Ystävyys on yksi niitä harvoja asioita, joita voi kuvailla sanoilla elämää suurempi. Se johtuu siitä, että ystävyys on eräs rakkauden laji. Ystävyysrakkaus, filos, eroaa romanttisesta rakkaudesta oikeastaan vain siinä, että siitä puuttuu fyysisen yhteyden lisäksi parisuhderakkauteen kuuluva rajoittava elementti: ystävyyssuhteet eivät ole monogaamisia. (Eivät tosin kaikki parisuhteetkaan, mutta se on jo toinen juttu.)
Ystävien kesken jaetaan ilot ja surut, ja usein ystävyyden mittarina pidetäänkin sitä, kuinka hyvin ystävä osaa toistaan vaikeina hetkinä tukea. Kun elämä kohtelee kaltoin, tuntuu hyvältä saada lohtua ystävän ymmärtävistä sanoista ja lämpimästä myötäelämisestä. Kun on hetken saanut itkeä ystävän olkapäätä vasten, on helpompaa käydä taas tuulta päin ja selvittää elämän eteen tuomat haasteet, yksi kerrallaan. Tällaiset kokemukset ovat omiaan syventämään ystävyyttä ja luomaan uskoa siihen, että kaikesta voi selvitä. Hiukan vahvempana, vähän viisaampana ja taas yhtä uutta kokemusta rikkaampana.
Itse olen taipuvainen pitämään ystävyyden puntarina pikemminkin ilon kuin surun jakamista. Olen joutunut muutaman kerran karvaasti pettymään, kun olen halunnut jakaa elämääni kohdanneen myönteisen asian läheisenä pitämäni ystävän kanssa. Siinä missä odotin ystävän reaktioksi innostusta ja onnellisuutta puolestani, myötäiloa, sainkin kokea väheksyntää, epäilyjä ja jopa aggressiivisuutta. Tuollaisessa tilanteessa alkuperäinen ilo vaihtuu nopeasti suruksi ja pettymyksen tunteeksi.
Ystävät, kuten kaikki läheiset ihmiset elämässämme, toimivat peileinä paljastaen meille itsestämme sellaisia puolia, joita emme mielellämme itsessämme näkisi. Ikävästi yllätettynä sain siis sitä mitä tilasin, jotta oppisin tärkeän läksyn. En ollut halunnut nähdä itsessäni kateutta, vaan kuvittelin arrogantisti olevani tuon mielestäni varsin alhaisen tunteen yläpuolella.
Energian vetovoiman laki toimii viisaasti ja erehtymättömästi. Kateutta sain kokea monelta taholta ennen kuin tunnistin sen itsessäni. Mutta voi sitä itsesäälin määrää, ennen kuin tämän oivalluksen tein! Miten minua, joka aina olen osannut aidosti iloita toisten puolesta, voidaan kohdella näin epäreilusti, muistan ajatelleeni täysin ymmälläni. Näin jälkikäteen nämä pohdintani suorastaan huvittavat minua. Eikä kenellekään muulle kuin itselleni varmaankaan tullut yllätyksenä se, että olen kuin olenkin inhimillinen olento, kaikkine vikoineni ja puutteineni.
Ihmisen elämään kuuluvat kaikki tunteet, myös ne, joita olemme tottuneet ajattelemaan negatiivissävytteisesti. Eivät ne ole kiellettyjä. Jokainen meistä tuntee joskus vihaa, mustasukkaisuutta, kateutta, kostonhalua ja raivoa. Ne ovat ihan yhtä luonnollinen osa tunnekirjoamme kuin ilo, rakkaus, arvostus ja kiitollisuuskin.
Ratkaisevaa on se, kuinka suhtaudumme näihin ns. kiellettyihin tunteisiin. Jos kieltäydymme tunnistamasta niitä, ne voivat muuttua tuhoaviksi. Peili kääntyy pois itsestä ja äkkiä noiden tunteiden aiheuttaja muuttuukin mielessämme rumaksi ja inhottavaksi, ihmiseksi, josta on parempi pyrkiä eroon. Näin oma minäkuva säilyy tahrattomana, mutta millä hinnalla?
On niin paljon helpompaa syyttää toista kuin suostua myöntämään omat kasvunpaikkansa. Maailmankaikkeudella on kuitenkin oma, ovela tapansa ohjata kehitystämme. Tulemme törmäämään samaan ongelmaan yhä uudestaan ja uudestaan, niin kauan, että suostumme katsomaan itseämme lähempää ja näkemään oman erehtyväisyytemme.
Kun oivalluksen lamppu on syttynyt, on helppoa edetä. Sellaista mitä ei tiedosta ei pysty muuttamaan. Vasta kun tunnistaa salatut varjopuolensa, voi alkaa työskennellä niiden parissa. On siis syytä olla itselleen äärimmäisen rehellinen, vaikka se tarkoittaakin huolella ja vaivalla rakennettujen kulissien kaatamista. Se on kuitenkin pieni hinta vapaudesta.
Kun tarkemmin peiliinsä katsoo, huomaa nimittäin, ettei oma kuva loppujen lopuksi niin ruma olekaan. Vain inhimillinen, mutta kuitenkin rohkea. Vastaan katsoo epävarma ihminen, joka on valmis ottamaan elämän tarjoaman kasvuhaasteen vastaan. Kateellinen voi valjastaa voimavaransa muuttaakseen elämäänsä haluamaansa suuntaan. Mustasukkainen voi alkaa työstää menneitä kokemuksiaan haurasta itsetuntoaan vahvistaakseen. Vihainen voi alkaa luoda rajoja ympärilleen.
Ollaan kiitollisia ystävistämme, myös niistä, joiden avulla olemme tehneet näitä omaa kehitystämme eteenpäin vieviä oivalluksia. Siitäkin huolimatta, että he ovat saattaneet satuttaa meitä kovastikin niin tehdessään. Armahdetaan itseämme ja toisiamme. Annetaan ja pyydetään anteeksi, puolin ja toisin. Muistetaan kuitenkin, että meillä kaikilla on oikeus ympäröidä itsemme pikemminkin kasvuamme tukevilla kuin sitä rajoittavilla henkilöillä. Kynnysmatoksi ryhtyminen ei palvele kenenkään etua.
Uskalletaan siis myös päästää tarvittaessa irti, kaikessa ystävyydessä. Jotkut polut on tarkoitettu yhdessä kuljettaviksi vain tiettyyn pisteeseen saakka. Iloitaan siitä, että vierellämme on ihmisen mentävä paikka. Kuka ties suuresta maailmankaikkeudesta löytyy toinen, kaltaisesi, sielu sen täyttämään heti kun uskallat irrottautua menneestä ja suunnata katseesi tulevaan?
Valon Soturi ei kulje ihmisen kanssa joka haluaa hänelle pahaa.
Eikä häntä nähdä niiden seurassa jotka haluavat ”lohduttaa” häntä.
Hän karttaa ihmisiä jotka ovat hänen rinnallaan vain tappion hetkellä,
sillä nuo vilpilliset ystävät haluavat todistaa, että heikkoudessa on hyvät puolensa.
He tuovat jatkuvasti huonoja uutisia.
He yrittävät alinomaa nujertaa Soturin itseluottamuksen esittämällä ”solidaarista”.
Todelliset ystävät ovat Soturin rinnalla aina, niin hyvinä kuin huonoina hetkinä.
– Paulo Coelho