elit arkeasi, muodostit uuden ystäväpiirin, opit uuden kielen ja kulttuurin. Sinun sielusi soi samassa sävellajissa kuin noiden ikänsä auringon säteistä nauttineiden siskojesi ja veljiesi.

Sitten rakastuit. Uskalsit avata sydämesi ihmiselle, joka tuli niin sanotusti sattumalta eteesi. Hänen myötään elämääsi tuli jälleen uudenlainen ympäristö, joka ei tuntunut sopivan sinulle, mutta halusit silti yrittää sopeutua. Olit reipas ja sitkeä. Kohtasit puolisosi lähipiirin taholta niin paljon lämpöä ja rakkautta, että se sulatti kauan sitten rakentamasi kuoren, päästäen haavasi päivänvaloon. Niin käy, kun olemme riittävän turvallisessa parisuhteessa. Mutta sen sijaan, että olisit antanut rakkauden ajan kanssa hoitaa hiljaa haavojasi, hätäännyit ja tunsit pakottavaa tarvetta paeta. Ymmärrän sinua ja suren puolestasi.

Eron jälkeen olet etsinyt itseäsi niin kauan, niin monesta paikasta, että ei ole ihmekään, jos sinusta tuntuu siltä ettei jäljellä ole enää kuin sirpaleita. Kuka minä olen? Se on kysymys, johon olet yrittänyt löytää vastausta lähes puolet elämästäsi. Minä en voi vastata tuohon kaikkein tärkeimpään kysymykseen puolestasi, se sinun täytyy tehdä itse.

Sen sijaan voin muistuttaa sinua siitä, millainen sinä olit ja olet vieläkin, jos vain katsot kyllin tarkkaan. Sinä olet se hetkessä innostuva, itseesi ja tulevaisuuteen vankkumattomalla luottamuksella suhtautuva tyttö. Tiedät pystyväsi oppimaan uutta. Sinä olet se nuori, joka on herkkä huomaamaan kärsimystä ja halukas tekemään kaiken voitavasi sen lievittämiseksi. Silloin myös oma kärsimyksesi näyttäytyy oikeassa valossa, opinkappaleena.

Sinä olet se rohkea nuori nainen, joka näkee ympärillään uhkien sijasta lukemattomia mahdollisuuksia ja uskaltaa siksi vaihtaa tutun ja turvallisen sellaiseen epävarmaan tulevaisuuteen, joka saa silmäsi loistamaan. Sinä olet se aikuinen nainen, joka uskaltaa rakastaa ja seuraavalla kerralla myös avautua ottamaan rakkautta vastaan.

Sinussa on tuo kaikki. Ethän unohda sitä, ystäväni? Kaiken tämän muistaen kysy taas itseltäsi kuka olet. Vastaus tulee kyllä.

Hidas kuolema

Kuolee hitaasti hän, joka ei matkusta eikä lue, ei kuuntele musiikkia, ei rakasta itseään.

Kuolee hitaasti hän, joka tuhoaa oikean rakkautensa, joka ei anna itseään autettavan.

Kuolee hitaasti hän, joka muuttuu tavan orjaksi, käyden joka päivä samoja polkuja, joka ei muuta rutiinia ja joka ei riskeeraa.

Kuolee hitaasti hän, joka kieltää intohimonsa ja niiden tunteiden kuohun, jotka kirkastavat katseet ja eheyttävät särkyneet sydämet.

Kuolee hitaasti hän, joka ei vaihda elämänsä tyyliä, kun on tyytymätön työhönsä ja rakkauteensa, joka ei riskeeraa varmaa epävarman sijaan, jotta voisi kulkea unelmiensa perässä.

Kuolee hitaasti hän, joka ei anna itselleen mahdollisuutta ainakin yhden kerran elämässään paeta viisailta neuvoilta.

Elä tänään, riskeeraa tänään, tee tänään, älä anna itsesi kuolla hitaasti, älä unohda olla onnellinen.
– Pablo Neruda

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 6-2020

Tavoitan itseni toisinaan muistelemasta kokemiani vääryyksiä, syytellen itsekseni sitä henkilöä jolle sillä kertaa haluan sysätä vastuun mieleni pahoittamisesta. Rationaalinen mieleni ymmärtää kyllä, että mielen pahoittaminen toisen ihmisen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä on ihan oma valintani. Mutta tunteet, ne eivät aina järkipuhetta kuuntele.

Olisi onnellista, jos noissa tilanteissa kykenisin saman tien asettuman sen toisen asemaan. Mikä on syynä siihen, että hän tekee niin kuin tekee? Viisas, nyt jo edesmennyt amerikkalainen henkinen opettaja Wayne Dyer muistutti usein siitä it­ses­tään­sel­väs­tä tosiseikasta, että appelsiinia puristaessa ulos tulee aina appelsiinimehua, ei koskaan omenamehua.

Ihan samalla tavoin meistä ihmisistä purskahtaa ulos sitä mitä sisällämme on, silloin kun elämä meitä käänteillään sopivasti puristelee. Kun painetta alkaa kertyä sietokykyyn nähden liikaa, me päädymme purskauttamaan ulos vihaa, ylemmyydentunnetta, pahansuopuutta, mustasukkaisuutta ja kostonhimoa, mikäli nuo ovat niitä tunteita joita sisällämme kenties itseltämmekin salaa pesii.

Pitemmän päälle ainoa kestävä tapa päästä eroon lähimmäistemme loukkaamisen ja loukkaantumisen piirileikistä onkin pyrkiä itse muuttamaan omaa sisäistä tilaa sellaiseksi, että kun elämä seuraavan kerran puristaa, sisältämme valuisi ulos ymmärrystä ja anteeksiantoa. Niin väkevää rakkautta, että se kestää silloinkin kun sitä koetellaan. Rakkautta, joka uskaltaa asettaa rajat oman jaksamisen ympärille hylkäämättä kuitenkaan niiden koettelijaa.

Jokainen meistä kantaa sisällään omia taakkojaan, jotka harvoin näkyvät ainakaan kokonaan ulospäin. En voi tietää, kuinka kovalla kädellä elämä on kohdellut sitä ystäväksi luulemaani tyyppiä, joka nykyään aina kieltäytyy kun ehdotan tapaamista. Ehkä hänen oma elämänsä on sellaisessa vaiheessa että siinä ei nyt ole tilaa minulle. Entäpä se entinen bestis, joka aikoinaan tuomitsi tekemäni valinnat? Kenties olimme vain kasvaneet elämän myötä eri suuntiin. Ja ehkä se kaveri, jonka mielestä on niin hauskaa muistella minun noloja kommelluksiani vain yrittääkin pönkittää omaa horjahtelevaa itsetuntoaan suuntaamalla huomion pois itsestään?

On järisyttävää tajuta, että nämä edellä mainitut henkilöt, jotka ovat sanoillaan ja teoillaan onnistuneet minua haavoittamaan toimivat puhtaasti omista lähtökohdistaan käsin. He purskauttelevat ulos sitä pahaa oloa, mitä sisällään kantavat ja voivat huonosti niin tehdessään. Ei heidän sanomisillaan tai tekemisillään ole itse asiassa yhtään mitään tekemistä minun kanssani.

Onnellinen ja kiitollinen ihminen ei tunne tarvetta loukata lähimmäisiään, päinvastoin. Mikäli hän siitä huolimatta tulee toista loukanneeksi, hän haluaa käydä asian juurta jaksaen läpi ja pyytää anteeksi. Ei siksi, että pääsisi vastuusta kuin koira veräjästä vaan siksi, että haluaa levittää ympärilleen hyväksyvää ilmapiiriä, jossa muidenkin on helppo hengittää. Olla ja elää, tehdä virheitä ja ottaa niistä opikseen.

Mennyt on mennyttä, se on jo tapahtunut. Siitä on seurannut nykytilanne joka on vain hyväksyttävä. Omien ja muiden tekemien virheiden kanssa on opittava elämään. Kysyy rohkeutta uskaltaa kääntää toinenkin poski silloin, kun edellinen vielä hehkuu kirvelevän korvapuustin jäljiltä, mutta mitä vaihtoehtoja meillä on? Katkeroitumalla pilaamme vain oman elämämme.

Antaa menneet anteeksi, itselle ja toisille. Pysähtyä hetkeen ja tiedostaa siinä piilevä mahdollisuus. Katsoa eteenpäin yhäkin luottavaisin silmin. Siinäpä hyvän elämän resepti, jonka noudattaminen on joinakin päivinä helpompaa kuin toisina, ja sekin on ihan ok. Mikäpä hätä meillä tässä, valmiissa maailmassa.

Kun on elänyt niin kauan kuin minä ja nähnyt suunnan toisensa jälkeen syntyvän, kukoistavan ja kuolevan, tulee taipuvaiseksi jyrkkyyttä välttelevään kannanottoon. Pitää parempana etsiä hyvää kaikkialta, mistä sitä voi löytää.
-Jean Sibelius

Etsi toisessa samoja lieventäviä seikkoja kuin löydät itsestäsi.
-Zacharias Topelius

Aikuisuuteen kuuluu elämän risaisuuden hyväksyminen.  Kun tuhannennen kerran antaa itselleen anteeksi  samasta asiasta, ei ole enää varaa tuomita muita.
-Tommy Hellsten

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 5-2020

Silloin, kun menetämme jotain arvokasta, on suru luonnollinen seuralaisemme. Surun määrää ei voi mitata eikä surun aiheuttajia vertailla keskenään. Joku saattaa surra lemmikkieläimensä kuolemaa aivan yhtä kovasti kuin joku toinen vanhempansa menetystä. Jollekin kolmannelle ystävyyssuhteen äkillinen katkeaminen voi ottaa yhtä koville kuin neljännelle avioero. Suru on surua, ja sen edessä olemme kaikki yhtä avuttomia ja paljaita, kuin pienet lapset. Silloin olemme kaikkein haa­voit­tu­vai­sim­mil­lam­me ja kaipaamme lohdutusta enemmän kuin koskaan.

Kuinka onnellista olisi, että meitä silloin ympäröisi rakkauden ja ystävyyden voimapiiri, jossa tulisimme kohdatuiksi, kuulluiksi ja nähdyiksi kaikkine tunteinemme. Että meillä kaikilla olisi silloin joku jolle puhua tai joku jonka kanssa olla hiljaa, ja vielä joku jonka olkapäätä vasten voisi itkeä. Joku, joka jaksaisi sillä hetkellä olla vahva meidän molempien puolesta ja kannatella meitä hetken aikaa. Niin että voisimme itse olla kerrankin luvan kanssa heikkoja.

Löytyykö ympäriltämme riittävästi turvaa, jotta uskallamme pysähtyä ja antautua surulle? Ikävä kyllä näin ei läheskään aina ole. Monet haluaisivat auttaa, mutta päätyvät karttelemaan surevaa ihan vain siksi, että eivät tiedä mitä sanoa. Vaikka he eivät tee sitä pahuuttaan, vaan pikemminkin osaamattomuuttaan, lopputulos on sama: sureva jätetään yksin, selviämään surustaan kuiville miten parhaiten taitaa.

Toinen ääriesimerkki surevan lähimmäisen tahattomasta haavoittamisesta ovat voivottelijat, joille pitää tehdä tiliä tapahtumien kulusta silloinkin, kun ei millään jaksaisi. Myös silloin, kun tekisi mieli vain käpertyä sohvan nurkkaan ja ulvoa ääneen, odottavat voivottelijat raporttia, jotta voivat kohta kääntää huomion niihin omiin surukokemuksiinsa, joissa ovat jääneet tukea vaille. Pahimmassa tapauksessa sureva joutuu lopulta ottamaan lohduttajan roolin, niin absurdia kuin se onkin.

Sureva todella arvostaa jokaista yhteydenottoa silloinkin, kun hän näennäisesti vetäytyy ympäröivästä maailmasta yksin haavojaan nuolemaan. Parhaita yhteydenottotapoja ovat ne viestit, kortit, sähköpostit ja kirjeet, jotka eivät vaadi (ainakaan välitöntä) vastausta. Sellaiset kädenojennukset, joissa tunnustetaan lähimmäisen suru ja ilmaistaan empatiaa. Niissä tarjotaan aidosti tukea silloin, kun toinen on valmis sitä ottamaan vastaan. Puhelut, vaikka kuinka hyvää tarkoittavat, saattavat tulla väärällä hetkellä. Jollei keksi mitään sanottavaa, voi lähettää kukkia; myös ne lohduttavat.

Suruaika on itselle ja läheisille myönnetty parantumisaika, jonka päätteeksi pintaan nousevat hyvät muistot. Monesti suremisen intensiteetistä riippuu, kuinka pitkäksi tuo aika muodostuu. Ei surulle ole olemassa yhtä oikeaa kestoaikaa, ja kovin julmaa on edes vihjailla surevalle, että elämässä kannattaisi mennä jo reippaasti eteenpäin. Silti tätäkin tapahtuu. Miksi?

oisiko se johtua siitä, että toisen alastoman surun kohtaaminen pakottaa hoputtajan luopumaan saavutetuista eduistaan? Olisihan hänen kannaltaan niin paljon helpompaa puhua jälleen ”mukavista” asioista, juoruilla vaikkapa tuttavien kuulumisista tai saada taas tilittää oman elämänsä pieniä vastoinkäymisiä myötätuntoiselle kuulijalle.

Nyt surija on hetkellisesti hoputtajan saavuttamattomissa. Lähimmäisen upottua omaan suruunsa hoputtajalla ei enää olekaan käytössään sitä alati kuulevaa korvaa eikä sitä

tukevaa olkapäätä, joiden varaan hän on tottunut laskemaan. Ystävyys ottaakin yht’ äkkiä enemmän kuin antaa, eikä se käy hoputtajan pirtaan. Hän on ystävyyden varjolla tottunut saamaan osakseen jatkuvaa, ilmaista emotionaalista palvelua, ja nyt kun olisi hänen vuoronsa antaa, hän on neuvoton.

Surun tunnelin läpi kuljettuaan jokainen meistä on oppinut jotakin elämästä. Jotakin, jonka voi muuntaa arvokkaaksi henkiseksi pääomaksi sitten kun jaksaa taas nähdä valoa ympärillään. Käytetään sitä! Laitetaan kiertämään se myötätunto ja välittäminen, jota olemme osaksemme saaneet. Ja jollemme saaneetkaan, tiedämme siinäkin tapauksessa kyllä, mitä sureva kipeimmin kaipaa.

Ihminenhän kantaa mukanaan niitä joita rakastaa,  he ovat aina läsnä ja maailma on täynnä helppoja  tilaisuuksia hel­lyy­de­no­soi­tuk­siin,
se maksaa niin tuiki vähän ja saa niin paljon aikaan.

-Tove Jansson

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 4-2020

Olen hiljaisen koronakevään jälkeen viettänyt varsin sosiaalista kesää tavaten paljon ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Minulle on samalla tarjoutunut loistava tilaisuus harjoittaa lempipuuhaani, ihmisten tarkkailemista. Kuuntelen, katselen ja aistin tapaamieni henkilöiden energiaa ja pyrin tavoittamaan heidän aidoimman ytimensä. Sen minuuden, jonka suojaksi he ovat rakentaneet monimutkaisia kulisseja suojatakseen herkkää sisintään toisten katseilta.

Monenlaisia rooleja on tullut nähdyksi. Jollain on leuhkat eväät, joku toinen taas pyrkii lymyilemään nurkissa ettei vain joutuisi vahingossa huomion keskipisteeksi. Ymmärrän heitä kumpaakin niin hyvin. Molemmat ovat saaneet siipeensä, joutuneet kokemaan vähättelyä ja loukkauksia ja reagoivat niihin kukin itselleen ominaisella tavalla. Toinen tuomalla itseään epätoivon vimmalla esiin, toinen piiloutumalla muiden katseilta.

Meitä kaikkia ohjaa sama voima ja meillä kaikilla on sama päämäärä. Me kaikki kaipaamme rakkautta ja etsimme onnea sieltä, mistä arvelemme sen löytävämme. Onni on kuitenkin mutkikas juttu; se ei löydy toisen sylistä, saati ulkoisista puitteista. Ei, vaikka kuinka haluaisimme, sillä olisihan elämä varsin paljon helpompaa, jos joku tai jokin voisi tulla ja pelastaa meidät.

Onni löytyy omasta sisimmästämme, kunhan ensin olemme jaksaneet käydä läpi egomme tuskallisen kuolinkamppailun. Kun hyväksymme itsemme ja arvostamme itseämme, osaamme arvostaa myös kanssaihmisiämme. Kun arvostamme heitä aidosti, emme suinkaan pyri muuttamaan tai satuttamaan heitä vaan päinvastoin, teemme parhaamme tukeaksemme heitä. Annamme rakkauden virrata kauttamme tietoisina siitä, että mitä enemmän annamme, sitä enemmän pystymme vastaanottamaan ja päinvastoin.

En mitenkään voisi tietää tätä, ellei minua olisi haavoitettu. Jos en olisi koskaan joutunut kokemaan epätoivoa, sydänsurua, tuskaa tai kaipuuta, olisin toisenlainen. Haluankin sydämestäni kiittää Sinua, joka olet joskus maailmaani murjonut. Olet omalta osaltasi valaissut minulle tietä omaan sisimpääni; paikkaan, jonne en olisi ilman apuasi löytänyt.

Haluan kiittää myös Sinua, jolle en ole kelvannut tällaisena kuin olen. Olet näyttänyt minulle peiliä ja tehnyt minut tietoiseksi siitä arvottomuuden tunteesta, joka on saanut minut pienentämään itseäni tuomion pelossa. Sinun ansiostasi uskallan nyt suoristaa selkäni tietäen, että minussa ei ole mitään vikaa. Ei, vaikka joskus käyttäydyn hölmösti ja teen virheitä. Sillä tavoin opin.

Haluan kiittää Sinuakin, joka olit niin sanotusti sattumalta oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja tietämättäsi sanoit minulle ne juuri sanat, jotka minun oli tarkoitus sillä hetkellä kuulla. Toimit tärkeänä tiennäyttäjänä ja opastit minua omalla polullani eteenpäin.

Samoin haluan kiittää Sinua, ihmisenkeli, joka olet koskettanut sieluani lempeydelläsi ja viisaudellasi. Olen tarvinnut luottavaiset silmäsi, joiden läpi aloin lopulta nähdä oman kauneuteni, vaikka peilini oli rumuuden ja riittämättömyyden vääristämä.

Nyt kun tuo lempeys on tehnyt pesänsä myös minun sydämeeni, on entistä mukavampaa harjoittaa kanssaihmisten katselemista. On hienoa kohdata toisia sieluja ja tarkastella heitä luottavaisin silmin. Nähdä kaikkien kerrosten alta se heidän sielujensa loisto ja puhtaus, josta he itse eivät kenties ole tietoisia, ja yrittää auttaa heitäkin näkemään sen. Viestiä hyväksyntää ilmein ja elein tai pukea sanoiksi se ainutlaatuinen kauneus ja hyvyys, joka on löydettävissä ihan jokaisesta meistä.

Muistetaan tämä, kun kohtaamme toisiamme koulussa, kadulla, työpaikoilla tai harrastusten parissa. Se, mihin kiinnitämme huomiomme, saa tilaa kasvaa. Katsellaan toisiamme lempein silmin ja nautitaan toistemme virkistävästä erilaisuudesta. Silloinkin, kun kiire pakkaa päälle ja ajatukset pyrkivät ruuhkautumaan samaa tahtia täyttyvän kalenterin kanssa, maltetaan pysähtyä hetkeksi ja tehdään valinta. Valitaan tietoisesti hyvyys niin kauan, että siitä tulee automaatio.

Siinä elämän ikuisuudessa, jossa elän,
kaikki on täydellistä, eheää ja kokonaista.
Katselen tyynenä ja en­nak­ko­luu­lot­to­mas­ti vanhoja ajatusmallejani ja olen valmis muuttamaan niitä.
Voin oppia. Minua voi opettaa. Haluan muuttua. Minulla on hauskaa muuttuessani.
Kun löydän jotain, mistä minun on päästävä eroon, käyttäydyn kuin olisin löytänyt aarteen.
Näen ja tunnen muutoksen itsessäni joka hetki.
Ajatuksilla ei ole enää valtaa minuun. Minä itse olen maailmani valta. Haluan olla vapaa.
Kaikki on hyvin maailmassani.

• Louise L. Hay