Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä! Lauleskelin aikoinaan esikoistani uneen tuuditellessani hänelle tätä Ultra Bran kuolematonta kertosäettä ja tarkoitin mitä sanoin. Silloin luulin todella pystyväni tuohon mahdottomaan tehtävään. Todennäköisesti aika moni muukin viime vuosituhannen loppupuolen tuore äiti samaistui voimakkaasti laulussa niin kauniisti ilmaistuun haluun suojata rakkaintaan maailman tuulilta ja vannoi mielessään että tekisi kaikkensa, ettei pikkuinen ihmistaimi joutuisi milloinkaan kärsimään.

Samoin miettii moni äiti tänäkin päivänä, kaikkialla maailmassa, omia kehtolaulujaan hyräillen, lastaan silitellen. Tässä tavoitteessamme olemme kuitenkin tuomittuja epäonnistumaan. Vaikka tekisimme mitä, lapsemme tulee kärsimään omat kasvukipunsa kylmässä maailmassa. Mikä pahinta, myös me omalla toiminnallamme tulemme aiheuttamaan lapsellemme lisää harmia. Jossain vaiheessa olemme lapsemme mielestä vääjäämättä joko ylisuojelevia tai välinpitämättömiä, liian ankaria tai liian lepsuja, epäreiluja tai kohtuuttomia. Jos ei muuta, niin vähintään todella noloja.

Lapsen kasvamisen myötä myös äiti onneksi kasvaa. Hän oppii ymmärtämään oman pienuutensa ja tajuaa, kuinka vähän hänellä onkaan valtaa vaikuttaa niihin vastoinkäymisiin, jotka lapsi on suunnitellut matkallaan kohtaavansa. Nimenomaan suunnitellut, sillä hiuskarvakaan ei katkea hänen päästään ilman, että hän on katsonut korkeammassa ymmärryksessä ollessaan tämän kokemuksen itselleen tarpeelliseksi. Hän tarvitsee jokaisen saamansa kolhun oppiakseen jotain tärkeää. Jotain, jonka oppi ei ole muuten mennyt perille. Jos ei hyvällä, niin pahalla sitten. Niin sielu tuumii ennen inkarnoitumistaan, täysin tietoisena omista vahvuuksistaan sekä tarvitsemistaan opinkappaleista.

Tämän ajatuksen sisäistäminen on ollut äitiydessä itselleni ehkä kaikista vaikein asia. Se, etten mitenkään voi suojella sinua kaikelta. Sinä olet saanut kolhuja ja tulet saamaan niitä vastakin. Sen sijaan olen oppinut luottamaan sinuun. Tiedän, että selviät omista haasteistasi liput liehuen ja kasvat kokemustesi ansiosta jatkuvasti ymmärryksessä, rakkaudessa ja viisaudessa.

Saan katsella sinun matkasi etenemistä sivusta kannustaen, iloa ja ylpeyttä tuntien. Käteni vapautuvat ylivoimaisesta curling-tehtävästään siihen, missä niistä on enemmän hyötyä; olemaan avuksi silloin kun tarvitaan. Kantamaan muuttolaatikoita, pesemään pyykkejä, keittämään kahvia. Halaamaan aina tullessa ja lähtiessä. Olemaan kuulevana korvana ja tukevana olkapäänä silloin kun sellaisia tarvitset. Silittämään hiuksia ja vakuuttamaan että kaikki kyllä järjestyy parhain päin, saat vielä nähdä. Taipumaan hiljaiseen rukoukseen.

Kiitokseen kaikesta, mitä olemme tähän mennessä saaneet kokea. Yhteinen taipaleemme on jo nyt riittänyt vakuuttamaan minut siitä, että elämään kannattaa luottaa, sillä se on kaikessa suuruudessaan minua niin paljon viisaampi. Kaikkivoipaisuuden harha on karissut ja sen myötä luottamus ja kiitollisuus on kasvanut.

Jos kuolisin huomenna, voisin jatkaa matkaani tyytyväisin mielin, sillä tiedän, ettet sinä tarvitse minua. Olet toki kiintynyt minuun ja haluat taatusti minun pysyvän osana elämääsi vielä pitkään, mutta silti; et tarvitse. Se vapauttaa minut siitä huolesta, jota olen kantanut mielessäni siitä saakka, kun ilmoitit tulostasi tähän maailmaan. Sinä, lapseni, olet antanut minulle suurimman lahjan, mitä olisin ikinä voinut pyytää – vapauden.

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa,
mutta et heidän sielujaan,
sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.

Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta,
taivu riemulla.
– Kahlil Gibran

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 4-2021

Minulla on jo vuosia ollut sekä psoriasis että punajäkälä, mutta vasta äskettäin aloin kiinnostua syistä oireideni taustalla. Au­toim­muu­ni­sai­rau­det ovat pohjimmiltaan seurausta siitä, että keho menee äärimmilleen pyrkimyksessään suojella asujaansa. Kehon tarkoitus on siis mitä parhain, mutta kaikessa epäluuloisuudessaan se vetää hommansa niin överiksi, että se ryhtyy lopulta hyökkäämään itse itseään vastaan.

Ihoni vuoroin hilseilee, vuoroin puskee näppylää tulipunaisena hehkuen, ja huonompina päivinä kaikkea tätä yhtä aikaa. Iho on paitsi ihmisen suurin elin, myös uloin suojakerros meidän ja muun maailman välissä. On siis melko helppoa päätellä, että systeemini yrittää suojella minua ulkomaailman vaikutukselta. Se haluaa pitää minut turvassa. Ja siksi minun tulee kiitellä viisasta, rakasta ja kaunista kehoani sen jalosta pyrkimyksestä sen sijaan, että tuskittelisin sitä, kuinka kutittaa ja kirvelee ja kuinka kamalalta ihon oirehtiminen saakaan minut jälleen kerran näyttämään.

Meditoidessani pystyn arkihälinää paremmin rentoutumaan ja kuulemaan mitä keho minulta pyytää. Vaikka oireeni eivät ole vielä kadonneet, tunnen joka solullani olevani oikeilla jäljillä. Tiedän syvällä sisimmässäni ihan varmaksi sen, että kehoni on aina minun puolellani; se ei halua vahingoittaa minua eikä se tee mitään minun kiusakseni. Päinvastoin, se yrittää välittää minulle jonkin tärkeän viestin.

Korona-aika on ollut omiaan tuomaan niin minun kuin monen muunkin perusturvallisuuden tunteessa kenties kauankin piileskelleet hiusmurtumat näkyviksi. Se on saanut meidät kutistumaan niin pieniksi, että ulkoiset vaarat tuntuvat paljon uhkaavammilta kuin ne todellisuudessa ovatkaan. Silloin keho rientää urheana apuun ja autoimmuunireaktiot pahenevat samassa suhteessa kasvavan stressin myötä. Ja vaikka tällä hetkellä kuinka kiroaisimme tilannettamme, pitkässä juoksussa tämä on edistysaskel, sillä emme voi käsitellä mitään sellaista, mistä emme ole tietoisia. Samoin se, mikä nyt nousee pintaan, on valmis tulemaan käsitellyksi ja sen myötä poistumaan kokonaan.

Siksi viisas kehoni tekee parhaansa minun puolestani ja oikein tyrkyttää käteeni ratkaisun avaimia. Viimeisen puolentoista vuoden aikana perusturvaani on totisesti järkytetty. Olen menettänyt toimitilani ja sen myötä valtaosan tuloistani. Vielä paljon pahempaa on kuitenkin ollut puolisoni vakava sairaus ja hirveä pelko hänen henkensä ja terveytensä puolesta. Ei olekaan ihme, että nyt kun pahin on ohi, tunnen oloni täysin voimattomaksi ja heikoksi. Nämä perusturvallisuuden tunnettani horjuttaneet uhkat ovat rusikoineet juurichakraani, ja minun ei auta muu kuin antaa itselleni hellää hoivaa siihen saakka, kunnes voimani ovat palautuneet. Samalla voin antaa perusturvaani heikentäneille juurisyille luvan nousta tietoisuuteeni.

Se onnistuu parhaiten yhteistoiminnassa uskollisimman liittolaiseni, kehon, kanssa. Minun tehtäväni on kysyä vuorostani siltä, mitä se haluaa ja tarvitsee voidakseen mahdollisimman hyvin. Ymmärrän saavuttaneeni sen portaan, että haluan olla hyvä itselleni, mutta osaanko minä?

Uskallanko heittäytyä vapaaseen pudotukseen vain kuunnellen ja kokeillen, hitaasti oppien ja oivaltaen? Olla kärsivällinen kanssakulkija omalle itselleni ja kohdata itseni yhä uudestaan ja uudestaan suurella myötätunnolla ja lempeydellä. Viritellä vähitellen omaa särähtelevää vastaanotintani entistä herkemmäksi. Unohtaa sana pitäisi ja korvata se vaikkapa tunnen tarvetta -ilmaisulla. Minkälaiseen tekemiseen tai ei-tekemiseen tunnen nyt tarvetta?

Sinun ei tarvitse nähdä koko portaikkoa,
kunhan vain otat ensimmäisen askeleen.
-Martin Luther King, Jr.

Tänä aamuna kesken me­di­taa­tio­har­joi­tuk­sen minulle annettiin selkeä kuva avantouinnista. Makustelin ajatusta tovin ja se alkoi tuntua hyvältä ja oikealta. Kaiken tämän jälkeen tarvitsen ennen kaikkea kannatelluksi tulemisen kokemuksia, ja vedessä se tapahtuu ihan konkreettisesti. Juuri nyt en jaksa kannatella muita, sillä olen sisältä tyhjä. Mutta täytyn kyllä. Sitä pikemmin, mitä vakavammin otan kehoni viestistä vaarin. Se sanoo että pidä huolta itsestäsi nyt. Ja tällä kertaa minä tottelen.

Tällä loputtomalla luottamusmatkalla
ei kulje kukaan toinen
Hiljaista näillä reiteillä on
ja horjumattomaan on sokean varattava
Niin kuin jokaisella taipaleella
joka ihon alla tehdään
   Kesken – Elina Salminen

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 3-2021

Olen koko ikäni ollut niin sanotusti huono nukkuja; herkkä valolle, äänille ja kaikille muillekin häiriötekijöille. Erityisesti uneen vajoaminen on ollut minulle tosi vaikeaa. Minulla oli tapana pyöriä sängyssä pikkutunneille saakka ja soimata itseäni siitä, että vaikka ”tein kaiken oikein”, en silti kyennyt nukahtamaan.

Hain unta vaikka minkälaisin luonnollisin keinoin ja syyllistyin, kun en hyvästä unihygieniasta huolimatta millään oppinut nukahtamaan helposti ja varmasti. Mitä kovemmin yritin, sitä kauemmaksi Höyhensaarten satama tuntui karkaavan. Päädyin jopa ajattelemaan, että tämä on se herkkyyden hinta, joka minun on syytä valittamatta hyväksyä.

Kaksi vuotta sitten suostuin lopulta ottamaan unilääkkeet avukseni. Ero entiseen on sanoinkuvaamaton, ja koen, että koko elämäni on muuttunut. Nyt minulla on virtaa. Saan aikaiseksi sekä työssä että vapaa-ajalla paljon enemmän kuin ennen. Paremmalla sykkeellä, itseäni uuvuttamatta. Elämä tuntuu ihanalta; pitkältä, jännittävältä seikkailulta.

Tämä siitä huolimatta, että myös minun elämässäni on surua, huolia ja monenlaisia stressin aiheita. Ne jäävät kuitenkin pintatasolle. Tuon vellovan pinnan alla asustaa syvä rauha ja kiitollisuus siitä, kuinka hyvin Elämä on minua kohdellut. Jopa tietoisuus siitä, kuinka paljon hyvää ja kaunista minussa itsessäni on siitä huolimatta, että olen kaukana täydellisestä. Sille hyvyydelle ja kauneudelle haluaa vastata samalla mitalla; olla hyvä itseään kohtaan.

Oma rima on laskenut tasolle, jonka pystyn ilman jatkuvaa hampaat irvessä ponnistelua varmahkosti ylittämään. Ja vaikken aina pystyisikään, yritys riittää. Ainahan voin yrittää uudestaan! Olen vuosien varrella kasvanut lempeydessä ja rentoudessa, ja siksi haluan nykyisin suoda itselleni kaikkea hyvää, mukaan lukien kunnolliset yöunet.

Tiedostan toki, että olen itse edesauttanut univaikeuksieni syntyä valvomalla reippaasti yli järkevän nukkumaanmenoajan lapsuudestani lähtien. Vietin suuren osan öitäni salaa kirja kädessä, vaikka tiesinkin kuinka vaikeaa aamulla on herätä.

Sinulla voi olla tottumuksia, jotka heikentävät sinua. Muutoksen salaisuus on keskittää kaikki voimasi, mutta ei vanhan vastustamiseen,
vaan uuden rakentamiseen.
-Sokrates

Miksi olin niin julma itselleni? Miksi kohtelin itseäni tavalla, jonka tiesin heikentävän elämänvoimaani? Pidin itseäni niin arvottomana, että minulla ei ollut muka väliä. Kaikkien muiden hyvinvointi ajoi reippaasti ohi omien tarpeideni. Valitsin kärsimyksen, ja siten sain taas aihetta marttyyrinkruununi kiillottamiseen.

Ja pyörä jatkoi pyörimistään, ilman että pysähdyin koskaan tarkastelemaan syitä seurausten takana ja kysymään itseltäni, miksi toimin niin kuin toimin. En tiedä, osaisinko vieläkään vastata tuohon kysymykseen. Todennäköisesti en.

Siksi kysynkin itseltäni, mikä on muuttunut? Erona entiseen ei ehkä olekaan mikään muu kuin oma tapani katsoa maailmaa ja kohdata itseni. Nykyisin näen itseni ensisijaisesti kuolemattomana sieluna, joka on hetkeksi tullut piipahtamaan maan päälle ihmiskehossa, ja jonka tehtävä on säteillä mahdollisimman kirkasta valoa täällä ollessaan. Jumalan kuvana, joka on kaunis ja hyvä juuri sellaisena kuin on. Tälle ihanalle olennolle on helppoa haluta olla hyvä.

Kun kello soi aamuisin, minua väsyttää joskus edelleen, vaikka nyt nukunkin keskimäärin seitsemän tuntia yössä. Mutta onko se mikään ihme, kun olen nukkunut liian vähän edeltävät viisikymmentä vuotta? Univelkaa riittää, eikä kaiken tarvitse olla hetkessä valmista. Maksellaan velkaa pois aina kun pystytään.

Eikä ahdistuta niinä öinä, jolloin uni ei sen pienen tabletinsirun nielaisemisesta huolimatta yksinkertaisesti tule. Silloin taivaanrannan valaisee usein täysikuu. Niinä öinä voin ajatella sinisiä ajatuksia ja nauttia omasta hiljaisesta hetkestäni tietäen, että seuraavana tai viimeistään sitä seuraavana yönä uni tulee kyllä. Ja kaikki on oikein, oikein hyvin.

Puristetun nyrkin sisällä ei ole mitään. Avattu kämmen kannattelee koko maailmaa. 
-Kiinalainen sananlasku

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 2-2021

Jään katselemaan talvisella metsälenkillämme napattua kuvaa, jossa kuljen reppu selässä kohti metsän siimestä kaksi koiraa kannoillani. Mieleni täyttyy hellyydellä. Koirat seuraisivat minua luultavasti vaikka palavaan taloon, sillä ne luottavat minuun täysin. Voi kuinka paljon noita kahta otusta rakastan!

Ja kuinka paljon enemmän ne osaavatkaan minua rakastaa. Koirien minua kohtaan osoittama kiintymys on voimakasta, puhdasta ja ehdotonta. Se on pyyteetöntä rakkautta, jonka eläin antaa ihmiselle lahjaksi, odottamatta mitään vastineeksi.

Se on erilaista kuin ihmisten välinen rakkaus, joka ikävä kyllä usein näyttäytyy pikemminkin vaihtokauppana; jos olet minulle mieliksi, osoitan sinulle kiintymystäni. Jollet, saat osaksesi kylmempää kohtelua. Ja kuitenkin me kaikki tarvitsemme rakkautta eniten juuri silloin, kun sitä vähiten ansaitsemme.

Monesti häissä kuultavat Raamatun Korinttilaiskirjeen sanat kertovat siitä, millaista rakkaus on ja myös siitä, mitä se ei ole.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä.
Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile,
ei käyttäydy sopimattomasti,
ei etsi omaa etuaan,
ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa,
ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa.
Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Melko korkeita tavoitteita yhteistä taivaltaan vasta aloitteleville. Kuka pystyy rakastamaan tuolla tavoin? Nostan ensimmäisenä käteni ja myönnän, että minä en ole pystynyt. Usein kompastun jo ensimmäiseen lauseeseen, sillä rakkauteni ei suinkaan aina ole kärsivällistä.

Minulla on myös norsun muisti, mitä kumppanin menneisiin tekemisiin ja tekemättä jättämisiin tulee. Itselleni olen paljon sallivampi sillä tiedänhän, etten tarkoita mitään pahaa. Olenpahan vain itsekäs suhteessa muihin, niin kuin me kaikki pohjimmiltamme olemme. Olemme inhimillisiä. Olemme ihmisiä.

Ehkäpä me siksi tarvitsemme eläimiä näyttämään meille omalla esimerkillään, mitä Ko­rint­ti­lais­kir­jees­sä kuvailtu Rakkaus (isolla ärrällä) on. Se viitoittaa meille suunnan, johon kulkea. Se on ihanne, jonka saavuttamiseksi on hyvä pysähtyä tarkastelemaan aika ajoin omaa käytöstään. Peili, joka heijastaa meille omat kipupisteemme ja kehityskohteemme, jos vain uskallamme kurkistaa siihen ilman kaunistavia filttereitä ja itsellemme suomia lieventäviä asianhaaroja, jotka kuitenkin arkailematta toiselta epäämme.

John F. Kennedy antoi legendaarisessa vir­kaa­nas­tu­jais­pu­hees­saan Amerikan kansalaisille tehtävän: älä kysy mitä maasi voi tehdä sinun hyväksesi, vaan kysy mitä sinä voit tehdä maasi hyväksi. Kun laajennamme tuota ajatusta ihmissuhteiden suuntaan, ymmärrämme että voimme saada paljon aikaan muuttamalla omaa käytöstämme. Sen sijaan että odotamme rakkauden tekoja muilta, voimme alkaa tekemään niitä itse.

Voimme joka tilanteessa kysyä itseltämme, mitä minä voin tehdä tänään, tässä ja nyt, kumppanini/lapseni/ystäväni/sukulaiseni/naapurini hyväksi. Teot ratkaisevat, eikä niiden tarvitse edes olla suuria. Voin lähettää ystävälle viestin ja sukulaiselle postikortin. Voin pestä lapseni pyykit ja keittää puolisolle etätyöpäivän taukokahvit. Voin pysähtyä kysymään, mitä naapurille kuuluu. Voin antaa tekojeni kertoa, että he ovat tärkeitä ja arvokkaita.

Näin toimien voin kääntyä kohti universaalia hyvää ja vahvistaa omaa voimaani. Tuntea kiitollisuutta siitä, että elämä antaa minulle jatkuvasti uusia mahdollisuuksia kehittyä rakkauden taidossa. Ehkä jopa niin pitkälle, että jonain päivänä pystyn rakastamaan lähimmäistäni kuten koirani rakastavat minua jo nyt – kärsivällisesti, luottavaisesti, lempeästi ja pyyteettömästi. Onneksi minulla on loppuelämä aikaa harjoitella.

Tällaisessa kohdassa nyt olen
helpon ja vaikean välillä
leveän kapealla kujalla

Enkä osaa suunnistaa
niin kuin sitä syntyjään pitäisi
Olisi ohjeensa saanut
ensimmäisessä onkalossa
että valoa kohti vaan

Sen minä sentään kuulen
kun harmaita seiniä raavin
kokeilen katujen kulmia
niin kuin pimeään tottunut

Että valoa kohti vaan!

• Kesken, Elina Salminen

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 1-2021

Takana on jälleen yksi syntymäpäivä ja mittariin on kertynyt vuosi lisää. Kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä on mukavaa vanheta. Olisihan se toki upeaa, jos voisi poimia rusinat nuoruuden pullasta ja saada taas olla vapaa, kaunis ja huoleton, mutta suurin surminkaan en tahtoisi takaisin epävarmuuttani tai tunnetta siitä, että olen aina jotenkin vääränlainen.

Elämän koulussa olen oppinut ymmärtämään itseäni ja tätä herkkyyttäni, jonka nykyisin koen siunaukseksi. Päästäkseni tähän pisteeseen minun on pitänyt opetella rajanvetoa, ja se on ollut vaikeaa. On joskus vieläkin. Kuinka pystyn sanomaan nätisti samassa autossa matkustavalle, etten kerta kaikkiaan kykene kuuntelemaan radiosta kuuluvaa puhetulvaa ja käymään järkevää keskustelua jostain toisesta aiheesta samaan aikaan? Monien on vaikea tätä ymmärtää, toisinaan jopa puolisoni, jonka kanssa olen sentään elänyt neljännesvuosisadan ajan.

Sekasortoinen äänimaailma saa minut pois tasapainosta, ja sama vaikutus on valosaasteella. Huomaan kaipaavani vuosi vuodelta enemmän hiljaisuuteen, rauhaan, luonnonvaloon. Paikkaan, jossa tähtitaivas avautuu rauhoittavana yläpuolella ja kuunvalo todella valaisee eikä vain sulaudu kaupungin sameaan taustahehkuun. Elämään, jota eivät muiden laatimat aikataulut hallitse ja jossa en ole sidottu mihinkään tiettyyn paikkaan. Miksi näiden tarpeideni esille tuominen tuntuu minusta edelleen ajoittain niin vaikealta?

Siksi, että en halua leimautua hankalaksi. Olisi turvallisempaa pysytellä sulautuneena taka-alalle, hajuttomana, mauttomana ja värittömänä camouflage-versiona itsestäni. Harmittomana tyyppinä, joka ei herätä kenessäkään tarvetta arvostella tai pilkata. Syynä on se sama hylätyksi tulemisen pelko, joka laittoi minut miellyttämään kanssaihmisiäni senkin uhalla, etten koskaan tullut aidosti kuulluksi, kokonaan nähdyksi tai täysin ymmärretyksi. Miellyttäminenhän on erityisherkälle valtavan helppoa, sillä hän tuntee kyllä luissaan, mitä häneltä kussakin tilanteessa odotetaan. Empatia ja kyky kuunnella ovat kovaa valuuttaa ih­mis­suh­de­mark­ki­noil­la, samoin alituinen reippaus, jolloin ei joudu aiheuttamaan muille päänvaivaa omilla murheillaan.

Enää naamion takana piileskely ei kuitenkaan ole mahdollista. Minussa jyllää outo sisäinen voima, joka vaatii päästä esiin. Se vakuuttaa minut siitä, että olen ihan ok juuri tällaisena herkkiksenä kuin olen. En ole ketään toista huonompi enkä taatusti myöskään parempi ihminen. Olenpahan vain olemassa ja oppimassa tässä elämässä sellaisia asioita, jotka ovat minulle aiemmin osoittautuneet pelottaviksi ja haasteellisiksi, niin kuin nyt vaikkapa huomion keskipisteenä oleminen.

Kun katson tarkemmin, ymmärrän, että vanhenemisen myötä arvostus omaa ainutlaatuisuutta kohtaan on itseasiassa palauttanut minulle sen vapauden ja huolettomuuden, jotka mielessäni liitin nuoruusvuosiin. Kun minun ei tarvitse esittää mitään roolia, olen vapaa kenen tahansa seurassa. Ei minusta (omia läheisiäni lukuunottamatta) muiden tarvitse tykätä, nyt kun tykkään itse itsestäni. Miellyttämisen paine on poissa. Tulevaisuuteen katson nykyisin luottavaisin silmin, ja se tuo elämääni ihanaa huolettomuutta.

Ja vaikka tiedostan ajan hampaan väistämättä nakertamat jäljet ulkoiseen olemukseeni, näiden viisaampien ja lempeämpien silmien läpi katseltuna oma peilikuvani tuntuu oikeastaan entistä miellyttävämmältä. En siis ole vuosien mittaan menettänyt sen paremmin vapautta, kauneutta kuin huolettomuuttakaan, vaan päinvastoin löytänyt ne syvemmin ja aidommin kuin nuorena koskaan.

Siksi on arvokasta välillä pysähtyä matkan päästä katsomaan, millaista oli ennen ja millaista on nyt. Silloin mieli täyttyy kiitoksella ja sielusta kumpuaa halu tehdä parhaansa tukeakseen niitä tämän päivän nuoria, jotka kamppailevat epävarmuuden ja huonommuuden tunteiden kanssa. Siten meillä on todellista valtaa tehdä tästä maailmasta vähän parempi paikka, Sinulla ja minulla.

Be who you are and say what you feel,
because those who mind don’t matter
and those who matter don’t mind.
-Dr. Seuss

Ihminen ei voi ikinä suostua ryömimään,
jos jokin ajaa häntä nousemaan lentoon.
-Helen Keller