Ystävyys on yksi niitä harvoja asioita, joita voi kuvailla sanoilla elämää suurempi. Se johtuu siitä, että ystävyys on eräs rakkauden laji. Ystävyysrakkaus, filos, eroaa romanttisesta rakkaudesta oikeastaan vain siinä, että siitä puuttuu fyysisen yhteyden lisäksi parisuhderakkauteen kuuluva rajoittava elementti: ystävyyssuhteet eivät ole monogaamisia. (Eivät tosin kaikki parisuhteetkaan, mutta se on jo toinen juttu.)

Ystävien kesken jaetaan ilot ja surut, ja usein ystävyyden mittarina pidetäänkin sitä, kuinka hyvin ystävä osaa toistaan vaikeina hetkinä tukea. Kun elämä kohtelee kaltoin, tuntuu hyvältä saada lohtua ystävän ymmärtävistä sanoista ja lämpimästä myötäelämisestä. Kun on hetken saanut itkeä ystävän olkapäätä vasten, on helpompaa käydä taas tuulta päin ja selvittää elämän eteen tuomat haasteet, yksi kerrallaan. Tällaiset kokemukset ovat omiaan syventämään ystävyyttä ja luomaan uskoa siihen, että kaikesta voi selvitä. Hiukan vahvempana, vähän viisaampana ja taas yhtä uutta kokemusta rikkaampana. 

Itse olen taipuvainen pitämään ystävyyden puntarina pikemminkin ilon kuin surun jakamista. Olen joutunut muutaman kerran karvaasti pettymään, kun olen halunnut jakaa elämääni kohdanneen myönteisen asian läheisenä pitämäni ystävän kanssa. Siinä missä odotin ystävän reaktioksi innostusta ja onnellisuutta puolestani, myötäiloa, sainkin kokea väheksyntää, epäilyjä ja jopa aggressiivisuutta. Tuollaisessa tilanteessa alkuperäinen ilo vaihtuu nopeasti suruksi ja pettymyksen tunteeksi. 

Ystävät, kuten kaikki läheiset ihmiset elämässämme, toimivat peileinä paljastaen meille itsestämme sellaisia puolia, joita emme mielellämme itsessämme näkisi. Ikävästi yllätettynä sain siis sitä mitä tilasin, jotta oppisin tärkeän läksyn. En ollut halunnut nähdä itsessäni kateutta, vaan kuvittelin arrogantisti olevani tuon mielestäni varsin alhaisen tunteen yläpuolella.

Energian vetovoiman laki toimii viisaasti ja erehtymättömästi. Kateutta sain kokea monelta taholta ennen kuin tunnistin sen itsessäni. Mutta voi sitä itsesäälin määrää, ennen kuin tämän oivalluksen tein! Miten minua, joka aina olen osannut aidosti iloita toisten puolesta, voidaan kohdella näin epäreilusti, muistan ajatelleeni täysin ymmälläni. Näin jälkikäteen nämä pohdintani suorastaan huvittavat minua. Eikä kenellekään muulle kuin itselleni varmaankaan tullut yllätyksenä se, että olen kuin olenkin inhimillinen olento, kaikkine vikoineni ja puutteineni.

Ihmisen elämään kuuluvat kaikki tunteet, myös ne, joita olemme tottuneet ajattelemaan negatiivissävytteisesti. Eivät ne ole kiellettyjä. Jokainen meistä tuntee joskus vihaa, mustasukkaisuutta, kateutta, kostonhalua ja raivoa. Ne ovat ihan yhtä luonnollinen osa tunnekirjoamme kuin ilo, rakkaus, arvostus ja kiitollisuuskin.

Ratkaisevaa on se, kuinka suhtaudumme näihin ns. kiellettyihin tunteisiin. Jos kieltäydymme tunnistamasta niitä, ne voivat muuttua tuhoaviksi. Peili kääntyy pois itsestä ja äkkiä noiden tunteiden aiheuttaja muuttuukin mielessämme rumaksi ja inhottavaksi, ihmiseksi, josta on parempi pyrkiä eroon. Näin oma minäkuva säilyy tahrattomana, mutta millä hinnalla? 

On niin paljon helpompaa syyttää toista kuin suostua myöntämään omat kasvunpaikkansa. Maailmankaikkeudella on kuitenkin oma, ovela tapansa ohjata kehitystämme. Tulemme törmäämään samaan ongelmaan yhä uudestaan ja uudestaan, niin kauan, että suostumme katsomaan itseämme lähempää ja näkemään oman erehtyväisyytemme.

Kun oivalluksen lamppu on syttynyt, on helppoa edetä. Sellaista mitä ei tiedosta ei pysty muuttamaan. Vasta kun tunnistaa salatut varjopuolensa, voi alkaa työskennellä niiden parissa. On siis syytä olla itselleen äärimmäisen rehellinen, vaikka se tarkoittaakin huolella ja vaivalla rakennettujen kulissien kaatamista. Se on kuitenkin pieni hinta vapaudesta.

Kun tarkemmin peiliinsä katsoo, huomaa nimittäin, ettei oma kuva loppujen lopuksi niin ruma olekaan. Vain inhimillinen, mutta kuitenkin rohkea. Vastaan katsoo epävarma ihminen, joka on valmis ottamaan elämän tarjoaman kasvuhaasteen vastaan. Kateellinen voi valjastaa voimavaransa muuttaakseen elämäänsä haluamaansa suuntaan. Mustasukkainen voi alkaa työstää menneitä kokemuksiaan haurasta itsetuntoaan vahvistaakseen. Vihainen voi alkaa luoda rajoja ympärilleen.  

Ollaan kiitollisia ystävistämme, myös niistä, joiden avulla olemme tehneet näitä omaa kehitystämme eteenpäin vieviä oivalluksia. Siitäkin huolimatta, että he ovat saattaneet satuttaa meitä kovastikin niin tehdessään. Armahdetaan itseämme ja toisiamme. Annetaan ja pyydetään anteeksi, puolin ja toisin. Muistetaan kuitenkin, että meillä kaikilla on oikeus ympäröidä itsemme pikemminkin kasvuamme tukevilla kuin sitä rajoittavilla henkilöillä. Kynnysmatoksi ryhtyminen ei palvele kenenkään etua.

Uskalletaan siis myös päästää tarvittaessa irti, kaikessa ystävyydessä. Jotkut polut on tarkoitettu yhdessä kuljettaviksi vain tiettyyn pisteeseen saakka. Iloitaan siitä, että vierellämme on ihmisen mentävä paikka. Kuka ties suuresta maailmankaikkeudesta löytyy toinen, kaltaisesi, sielu sen täyttämään heti kun uskallat irrottautua menneestä ja suunnata katseesi tulevaan?

Valon Soturi ei kulje ihmisen kanssa joka haluaa hänelle pahaa.
Eikä häntä nähdä niiden seurassa jotka haluavat ”lohduttaa” häntä.
Hän karttaa ihmisiä jotka ovat hänen rinnallaan vain tappion hetkellä, 
sillä nuo vilpilliset ystävät haluavat todistaa, että heikkoudessa on hyvät puolensa. 
He tuovat jatkuvasti huonoja uutisia. 
He yrittävät alinomaa nujertaa Soturin itseluottamuksen esittämällä ”solidaarista”.
Todelliset ystävät ovat Soturin rinnalla aina, niin hyvinä kuin huonoina hetkinä. 
– Paulo Coelho

Olen jo pitemmän aikaa hämmästellyt nuoruuden käsitteen muuttumista. Kun ajattelen nuoruutta, ajattelen ikävuosia kahdenkympin molemmin puolin. Aikaa, jolloin elämässä on monia epävarmuustekijöitä, ovathan tulevat opiskelu-, työ- ja asuinpaikat vielä hämärän peitossa. Vähintään yhtä suurena kysymyksenä mielen taustalla väijyy se, löydänkö rinnalleni kumppanin – saanko kokea rakkautta?

Kuka minä olen ja mitä kohti haluan kulkea, kysyy nuori ihminen itseltään, ja ymmärrettävästi seilaa usein hämmennyksestä ahdistuksen kautta epätoivoon ja takaisin. Vielä ke­hit­ty­mis­pro­ses­sis­sa olevat aivot ja hormonien myllerrys ei ainakaan auta mieltä tyyntymään ja ajatuksia selkiytymään, vaikka ennalta tietämisen pakkopaita kuinka puristaisi. Tässä valossa nuoruusvuodet eivät suinkaan näyttäydy välttämättä elämän huolettomimpana aikana.

Älä usko lauluihin,
Ne tekee susta haaveilijan
Ne voi saada sut kaivelemaan asioita, joilta mielesi koittaa sua suojella
Niillä on taipumus sotkee kaikki ajatukset, jättää kaaokseen

Ja silti melkein kaikki alakoululaisista eläkeläisiin tuntuvat haluavan olla nuoria, tai ainakin nuorekkaita. Nuoruuteen liitetään kauneus, rikkaus, rakkaus, vauhti ja menestys. Ne jotka eivät ole nuoria, ovat ymmärtämättömiä lapsia tai pateettisia boomereita. Aikuisiksi itseään mieltäviä ei näy mailla halmeilla aikana, jolloin lähes nelikymppinen pääministerikin on yleisen mielipiteen mukaan nuori nainen.

Meistä jokainen
On polku jonnekin
Mutta viisaus on siinä että ymmärtää
Ketä seurata pitkään, milloin kääntyy pois
ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi
Itseesi matkustaa

Mistä tämä länsimaissa niin yleinen nuoruuden ihannointi oikein kumpuaa? Itäisissä kulttuureissa on aina osattu antaa arvoa elämänkokemuksen kautta kypsyneelle viisaudelle ja vanhempien ihmisten kunnioitus näkyy niin kodeissa kuin työpaikoillakin. Nuoremmat kysyvät vanhemmiltaan neuvoja ja ottavat niitä arvostaen vastaan.

Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys
kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia
Osa arvoitusta
Valot pimeyksien reunoilla

Voisiko nuoruuteen tarrautuminen kieliä pinnan alla kytevästä kuoleman pelosta? Erityisesti niiden kohdalla, jotka ovat jo laskennallisesti elämänsä keskivaiheilla, mutta jotka sitkeästi kieltävät oman vanhenemisensa. Johtaahan vanheneminen väistämättä kuolemaan, joka monille edustaa kaiken loppumista ja on siksi liian kauhistuttavaa edes ajateltavaksi.

Muista että ne
Kaikki suurimmat kauhut
On sun toiveittes peilikuvat, käännä ne
Ja kädestäs löydät niihin avaimet
Ja että on helpompi antaa muille anteeksi kuin jäädä kaunaan kiinni

Saan työssäni päivittäin todisteita siitä, että elämä ei lopu kehon kuolemaan. Keho vanhenee, väsyy, sairastuu ja lopulta sanoo sopimuksen irti, mutta se aito ydin, joka tekee minusta minut ja sinusta sinut, se jatkaa eteenpäin. Ajattelen, että keho on kuin ajoneuvo, jonka valitsemme tar­koi­tuk­sen­mu­kai­ses­ti kuhunkin elämään sopivaksi; joskus ajelemme nopealla urheiluautolla, toisinaan taas yskähtelevällä vanhalla pakulla. Molemmilla pääsee eteenpäin.

Fyysisen kuoleman jälkeen sielun elämä jatkuu toisessa ulottuvuudessa, korkeammassa vä­räh­te­ly­taa­juu­des­sa. Paikassa, jota voi ihan hyvin nimittää vaikka taivaan kodiksi. Sieltä käsin läheisemme pystyvät seurailemaan elämäämme maan päällä ja voivat myös tulla kertomaan meille omia viestejään. Se on hyvin lohdullista silloin, kun olemme juuri kokeneet jonkun läheisemme siirtymisen ajasta ikuisuuteen. Rakkaus yhdistää meidät toisiimme niin vahvoin säikein, etteivät ne katkea kehon elintoimintojen loppumiseen.

Sielu on opinhaluinen. Uskon, että tulemme tänne maan päälle useita kertoja, jotta saisimme kokemuksen siitä, minkälaista on elää erilaisissa kulttuureissa, eri puolilla maailmaa, erilaisissa yhteiskuntaluokissa, eri aikoina, eri sukupuolten elämää. Siksi myös jotkut tapaamistamme ihmisistä tuntuvat heti tutuilta ja luotettavilta, ja päinvastoin. Tuttujahan he ovatkin, vaikka tässä elämässä polut risteäisivät ensimmäistä kertaa.

Toinen syy useisiin inkarnaatioihin on sielun halu kehittyä; hioa niitä puoliaan jotka se itse näkee keskeneräisinä. Ja niitähän riittää! Omalla kohdallani yksi tällainen piirre on ollut joustavuus, jota olen toden teolla saanut elämäni varrella harjoitella. Ilokseni voin todeta, että olen jo oppinut paljon. Päinvastoin kuin ennen, suunnitelman A kaatuminen ei nykyisin juurikaan harmita minua, ja sen vuoksi B- ja C-vaihtoehdot putkahtavat yllättävän nopeasti mieleen. Asioillahan on taipumus järjestyä.

Ajatus useista elämistä johtaa siihen, että kiire haalia kaikki mahdolliset kokemukset tämän yhden elämän aikana hellittää. Aikaahan on, vaikka kuinka paljon. Sitä ei kuitenkaan ole tuhlattavaksi. Tämä elämä, mitä parhaillaan elämme, on kuitenkin meillä jokaisella täysin ainutkertainen tässä ajassa, tässä maassa, tässä ihmishahmossa. Olisikin hyvä pysähtyä välillä miettimään, miksi olen halunnut olla elossa juuri nyt. Mitä halusinkaan oppia? Mitä sellaista kohti uskaltaa, joka tuntuu pelottavalta, mutta samalla kutsuu puoleensa.

Sulla on sisälläs valtameren kokoinen voima,
jonka sä voit oppaaksesi valjastaa
Tää on pelkkä tyhjä kuori
Joka sun pitää täyttää

Monet käyttävät suuren osan elämästään kyselemällä itseltään ja muilta, mikä on se oma elämäntehtävä. Niin ison kysymyksen äärelle pysähtyminen saattaa joskus jopa lamauttaa niin, että vuosikausia kuluu oman hännän ympärillä pyöriessä, ja ahdistus sen kun kasvaa kun yksiselitteistä vastausta ei kuulu.

Ehkä helpompaa olisikin pilkkoa tuo kysymys muutamaan erilliseen osaan. Voisi aloittaa vaikka kysymällä itseltään, mikä tuottaa minulle iloa? Saanko voimaa ihmisistä vaiko yksinolosta? Mitä tehdessäni uppoudun työhön niin, että se tuntuu sillä hetkellä kaikista kiinnostavimmalta asialta maailmassa.

Elämäntehtävä saattaa hyvinkin löytyä tällaisten ajatuspolkujen päästä, ja harvoin vastauksena on yksi yksittäinen ammattinimike. Jos toisten ihmisten seura antaa sinulle lisää energiaa, voit löytää oman paikkasi yhtä hyvin matkailu-, ravintola-, hoito- tai joltain muulta asia­kas­pal­ve­lua­lal­ta, tai sitten tiimin jäsenenä jollain ihan muulla alalla.

Toinen lähestymistapa on tarkastella omia erityislahjojaan. Missä asioissa olen hyvä? Mikä on se lahja, jonka voin jakaa muun maailman kanssa? Mitä haluan jättää jälkeeni? Elämäntehtävähän saattaa löytyä myös ihan muualta kuin työelämästä, jolloin elämän tärkeimmäksi sisällöksi nouseekin työn sijasta vapaa-ajan toiminta vaikkapa urheiluseurassa tai hy­vän­te­ke­väi­syys­jär­jes­tös­sä. Tai se voi olla huolenpitoa lähipiirin apua tarvitsevista lapsista, vanhuksista tai sairaista.

Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys
kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia
Osa arvoitusta
Ja osa totuutta
Valot pimeyksien reunoilla
Ovat toisinaan himmeitä ja harvassa

Ehkäpä onnellisimmassa tilanteessa ovat ne luovien alojen edustajat, jotka eivät halua jäädä eläkkeelle lainkaan siitä syystä, että työ tuottaa heille niin paljon nautintoa. He ovat silloin onnistuneet yhdistämään nämä kaksi edellä mainittua tekijää, ilon ja lahjan jakamisen onnistuneella tavalla. Joskus siitä seuraa myös taloudellista runsautta, mutta ei aina. Olisikin hyvä kysyä itseltään myös, pystynkö elättämään itseni tehden tätä mitä teen.

Joskus elämä tekee valinnan puolestamme. Muistellessamme vaikkapa edesmennyttä Englannin kuningatarta mielen täyttää kunnioitus. Ei häneltä kysytty, eikä hän kysynyt, haluaako hän elää ennaltamäärätyn roolinsa mukaisesti. Hän hyväksyi osansa ja teki työnsä järkähtämättömällä ystävällisyydellä ja arvokkuudella. Hän suostui omalle paikalleen. Samalla tavoin esimerkiksi omaishoitaja saattaa suostua omaan raskaaseen rooliinsa jollain tasolla tietäen, että tästä on sovittu toisessa ulottuvuudessa.

Tää on valoista kirkkain, tää on loputon yö
Tää on sydämen lyönti
Tää on ajattomuus
Valot pimeyksien reunoilla
Valot pimeyksien reunoilla
Valot pimeyksien reunoilla
Ovat harvassa mutta olemassa

Monet viisaat henkiset opettajat ovat korostaneet omien ajatustemme voimaa: sitä, että valitsemme itse ajatuksemme, jotka puolestaan luovat tunteemme ja lopulta asenteemme. Jollet voi tehdä työksesi sitä mitä rakastat, voit kysyä mitä maailma tarvitsee, tai vielä suoraviivaisemmin opetella rakastamaan sitä mitä teet nyt. Se on mahdollista siten, että alkaa etsimään tekemästään työstä sen hyviä puolia. Aina on jotain, mistä voi olla kiitollinen.

Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys
kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia
Osa arvoitusta
Valot pimeyksien reunoilla
Älä usko lauluihin
-Toni Wirtanen

VINKKI:

Haasta itsesi tekemään jotakin mikä kutsuu. Jotain, mitä et ole aiemmin uskaltanut kokeilla. Jotain, mitä et valmiiksi osaa, etkä todellakaan tiedä, opitko edes. Tai huvittaako sinua koskaan toistaa kokemuksesi! Avaa ovi ja kurkista sisään. Vain siten voit tietää, pidätkö näkemästäsi.

Poistumalla mukavuusalueeltasi opit itsestäsi lisää. Tutustut paremmin siihen kuolemattomaan sieluun, joka on paljon enemmän kuin mitä luulitkaan. Kaiken ei tarvitse onnistua eikä kaikessa tarvitse olla hyvä. Riittää, että antaa itselleen mahdollisuuden kokeilla.

Huomenna vietämme puolisoni kanssa hopeahääpäivää, eli yhteistä taivalta on taitettu 25 vuotta. Katselen hääkuvaamme suurella hellyydellä; siinä kaksi onnellista nuorta ihmistä nojaa toisiinsa ja katsoo luottavaisena tulevaan. Sinä päivänä aurinko paistoi siniseltä taivaalta eikä yksikään pilvi varjostanut onneamme. Olimme niin varmoja siitä, että yhdessä olemme voittamattomia, että mikään ei voisi koskaan meitä horjuttaa.

Minä rakastan näitä
Iltojani kanssans sun
Kun hetken päässä aamu odottaa
Ja me nauramme ja
Silmiämme pyyhimme ja
Helppo huominen on unohtaa
Oomme taas kuin kaksi lasta
Jotka aikoinaan
Puolivahingossa lähti
Samaa tietä kulkemaan

Silloin emme tienneet sitä, minkä nyt tiedämme. Sitä, että onni on oikullinen vieras niin kauan kuin se ei lähde sisältä päin. Sitä, että vain itseään voi muuttaa, ja että sekin on kovan työn takana. Sitä, että toisen erilaisuus pakottaa kyseenalaistamaan omat periaatteet ja siten kasvamaan ihmisenä pienin askelin, hitaasti haparoiden. Sitä, että monta kertaa vuosien varrella tulee tilanteita, jolloin tekee mieli lyödä hanskat tiskiin ja laittaa lusikat jakoon.

Pitkät parisuhteet ovat tänä päivänä yhä harvinaisempia ja ehkä siksi niitä arvostetaan enemmän kuin aiemmin, vaikka eihän vuosien kuluttaminen saman ihmisen kanssa ole sinänsä mikään saavutus. Ennen pysyttiin yhdessä tavan vuoksi, nyt sama kumppani valitaan yhä uudelleen siksi, että halutaan olla yhdessä. Sitoutuminen on kova juttu. Vaikka eroaminen olisi ehkä näennäisesti joskus helpompaa, se on monessa tapauksessa turhaa, varsinkin jos samat ongelmat toistuvat myöhemmin uuden kumppanin kanssa.

Joskus toinen puolisoista erehtyy sekoittamaan kaksi asiaa keskenään ja luulee, että silloin kun oma kasvukriisi käynnistyy, on tullut oikea hetki laittaa kumppani kiertoon. Tilanne on kuitenkin itse asiassa päinvastainen. Silloin kun on hukassa omalta itseltään, kannattaisi mieluummin kääntyä kohti puolisoa eikä hänestä poispäin. Pitkään rinnalla kulkeneena ja valittunsa hyvin tuntevana hän on useimmiten se paras peili, jonka avulla jokainen meistä pystyy tutustumaan itseensä pintaa syvemmältä. Ei se aina helppoa ole, eikä kivaa.

Pysyvä ja turvallinen kumppani on lahjomaton peili. En aina ehkä pidä siitä kuvasta, mitä peili heijastaa, mutta hei – onko se peilin syytä jos naama on vino? Sen sijaan että kieltäisi näkemänsä ja sitkeästi tarrautuisi egoistiseen aina-oikeassa-olemisen -tarpeeseensa, voisiko kuvajaisensa viestin ottaa vastaan nöyrästi?

Hyväksyen sen, että jokainen meistä tekee virheitä. Ehkäpä juuri siksi, että niistä oppii. Senkin, että ei itse omista kaikkea maailman tietoa ja taitoa, vaan että parantamisen varaa löytyy monella saralla. Ja sen, että se on ihan ok. Oikeastaan paljon enemmän kuin ok, sillä hyvänen aika, tuo toinenhan vain jaksaa rakastaa kaikesta huolimatta.

Ja sä viet mut ikkunan luo
Ja sä sanot: ”me kai ollaan niin kuin nuo”
Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
Katsoo kevääseen, seisoo erillään
Ja kestää joka tuulen ja sään
Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
Katsoo kevääseen, seisoo erillään
Ja jossain alla maan
Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

Se on ihme, joka riemastuttaa ja tekee kiitolliseksi. Niin kiitolliseksi, että olen tänä päivänä taatusti vielä paljon onnellisempi kuin 25 vuotta sitten. Ehkäpä tuon ihmeen huomaamiseen ja arvostamiseen tarvitaan juurikin näitä kilometrejä? Näitä yhteisiä vuosia, jotka ovat punoneet meidät juuristamme yhteen, vaikka näennäisesti vietämmekin osan arjestamme ja joskus pieniä pätkiä lomistakin erillämme.

Fyysinen välimatka ei erota niin kauan kun meillä on aito halu rakentaa henkistä ja emotionaalista yhteyttä välillemme; jakaa ajatuksemme ja tunteemme sekä valita toisemme yhä uudelleen ja uudelleen. Näin rakkaus pysyy elävänä ja kumppani kiinnostavana vielä vuosienkin jälkeen.

Kaksi ylvästä ja nuorta
Varmoina on voimistaan
Taivaan kantta kohti kasvaneet
Ehkä vuodet ovat kuorta
Ja talvet viimoillaan
Hiukan ohuemmaks raapineet

Jos minun pitäisi antaa jonkinlainen elämänohje niille pareille, jotka vasta aloittelevat yhteistä taivaltaan, niin…. mitä sanoisin? Ehkä sen, että antakaa toisillenne tilaa. Antakaa kumppaninne olla sellainen kuin hän on ja iloitkaa erilaisuudestanne, sillä se ei ole uhka vaan pikemminkin mahdollisuus katsoa maailmaa toisesta näkökulmasta, jolloin omakin horisontti avartuu.

Pitäkää kiinni omista tärkeistä jutuistanne ja sallikaa tämä myös toisillenne. Jollei jommalla kummalla, saati kummallakaan, ole mitään omaa mielenkiinnon kohdetta, antakaa itsellenne ja toisillenne mahdollisuus niiden löytämiseen.

Jos saatte lapsia, muistakaa että he ovat teillä vain lainassa. Puoliso on se, joka jää rinnalle. Siksi kahdenkeskiset hetket ovat tärkeitä myös silloin, kun niiden järjestäminen tuntuu haasteelliselta. Omien juttujenne lisäksi siis etsikää ja löytäkää jokin yhteinen harrastus, josta molemmat todella nautitte. Tehkää siitä mieluisa, säännöllinen osa yhteistä elämäänne.

Älkää romahtako yhtä aikaa. Elämässä tulee väistämättä vastaan hetkiä, jolloin toinen on heikoilla. Toisen tehtävä on ottaa silloin hetkellinen vetovastuu kokonaan omille harteilleen ja pitää huolta siitä, että karavaani kulkee ja kaikkien perustarpeet tulevat suurin piirtein hoidetuiksi. Sen toisen tehtävä on silloin luottaa siihen, että näin todella tapahtuu. Normiarjessa kantakaa molemmat oma kortenne yhteiseen kekoon niin kuin luontevaa on, sallivasti ja joustavasti, itseänne ja toista kunnioittaen.

Puhukaa ja kuunnelkaa, ja huolehtikaa siitä, että molemmat kokevat tulevansa kuulluiksi ja nähdyiksi, ymmärretyiksi. Syleilkää ja silitelkää. Kehukaa ja kannustakaa. Olkaa kiinnostuneita toisen kuulumisista. Pussatkaa illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi. Olkaa samalla puolella, älkää toisianne vastaan. Olkaa ystäviä keskenänne.

Hääkutsumme teksti neljännesvuosisadan takaa kuului jotensakin näin:

Tänään otan puolisoksi ystäväni,
jonka kanssa nauran,
jonka keralla uneksin,
jonka vuoksi elän.

Yhäkin nuo sanat puhuttelevat, ja edelleen tykkäämme nauraa ja uneksia yhdessä. Enää emme kuitenkaan kuvittele elävämme toisiamme varten, vaan ymmärrämme paremmin oman paikkamme tässä suuressa maa­il­man­kaik­keu­des­sa.

Tajuamme senkin, että matkamme varrelle on osunut paljon enemmän onnea kuin ymmärrystä, ja siksi osaamme olla valtavan kiitollisia perheestämme ja näistä yhteisistä vuosistamme. Kiitos kaikesta tästä, jolle saamme pian kohottaa maljan. Minun maljani on ylitsevuotavainen.

Kuinka onkaan kaksi lasta
Matkan myötä muuttuneet
Se ihme on kai vasta
Oomme tänne selvinneet

Ja sä viet mut ikkunan luo
Ja sä sanot: ”mehän ollaan niin kuin nuo”
Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
Katsoo kevääseen, seisoo erillään
Ja kestää joka tuulen ja sään

Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
Katsoo kevääseen, seisoo erillään
Ja jossain alla maan
Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan
– Juha Tapio

VINKKI:

Voit kuunnella tästä ilmaista Puun voima-meditaatiota, jonka avulla pystyt maadoittumaan ja ankkuroitumaan kehoosi, jolloin mielesi automaattisesti rauhoittuu.

Anna alitajuntasi näyttää sinulle, minkälainen puu sinä olet, kun ammennat voimaa omista juuristasi. Riippumatta siitä, seisotko yksin vai oletko punonut juuresi yhteen jonkun toisen kanssa, olet arvokas. Tule tietoiseksi omasta hiljaisesta voimastasi tämän harjoituksen avulla.

Me kaikki elolliset olennot olemme yhteydessä toisiimme. Vakuutuin tästä jo pienenä tyttönä, kun tunsin voimakasta, sanatonta yhteyttä perheemme Tassu-koiran kanssa. Kummastelin hiljaa mielessäni sitä, miksi jotkut lapset pelkäsivät koiria – eivätkö he kuulleet niiden ajatuksia tai osanneet lukea niiden elekieltä, joka melkein aina kertoi eläimen ystävällisestä suhtautumisesta ihmiseen? Minulle koira oli paras ystävä, johon saatoin luottaa kuin kallioon silloinkin, kun elämäni ihmiset aiheuttivat minulle pahaa mieltä. Kun kaipasin hellyyttä, kiersin käteni koiran kaulaan. Sen olemassaolo toi minulle turvaa.

Äidiksi tultuani halusin, että omat lapseni saavat kasvaa samaan yhteyteen ihmisen ja eläimen välillä. Muutamia vuosia siinä meni, ennen kuin olin saanut mieheni vakuuttuneeksi koiran välttämättömästä tarpeellisuudesta perheellemme. Olimme kaikki onnellisen innostuksen vallassa, kun laumamme täydentyi Lilo-nimisellä leon­ber­gin­koi­ran­pen­nul­la lastemme ollessa 6- ja 8-vuotiaita. Pentu oli niin suloinen, että aivan ventovieraat ihmiset pysähtyivät taputtelemaan sitä ja juttelemaan sille haltioissaan.

Ja mikä upea koira siitä kasvoikaan! Itseensä luottava, suojelunhaluinen ja äidillinen. Lempeä jättiläinen, jolla ei ollut juurikaan miellyttämisen tarvetta, vaan rauhallinen harkinta sen suhteen, milloin kannattaa hötkyillä ja milloin taas antaa asioiden mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Ehdottoman lojaali omalle laumalleen, jonka sitkeät ve­si­pe­las­tus­yri­tyk­set usein toivat jännää lisämaustetta kesäisille uimareissuillemme.

Ihminenhän kantaa mukanaan niitä joita rakastaa,
he ovat aina läsnä ja maailma on täynnä helppoja
tilaisuuksia hel­lyy­de­no­soi­tuk­siin, se maksaa niin tuiki vähän ja saa niin paljon aikaan.
-Tove Jansson

Tällaista energiaa se perheeseemme toi, näin se meitä kasvatti kahdeksan vuoden ajan, kunnes sen aika maan päällä tuli täyteen ja se tassutteli sateenkaarisiltaa pitkin suojelemaan meitä toisesta ulottuvuudesta käsin. Ikävä ja menetyksen tunne oli niin raastava, että silmäni kyyneltyvät vieläkin tätä kirjoittaessani. Onneksi laumaamme oli neljä vuotta ennen Lilon kuolemaa liittynyt espanjanvesikoira Nappi, jolle palvotun emohahmon menetys oli yhtä kova pala kuin meille muillekin. Sen kanssa lohdutimme toinen toisiamme suuressa surussamme, hitsautuen entistä tiiviimmin sitein yhteen.

Nappi on omalla esimerkillään opettanut meille herkkyyttä sekä lupaa tarvita läheisiä sieluja. Se on näyttänyt meille kuinka olla haavoittuva ja luottavainen samaan aikaan ja siten auttanut meitä hyväksymään sen osan itseämme, joka on pieni ja pelokas.

Nappi selvisi lähes ehjin nahoin kahdeksan päivää kestäneestä karkumatkastaan, jolle se rynnisti paniikissa uudenvuoden raketin säikäyttämänä ollessaan vuosia sitten äitini hoidossa ulkomaanmatkamme ajan. Se osoitti pelostaan huolimatta suurta rohkeutta ja sitkeyttä – ominaisuuksia, joita tarvitaan vasta silloin kun hätä on suurin.

Vieraalla seudulla päämäärättömästi juostessa sitä uhkasivat heikot jäät, kovat pakkaset ja jopa lähistöllä liikkunut susilauma. Pelon läpi kulkeneen olennon sisältä päin rakentunutta voimaa ei mikään mahti maailmassa voi horjuttaa. Vaikka rakettien pauke saa edelleen siinä aikaan halun piiloutua pahalta maailmalta, luottamus läheisiltä saatavaan tukeen kantaa silloinkin pahojen paikkojen yli.

Jos ihminen ei joudu jyrkänteen partaalle,
ei hänen selkäänsä kasva siipiä.
-Niko Kazantakis

Aina leikkiin valmis Nappi täyttää pian yksitoista vuotta ja säteilee nykyisin sellaista viisautta ja hiljaista arvovaltaa, jota nuorempi koiramme, viisivuotias val­koi­nen­pai­men­koi­ra Ainu vaistomaisesti kunnioittaa ja tottelee. Ainu liittyi laumaamme nuorena aikuisena ja sen perusturvallisuuden tunteen vahvistamiseksi olemme joutuneet tekemään töitä. Aiemmin seitsemän koiran laumassa asemastaan kilpailemaan tottunut koira pelkäsi meille tullessaan alituisesti, ettei se saa osakseen riittävästi huomiota ja huolenpitoa ja että kotiimme tulevat vieraat uhkaavat sen asemaa lauman jäsenenä.

Ainun kasvun seuraaminen on ollut meille paras muistutus siitä, että rakkaus ja rajat ovat kovaa valuuttaa, ja että jatkuvuus luo turvan tunnetta niin ihmiselle kuin eläimellekin. Nykyään Ainu on aina ja kaikkeen valmis, innokkaasti osaa ottava, utelias otus.

Sen elämä on loputtoman kiinnostavaa, jännittävää seikkailua silloinkin kun mitään ei varsinaisesti tapahdu.

Ainu on aina valmis liikkumaan ja pitämään hauskaa. Se ei kyseenalaista sitä haluaako joku sen seuraa, vaan ottaa tarvitsemansa ajan ja tilan niin aseistariisuvalla innolla ja itsevarmuudella, ettei sen tunkeilusta voi mitenkään olla ilahtumatta. Sillä on tarve pitää oma lauma koossa ja huolehtia siitä, että kaikilla on asiat hyvin. Se pursuu elämäniloa ja -riemua, joka on onneksemme hyvin tarttuvaa.

Elämää pitää tarrata liepeestä ja sanoa:
”Mukana ollaan. Antaa mennä!”
-Maya Angelou

Kuinka siunattuja olemmekaan, että olemme saaneet jakaa elämämme näiden eläinystävien kanssa. Kaikki koiramme ovat opettaneet meitä eri tavalla, eri asioissa. Ne ovat näyttäneet meille omalla esimerkillään, missä voimme kehittyä ja kasvattaneet meitä kärsivällisyydessä, suvaitsevaisuudessa ja rakkaudessa. Kuinka kiitollinen olenkaan siitä, ettei jo aikuisten lastemme kasvatusvastuu ole jäänyt pelkästään minun ja mieheni välillä osaamattomiin käsiin, vaan että nämä monin verroin viisaammat ja rakkaudellisemmat olennot ovat auttaneet meitä tässä tärkeässä toimessamme.

Vain aniharvat tietävät miten minkäkin pitää olla,
ja vain muutamat selviävät kaikesta omin neuvoin.
-Tove Jansson

Yhteinen opintomatkamme jatkuu. Kesän seikkailut kutsuvat!

VINKKI:

Mitä sinä kaipaat elämääsi lisää? Kun haluat vahvistaa jotain ominaisuutta itsessäsi, voit tehdä sen kuvittelemalla hetken ajan olevasi jokin eläin, joka olemuksellaan ilmentää toivomaasi ominaisuutta. Minkälaisia ominaisuuksia haluaisit omata? Tuntuuko, että tarvitsisit juuri nyt pöllön viisautta, karhun voimia, suden vaistoja, joutsenen ylväyttä vaiko ehkä kissan notkeutta?

Onko sinulla nyt tai onko sinulla ollut lemmikkieläin, jolta saamaasi opetusta haluaisit vahvistaa? Voit kuunnella välilehdeltä Me­di­taa­tio­har­joi­tuk­sia löytyvää, ilmaista Voimaeläin-meditaatiota, jonka avulla pystyt miellyttävästi voimistamaan tätä sinussa jo nyt olemassa olevaa energiaa.

Huomaa, että toivomasi ominaisuudet ja siten myös kuvittelemasi eläin voivat vaihtua vaikka päivittäin. Anna itsellesi lupa heittäytyä leikkimielisesti tähän harjoitukseen! Tee muistiinpanoja ja havainnoi sitä, mikä sinussa on tulossa pintaan. Saatat yllättyä =)

Lehtien palstoilta tai sosiaalisen median päivityksistä näemme sen, mitä meille halutaan näyttää: kiiltokuvan, joka harvoin kertoo koko totuutta. Tätä kuvaa pidämme yllä usein myös tuttavia kohdatessamme, eivätkä ystävätkään aina ole kovin hyvin perillä siitä, mitä meille oikeasti kuuluu. Ulkopuolelle näkyy vain jäävuoren huippu.

Aivan kuten jäävuoreen, meidän kaikkien elämään kuuluu paljon sellaista, mitä ulkopuoliset eivät voi nähdä. Ainakin kaksi kolmasosaa jää pinnan alle, katseiden ulottumattomiin. Monet eivät itsekään uskalla tutkia oman jäävuorensa pinnan alaista osaa, vaan tyytyvät elämään ulkoaohjautuvasti uskoen todeksi sen, mitä kanssakulkijat heille omana näkemyksenään vahvistavat. Sinä olet sellainen ja sellainen ihminen lähimmäisen suusta kuultuna – se on kuin Jumalan sanaa niille, jotka eivät itseään vielä kovin hyvin tunne.

Kun sukeltaa tutkimaan oman todellisen olemuksensa ydintä, yllättyy kerta toisensa jälkeen. Löytää itsestään puolia, joista ei aiemmin ole ollut lainkaan tietoinen. Monta kertaa joutuu pettymään, kun uskaltaa katsoa itseään sellaisena kuin todellisuudessa on; keskeneräisenä ja heikkona ihmisenä, jota kuitenkin ajaa halu kehittyä parempaan suuntaan.

Ajan myötä, rohkeuden kasvaessa ja sukellustaitojen harjaantuessa, saattaakin törmätä aarteisiin, kun tutustuu itseensä ja saa selville oman totuutensa. Kuulee oman äänensä, joka on aiemmin ollut vain pientä piipitystä sellaisissa tilanteissa, joissa pahiten rikkoo itseään vastaan. Tulee sinuiksi omien tunteidensa kanssa ja tajuaa helpottuneena, ettei niissä ole mitään pelättävää, sillä eihän yksikään kohdattu tunne ei jää pysyvästi päälle.

Kun kuorta ytimen paljastamiseksi on riittävästi raaputettu, tapahtuu kuin jäävuorelle lämpimien, keväisten virtojen vaikutuksesta; kaikki kääntyy ympäri. Se, mikä vielä äsken oli piilossa pidettävää, nouseekin pintaan, katseille alttiiksi. Juuri ne ominaisuudet, joita aiemmin itsessään salaili ja häpeili, ovatkin minuuden kovaa ydintä, oman ainutkertaisen persoonallisuuden rakennuspuita.

Minä olen hävennyt hirveästi omaa herkkyyttäni. Pidin itseäni säälittävänä itkupillinä, kun en kykene kuivin silmin katsomaan edes lasten elokuvia, ja yritin karaistua vaikuttaakseni kovemmalta ja vahvemmalta kuin olenkaan. Sekoitin mielessäni herkkyyden heikkouteen, ominaisuuteen jota salaa halveksin sekä itsessäni että muissa. Häpeä nosti olemuksestani esiin ankaruuden ja perfektionismin sekä rakensi ympärilleni armottomuuden kuoren.

Vasta myöhemmin olen kasvanut ymmärtämään, että herkkyyden näyttäminen ja siten haavoittuvaksi uskaltautuminen onkin itse asiassa mitä suurinta vahvuutta. Ja että minun ei niinkään tarvitse kehittää itseäni, vaan pikku hiljaa, lempeästi raivata esteitä sen hyväksyvän rakkauden tieltä, jota sisimmässäni on aina ollut. Purkaa kulissit ja hylätä roolit, joiden kannatteleminen on aivan turhaan estänyt elämänenergiani vapaata virtailua.

Kun hyväksyy itsensä, tarve piilotella toisten selän takana poistuu. Silloin ymmärtää oman arvonsa ja on valmis toteuttamaan itseään kaikilla elämänalueilla ilman, että turhaan karsii ja rajoittaa omaa ainutkertaista olemustaan itseään pienentämällä. On aidosti sitä mitä on ja antaa valonsa loistaa. Sellaisen ihmisen lähellä on toisenkin hyvä olla. Aitona, kokonaisena omana itsenään.

Japanissa on jo satojen vuosien ajan ollut tapana korjata haljenneita astioita liittämällä rikkoutuneet palaset yhteen kullalla. Säröjä ja halkeamia ei yritetä häivyttää, vaan niitä päinvastoin korostetaan. Säröt, kolhut, haavat ja halkeamat tekevät meistä ihmisistäkin ainutlaatuisia, omia itsejämme.

Mitä jos uskaltaisinkin sulattaa kuoreni ja paljastaa ne pehmeät kohtani, joita olen pitänyt piilossa? Mitä jos sisäistäisin, että yksityinen on yleistä, ja että jokaista kuoliaaksi vaikenemaamme asiaa kohti meille löytyy maailmasta taatusti tuhansia kohtalotovereita. Ihmisiä, jotka kamppailevat samojen kysymysten parissa ja luulevat olevansa yksin.

Minä olen herkkä aistimaan energioita. Jos joku haluaa sen perusteella leimata minut foliohattu päässä leijuvaksi, vähä-älyiseksi hörhöksi, enhän minä sille mitään voi. Miksi sen pitäisi siis rajoittaa sitä, mitä sanon tai teen, miten olen ja elän. Tärkeämpää on, mitä itse itsestäni ajattelen.

Voin olla kevätaamun huikaiseva kirkkaus
tai samea tahra ikkunalasissa.

Voin olla linnun laulu pihapuussa
tai hälytysajoneuvon kimeä ujellus.

Voin olla pehmoinen pyyhe kostealla iholla
tai saunan kynnyksestä kipeästi kohoava naula.
Supervoimani on kyky tehdä valintoja.
– Merja Nuora

VINKKI:

Kun kohtaat hankalia tunteita, pyri nimeämään ne. Oletko surullinen vai kenties vihainen? Havainnoi uteliaana, minkälaisia kehollisia tuntemuksia tunteeseen liittyy. Tuntuuko se lämpönä tai viileytenä, tai ehkä pistelynä tai kihelmöintinä? Tunne voi ilmentyä myös kipuna. Missä kohtaa kehoasi se tuntuu?

Sen jälkeen on helpompaa havahtua tiedostamaan esimerkiksi oma stressitila vaikkapa siitä, että huomaa purevansa hampaita yhteen, nostavansa hartioita korviin tai pidättelevänsä hengitystä.

Tiedostamisen myötä ovi muutokseen aukeaa. Kun huomaat jännityksen kehossasi, voit kysyä itseltäsi, mitä juuri nyt on nousemassa pintaan. Mikä tunne saa aikaan tämän kehollisen reaktion? Minkälainen ajatus laukaisee tuon tunteen? Onko ajatuksesi totta, vai jotain mitä olet tottunut uskomaan?

Tunnetyöskentelyn tukena voit kuunnella ohesta löytyvää, ilmaista Hyväksynnän silmälasit -meditaatiota.

Meditaation avulla avulla kiinnityt tähän hetkeen, palaat läsnäolevaksi omaan kehoosi sekä tarjoat itsellesi tukea ja hyväksyntää.

Kuuntele sitä halutessasi vaikka päivittäin seuraavien viikkojen ajan. Aina harjoituksessa oltuasi kirjoita ylös se viesti, minkä itsellesi kulloinkin halusit sanoa. Millä tavoin se muuttuu matkan varrella?

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 1-2022

Minulla oli onni ja ilo päästä kahden vuoden tauon jälkeen käymään kesässä keskellä talvea, kun matkustimme mieheni kanssa kauan odottamallemme lomalle Thaimaahan vähän ennen joulua. Matka oli varattu lähes vuotta aiemmin yhtenä niistä synkän pimeistä päivistä, kun emme vielä tienneet kuinka kauan puolisoni toipuminen kestää tai edes sitä, toipuuko hän. Kotimaisen matkanjärjestäjän peruutusehdot olivat sen verran joustavat, että päätimme uskaltaa.

Se oli viime vuoden paras päätös. Aina kun tuli jokin takaisku, pystyimme mielikuvissamme siirtämään itsemme paratiisirannalle ja muistuttelimme toinen toisiamme, että 327 päivän päästä kävelemme käsi kädessä kohti auringonlaskua. Istumme rantaravintolassa herkullinen ruoka-annos tai ehkäpä sateenvarjolla varustettu kylmä drinkki edessämme. Enää 240 päivää, sitten 113 päivää, kunnes päiviä oli enää parikymmentä jäljellä. Siihen saakka olimme sitä mieltä, että pelkkä loman odottaminen oli jo tuonut mukanaan niin paljon onnen tunteita, että olisi lopulta samantekevää, pääsemmekö matkaan vai emme. Totta, mutta olen silti valtavan kiitollinen siitä, että unelmamme toteutui.

Reissu oli yllättävän kehollinen kokemus. Osittain Mindfulness-opintojeni sitouttamana minun ”täytyi” joogata joka päivä. Ihmeekseni en vastustanut ajatusta yhtään, vaan päätin tehdä vajaan tunnin kestävän harjoituksen heti herättyäni, jotta loppupäivä jää vapaaksi. Olin sitoutunut ja tein sen mitä piti, heti aamusta. Onneksi, sillä harjoitukset tehoavat vain jos niitä tekee. Aivomme muokkautuvat samaa tahtia kun mieli hiljenee ja pakkopullista tuleekin mukavia rutiineja, vähän niin kuin suihkussa käymisestä tai hampaiden pesemisestä. Ne ovat hyväksi meille, juu, mutta sen lisäksi miellyttäviä, oloamme parantavia arjen pieniä iloja.

Sain nauttia myös tutusta lomahuvistani, kävelyretkistä veden rajassa. Paljain jaloin! Mikä nautinto se onkaan. Varpaani riemuitsivat, kun ne saivat uppoutua auringon lämmittämään hiekkaan. Tunsin suunnatonta nautintoa kävellessäni haaleassa rantavedessä, laineiden liplatus nilkoissani. Aistin ympäristön kaikenkattavan lämmön koko kehollani, kuten joskus oikein hyvän saunan lauteilla istuessa. Mitä vähemmän oli vaatteita päällä, sen miellyttävämmäksi olotilani tunsin. Rannalla pärjäsi hyvin pelkässä uimapuvussa, ja ympäristöä tutkiessa sortsit ja t-paita osoittautuivat käytännöllisimmäksi loma-asuksi.

En ole pukeutunut sortseihin ikuisuuksiin, varmaan viiteentoista-kahteenkymmeneen vuoteen. En, vaikka olisin toki halunnut. Syynä tähän on ollut se, että olen hävennyt reisiäni. Ja voin kertoa, että reiteni eivät ole ainakaan kaunistuneet sinä aikana kun olen piilotellut niitä pitkien lahkeiden ja hameenhelmojen suojissa. Ne eivät vain enää haittaa minua siinä määrin, että olisin valmis riistämään itseltäni ilon pukeutua niin kuin haluan, sään mukaisesti.

Minun on ollut vaikeaa olla kameran edessä, sillä olen löytänyt omasta olemuksestani paljon muutakin kritisoitavaa ja tuomittavaa. Tämä on siksikin kurjaa, että mieheni on innokas valokuvaaja ja ymmärrän, että hänestä on tylsää kuvata pelkkiä maisemia. Tällä kertaa oli toisin. En paennut kameraa. Jälkeenpäin otoksia katsellessa näin lähinnä oman luottavaisen katseeni, joka suuntautui kohti rakasta kuvaajaa. Ja kun katsoin kuvista itseäni hänen silmillään, tunsin itseni kauniiksi ja kaikella tapaa aivan ihanaksi.

Entäs jos olenkin ollut
kaikki nämä vuodet ihana
jos olin ihana vauva
ihana taapero ihana teini
ihana neitokainen
ja jos nyt keski-ikää käydessäni
huomaan puhella hellästi
tuolle pienelle minussa
ehkä ehdin vielä monta vuotta
olla oikein tosissani
ja leikillänikin
ihana!
– Kesken, Elina Salminen

Minun sisäisessä maailmassani on tapahtunut perustavanlaatuinen muutos. Luulin vuosia, etten tule ikinä karistamaan itseinhon rippeitä, mutta nyt huomaan sen tapahtuneen. Mikä on saanut tuon muutoksen aikaan? Sitkeä työskentely oman itsen hyväksymiseksi. Sen rakkauden, mitä tunnen lähimmäisiäni kohtaan, laajentaminen myös omaa itseäni koskevaksi. Se on ihan mahdollista.

Ja jos se on mahdollista minulle, se on mahdollista myös sinulle, ystäväni. Kokeile vaikka! Takaan, että et tule katumaan. Sillä ihana, niin ihana, olet sinäkin. Eikä sillä ole mitään väliä, kuinka kauan olet kuunnellut sitä entistä häijyä, sättivää ääntä sisälläsi. Tänään on aika vaihtaa kanavaa!

VINKKI:

Pysähdy kerran päivässä peilin eteen. Ota kaikessa rauhassa katsekontakti ja sano ääneen itsellesi jotain kaunista, esim. ”Sinä olet ihana, viisas ja rakas. Teet parhaasi ja se riittää. Sinä riität, juuri tuollaisena kuin nyt olet. Sinun ei tarvitse muuttua ansaitaksesi rakkauteni. Minä olen sinun tukenasi, nyt ja aina.” Katso edelleen itseäsi silmiin ja valitse myötätunto. Anna sen näkyä katseessasi.

Voit halutessasi lisätä rakkaushormoni oksitosiinin tuotantoa ja samalla silittää itseäsi käsivarsista, poskesta tai hiuksista. Sinun ei tarvitse odottaa saavasi hyväksyvää kosketusta muualta, vaan voit halata itseäsi ja tuntea rakkauden leviävän sydämestäsi koko olemukseesi. Jää hetkeksi nauttimaan tuosta tunteesta. Lopuksi hymyile itsellesi.

Toista seuraavana päivänä käyttäen samoja tai eri sanoja. Vaikka et aluksi uskoisi omaa viestiäsi, jatka silti. Sinä kuulet nämä kannustavat sanat, ja jonain päivänä ne ovat sinulle täyttä totta.