Huomenna vietämme puolisoni kanssa hopeahääpäivää, eli yhteistä taivalta on taitettu 25 vuotta. Katselen hääkuvaamme suurella hellyydellä; siinä kaksi onnellista nuorta ihmistä nojaa toisiinsa ja katsoo luottavaisena tulevaan. Sinä päivänä aurinko paistoi siniseltä taivaalta eikä yksikään pilvi varjostanut onneamme. Olimme niin varmoja siitä, että yhdessä olemme voittamattomia, että mikään ei voisi koskaan meitä horjuttaa.
Minä rakastan näitä
Iltojani kanssans sun
Kun hetken päässä aamu odottaa
Ja me nauramme ja
Silmiämme pyyhimme ja
Helppo huominen on unohtaa
Oomme taas kuin kaksi lasta
Jotka aikoinaan
Puolivahingossa lähti
Samaa tietä kulkemaan
Silloin emme tienneet sitä, minkä nyt tiedämme. Sitä, että onni on oikullinen vieras niin kauan kuin se ei lähde sisältä päin. Sitä, että vain itseään voi muuttaa, ja että sekin on kovan työn takana. Sitä, että toisen erilaisuus pakottaa kyseenalaistamaan omat periaatteet ja siten kasvamaan ihmisenä pienin askelin, hitaasti haparoiden. Sitä, että monta kertaa vuosien varrella tulee tilanteita, jolloin tekee mieli lyödä hanskat tiskiin ja laittaa lusikat jakoon.
Pitkät parisuhteet ovat tänä päivänä yhä harvinaisempia ja ehkä siksi niitä arvostetaan enemmän kuin aiemmin, vaikka eihän vuosien kuluttaminen saman ihmisen kanssa ole sinänsä mikään saavutus. Ennen pysyttiin yhdessä tavan vuoksi, nyt sama kumppani valitaan yhä uudelleen siksi, että halutaan olla yhdessä. Sitoutuminen on kova juttu. Vaikka eroaminen olisi ehkä näennäisesti joskus helpompaa, se on monessa tapauksessa turhaa, varsinkin jos samat ongelmat toistuvat myöhemmin uuden kumppanin kanssa.
Joskus toinen puolisoista erehtyy sekoittamaan kaksi asiaa keskenään ja luulee, että silloin kun oma kasvukriisi käynnistyy, on tullut oikea hetki laittaa kumppani kiertoon. Tilanne on kuitenkin itse asiassa päinvastainen. Silloin kun on hukassa omalta itseltään, kannattaisi mieluummin kääntyä kohti puolisoa eikä hänestä poispäin. Pitkään rinnalla kulkeneena ja valittunsa hyvin tuntevana hän on useimmiten se paras peili, jonka avulla jokainen meistä pystyy tutustumaan itseensä pintaa syvemmältä. Ei se aina helppoa ole, eikä kivaa.
Pysyvä ja turvallinen kumppani on lahjomaton peili. En aina ehkä pidä siitä kuvasta, mitä peili heijastaa, mutta hei – onko se peilin syytä jos naama on vino? Sen sijaan että kieltäisi näkemänsä ja sitkeästi tarrautuisi egoistiseen aina-oikeassa-olemisen -tarpeeseensa, voisiko kuvajaisensa viestin ottaa vastaan nöyrästi?
Hyväksyen sen, että jokainen meistä tekee virheitä. Ehkäpä juuri siksi, että niistä oppii. Senkin, että ei itse omista kaikkea maailman tietoa ja taitoa, vaan että parantamisen varaa löytyy monella saralla. Ja sen, että se on ihan ok. Oikeastaan paljon enemmän kuin ok, sillä hyvänen aika, tuo toinenhan vain jaksaa rakastaa kaikesta huolimatta.
Ja sä viet mut ikkunan luo
Ja sä sanot: ”me kai ollaan niin kuin nuo”
Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
Katsoo kevääseen, seisoo erillään
Ja kestää joka tuulen ja sään
Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
Katsoo kevääseen, seisoo erillään
Ja jossain alla maan
Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan
Se on ihme, joka riemastuttaa ja tekee kiitolliseksi. Niin kiitolliseksi, että olen tänä päivänä taatusti vielä paljon onnellisempi kuin 25 vuotta sitten. Ehkäpä tuon ihmeen huomaamiseen ja arvostamiseen tarvitaan juurikin näitä kilometrejä? Näitä yhteisiä vuosia, jotka ovat punoneet meidät juuristamme yhteen, vaikka näennäisesti vietämmekin osan arjestamme ja joskus pieniä pätkiä lomistakin erillämme.
Fyysinen välimatka ei erota niin kauan kun meillä on aito halu rakentaa henkistä ja emotionaalista yhteyttä välillemme; jakaa ajatuksemme ja tunteemme sekä valita toisemme yhä uudelleen ja uudelleen. Näin rakkaus pysyy elävänä ja kumppani kiinnostavana vielä vuosienkin jälkeen.
Kaksi ylvästä ja nuorta
Varmoina on voimistaan
Taivaan kantta kohti kasvaneet
Ehkä vuodet ovat kuorta
Ja talvet viimoillaan
Hiukan ohuemmaks raapineet
Jos minun pitäisi antaa jonkinlainen elämänohje niille pareille, jotka vasta aloittelevat yhteistä taivaltaan, niin…. mitä sanoisin? Ehkä sen, että antakaa toisillenne tilaa. Antakaa kumppaninne olla sellainen kuin hän on ja iloitkaa erilaisuudestanne, sillä se ei ole uhka vaan pikemminkin mahdollisuus katsoa maailmaa toisesta näkökulmasta, jolloin omakin horisontti avartuu.
Pitäkää kiinni omista tärkeistä jutuistanne ja sallikaa tämä myös toisillenne. Jollei jommalla kummalla, saati kummallakaan, ole mitään omaa mielenkiinnon kohdetta, antakaa itsellenne ja toisillenne mahdollisuus niiden löytämiseen.
Jos saatte lapsia, muistakaa että he ovat teillä vain lainassa. Puoliso on se, joka jää rinnalle. Siksi kahdenkeskiset hetket ovat tärkeitä myös silloin, kun niiden järjestäminen tuntuu haasteelliselta. Omien juttujenne lisäksi siis etsikää ja löytäkää jokin yhteinen harrastus, josta molemmat todella nautitte. Tehkää siitä mieluisa, säännöllinen osa yhteistä elämäänne.
Älkää romahtako yhtä aikaa. Elämässä tulee väistämättä vastaan hetkiä, jolloin toinen on heikoilla. Toisen tehtävä on ottaa silloin hetkellinen vetovastuu kokonaan omille harteilleen ja pitää huolta siitä, että karavaani kulkee ja kaikkien perustarpeet tulevat suurin piirtein hoidetuiksi. Sen toisen tehtävä on silloin luottaa siihen, että näin todella tapahtuu. Normiarjessa kantakaa molemmat oma kortenne yhteiseen kekoon niin kuin luontevaa on, sallivasti ja joustavasti, itseänne ja toista kunnioittaen.
Puhukaa ja kuunnelkaa, ja huolehtikaa siitä, että molemmat kokevat tulevansa kuulluiksi ja nähdyiksi, ymmärretyiksi. Syleilkää ja silitelkää. Kehukaa ja kannustakaa. Olkaa kiinnostuneita toisen kuulumisista. Pussatkaa illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi. Olkaa samalla puolella, älkää toisianne vastaan. Olkaa ystäviä keskenänne.
Hääkutsumme teksti neljännesvuosisadan takaa kuului jotensakin näin:
Tänään otan puolisoksi ystäväni,
jonka kanssa nauran,
jonka keralla uneksin,
jonka vuoksi elän.
Yhäkin nuo sanat puhuttelevat, ja edelleen tykkäämme nauraa ja uneksia yhdessä. Enää emme kuitenkaan kuvittele elävämme toisiamme varten, vaan ymmärrämme paremmin oman paikkamme tässä suuressa maailmankaikkeudessa.
Tajuamme senkin, että matkamme varrelle on osunut paljon enemmän onnea kuin ymmärrystä, ja siksi osaamme olla valtavan kiitollisia perheestämme ja näistä yhteisistä vuosistamme. Kiitos kaikesta tästä, jolle saamme pian kohottaa maljan. Minun maljani on ylitsevuotavainen.
Kuinka onkaan kaksi lasta
Matkan myötä muuttuneet
Se ihme on kai vasta
Oomme tänne selvinneet
Ja sä viet mut ikkunan luo
Ja sä sanot: ”mehän ollaan niin kuin nuo”
Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
Katsoo kevääseen, seisoo erillään
Ja kestää joka tuulen ja sään
Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
Katsoo kevääseen, seisoo erillään
Ja jossain alla maan
Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan
– Juha Tapio
VINKKI:
Voit kuunnella tästä ilmaista Puun voima-meditaatiota, jonka avulla pystyt maadoittumaan ja ankkuroitumaan kehoosi, jolloin mielesi automaattisesti rauhoittuu.
Anna alitajuntasi näyttää sinulle, minkälainen puu sinä olet, kun ammennat voimaa omista juuristasi. Riippumatta siitä, seisotko yksin vai oletko punonut juuresi yhteen jonkun toisen kanssa, olet arvokas. Tule tietoiseksi omasta hiljaisesta voimastasi tämän harjoituksen avulla.