Lehtien palstoilta tai sosiaalisen median päivityksistä näemme sen, mitä meille halutaan näyttää: kiiltokuvan, joka harvoin kertoo koko totuutta. Tätä kuvaa pidämme yllä usein myös tuttavia kohdatessamme, eivätkä ystävätkään aina ole kovin hyvin perillä siitä, mitä meille oikeasti kuuluu. Ulkopuolelle näkyy vain jäävuoren huippu.

Aivan kuten jäävuoreen, meidän kaikkien elämään kuuluu paljon sellaista, mitä ulkopuoliset eivät voi nähdä. Ainakin kaksi kolmasosaa jää pinnan alle, katseiden ulottumattomiin. Monet eivät itsekään uskalla tutkia oman jäävuorensa pinnan alaista osaa, vaan tyytyvät elämään ulkoaohjautuvasti uskoen todeksi sen, mitä kanssakulkijat heille omana näkemyksenään vahvistavat. Sinä olet sellainen ja sellainen ihminen lähimmäisen suusta kuultuna – se on kuin Jumalan sanaa niille, jotka eivät itseään vielä kovin hyvin tunne.

Kun sukeltaa tutkimaan oman todellisen olemuksensa ydintä, yllättyy kerta toisensa jälkeen. Löytää itsestään puolia, joista ei aiemmin ole ollut lainkaan tietoinen. Monta kertaa joutuu pettymään, kun uskaltaa katsoa itseään sellaisena kuin todellisuudessa on; keskeneräisenä ja heikkona ihmisenä, jota kuitenkin ajaa halu kehittyä parempaan suuntaan.

Ajan myötä, rohkeuden kasvaessa ja sukellustaitojen harjaantuessa, saattaakin törmätä aarteisiin, kun tutustuu itseensä ja saa selville oman totuutensa. Kuulee oman äänensä, joka on aiemmin ollut vain pientä piipitystä sellaisissa tilanteissa, joissa pahiten rikkoo itseään vastaan. Tulee sinuiksi omien tunteidensa kanssa ja tajuaa helpottuneena, ettei niissä ole mitään pelättävää, sillä eihän yksikään kohdattu tunne ei jää pysyvästi päälle.

Kun kuorta ytimen paljastamiseksi on riittävästi raaputettu, tapahtuu kuin jäävuorelle lämpimien, keväisten virtojen vaikutuksesta; kaikki kääntyy ympäri. Se, mikä vielä äsken oli piilossa pidettävää, nouseekin pintaan, katseille alttiiksi. Juuri ne ominaisuudet, joita aiemmin itsessään salaili ja häpeili, ovatkin minuuden kovaa ydintä, oman ainutkertaisen persoonallisuuden rakennuspuita.

Minä olen hävennyt hirveästi omaa herkkyyttäni. Pidin itseäni säälittävänä itkupillinä, kun en kykene kuivin silmin katsomaan edes lasten elokuvia, ja yritin karaistua vaikuttaakseni kovemmalta ja vahvemmalta kuin olenkaan. Sekoitin mielessäni herkkyyden heikkouteen, ominaisuuteen jota salaa halveksin sekä itsessäni että muissa. Häpeä nosti olemuksestani esiin ankaruuden ja perfektionismin sekä rakensi ympärilleni armottomuuden kuoren.

Vasta myöhemmin olen kasvanut ymmärtämään, että herkkyyden näyttäminen ja siten haavoittuvaksi uskaltautuminen onkin itse asiassa mitä suurinta vahvuutta. Ja että minun ei niinkään tarvitse kehittää itseäni, vaan pikku hiljaa, lempeästi raivata esteitä sen hyväksyvän rakkauden tieltä, jota sisimmässäni on aina ollut. Purkaa kulissit ja hylätä roolit, joiden kannatteleminen on aivan turhaan estänyt elämänenergiani vapaata virtailua.

Kun hyväksyy itsensä, tarve piilotella toisten selän takana poistuu. Silloin ymmärtää oman arvonsa ja on valmis toteuttamaan itseään kaikilla elämänalueilla ilman, että turhaan karsii ja rajoittaa omaa ainutkertaista olemustaan itseään pienentämällä. On aidosti sitä mitä on ja antaa valonsa loistaa. Sellaisen ihmisen lähellä on toisenkin hyvä olla. Aitona, kokonaisena omana itsenään.

Japanissa on jo satojen vuosien ajan ollut tapana korjata haljenneita astioita liittämällä rikkoutuneet palaset yhteen kullalla. Säröjä ja halkeamia ei yritetä häivyttää, vaan niitä päinvastoin korostetaan. Säröt, kolhut, haavat ja halkeamat tekevät meistä ihmisistäkin ainutlaatuisia, omia itsejämme.

Mitä jos uskaltaisinkin sulattaa kuoreni ja paljastaa ne pehmeät kohtani, joita olen pitänyt piilossa? Mitä jos sisäistäisin, että yksityinen on yleistä, ja että jokaista kuoliaaksi vaikenemaamme asiaa kohti meille löytyy maailmasta taatusti tuhansia kohtalotovereita. Ihmisiä, jotka kamppailevat samojen kysymysten parissa ja luulevat olevansa yksin.

Minä olen herkkä aistimaan energioita. Jos joku haluaa sen perusteella leimata minut foliohattu päässä leijuvaksi, vähä-älyiseksi hörhöksi, enhän minä sille mitään voi. Miksi sen pitäisi siis rajoittaa sitä, mitä sanon tai teen, miten olen ja elän. Tärkeämpää on, mitä itse itsestäni ajattelen.

Voin olla kevätaamun huikaiseva kirkkaus
tai samea tahra ikkunalasissa.

Voin olla linnun laulu pihapuussa
tai hälytysajoneuvon kimeä ujellus.

Voin olla pehmoinen pyyhe kostealla iholla
tai saunan kynnyksestä kipeästi kohoava naula.
Supervoimani on kyky tehdä valintoja.
– Merja Nuora

VINKKI:

Kun kohtaat hankalia tunteita, pyri nimeämään ne. Oletko surullinen vai kenties vihainen? Havainnoi uteliaana, minkälaisia kehollisia tuntemuksia tunteeseen liittyy. Tuntuuko se lämpönä tai viileytenä, tai ehkä pistelynä tai kihelmöintinä? Tunne voi ilmentyä myös kipuna. Missä kohtaa kehoasi se tuntuu?

Sen jälkeen on helpompaa havahtua tiedostamaan esimerkiksi oma stressitila vaikkapa siitä, että huomaa purevansa hampaita yhteen, nostavansa hartioita korviin tai pidättelevänsä hengitystä.

Tiedostamisen myötä ovi muutokseen aukeaa. Kun huomaat jännityksen kehossasi, voit kysyä itseltäsi, mitä juuri nyt on nousemassa pintaan. Mikä tunne saa aikaan tämän kehollisen reaktion? Minkälainen ajatus laukaisee tuon tunteen? Onko ajatuksesi totta, vai jotain mitä olet tottunut uskomaan?

Tunnetyöskentelyn tukena voit kuunnella ohesta löytyvää, ilmaista Hyväksynnän silmälasit -meditaatiota.

Meditaation avulla avulla kiinnityt tähän hetkeen, palaat läsnäolevaksi omaan kehoosi sekä tarjoat itsellesi tukea ja hyväksyntää.

Kuuntele sitä halutessasi vaikka päivittäin seuraavien viikkojen ajan. Aina harjoituksessa oltuasi kirjoita ylös se viesti, minkä itsellesi kulloinkin halusit sanoa. Millä tavoin se muuttuu matkan varrella?

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 1-2022

Minulla oli onni ja ilo päästä kahden vuoden tauon jälkeen käymään kesässä keskellä talvea, kun matkustimme mieheni kanssa kauan odottamallemme lomalle Thaimaahan vähän ennen joulua. Matka oli varattu lähes vuotta aiemmin yhtenä niistä synkän pimeistä päivistä, kun emme vielä tienneet kuinka kauan puolisoni toipuminen kestää tai edes sitä, toipuuko hän. Kotimaisen matkanjärjestäjän peruutusehdot olivat sen verran joustavat, että päätimme uskaltaa.

Se oli viime vuoden paras päätös. Aina kun tuli jokin takaisku, pystyimme mielikuvissamme siirtämään itsemme paratiisirannalle ja muistuttelimme toinen toisiamme, että 327 päivän päästä kävelemme käsi kädessä kohti auringonlaskua. Istumme rantaravintolassa herkullinen ruoka-annos tai ehkäpä sateenvarjolla varustettu kylmä drinkki edessämme. Enää 240 päivää, sitten 113 päivää, kunnes päiviä oli enää parikymmentä jäljellä. Siihen saakka olimme sitä mieltä, että pelkkä loman odottaminen oli jo tuonut mukanaan niin paljon onnen tunteita, että olisi lopulta samantekevää, pääsemmekö matkaan vai emme. Totta, mutta olen silti valtavan kiitollinen siitä, että unelmamme toteutui.

Reissu oli yllättävän kehollinen kokemus. Osittain Mindfulness-opintojeni sitouttamana minun ”täytyi” joogata joka päivä. Ihmeekseni en vastustanut ajatusta yhtään, vaan päätin tehdä vajaan tunnin kestävän harjoituksen heti herättyäni, jotta loppupäivä jää vapaaksi. Olin sitoutunut ja tein sen mitä piti, heti aamusta. Onneksi, sillä harjoitukset tehoavat vain jos niitä tekee. Aivomme muokkautuvat samaa tahtia kun mieli hiljenee ja pakkopullista tuleekin mukavia rutiineja, vähän niin kuin suihkussa käymisestä tai hampaiden pesemisestä. Ne ovat hyväksi meille, juu, mutta sen lisäksi miellyttäviä, oloamme parantavia arjen pieniä iloja.

Sain nauttia myös tutusta lomahuvistani, kävelyretkistä veden rajassa. Paljain jaloin! Mikä nautinto se onkaan. Varpaani riemuitsivat, kun ne saivat uppoutua auringon lämmittämään hiekkaan. Tunsin suunnatonta nautintoa kävellessäni haaleassa rantavedessä, laineiden liplatus nilkoissani. Aistin ympäristön kaikenkattavan lämmön koko kehollani, kuten joskus oikein hyvän saunan lauteilla istuessa. Mitä vähemmän oli vaatteita päällä, sen miellyttävämmäksi olotilani tunsin. Rannalla pärjäsi hyvin pelkässä uimapuvussa, ja ympäristöä tutkiessa sortsit ja t-paita osoittautuivat käytännöllisimmäksi loma-asuksi.

En ole pukeutunut sortseihin ikuisuuksiin, varmaan viiteentoista-kahteenkymmeneen vuoteen. En, vaikka olisin toki halunnut. Syynä tähän on ollut se, että olen hävennyt reisiäni. Ja voin kertoa, että reiteni eivät ole ainakaan kaunistuneet sinä aikana kun olen piilotellut niitä pitkien lahkeiden ja hameenhelmojen suojissa. Ne eivät vain enää haittaa minua siinä määrin, että olisin valmis riistämään itseltäni ilon pukeutua niin kuin haluan, sään mukaisesti.

Minun on ollut vaikeaa olla kameran edessä, sillä olen löytänyt omasta olemuksestani paljon muutakin kritisoitavaa ja tuomittavaa. Tämä on siksikin kurjaa, että mieheni on innokas valokuvaaja ja ymmärrän, että hänestä on tylsää kuvata pelkkiä maisemia. Tällä kertaa oli toisin. En paennut kameraa. Jälkeenpäin otoksia katsellessa näin lähinnä oman luottavaisen katseeni, joka suuntautui kohti rakasta kuvaajaa. Ja kun katsoin kuvista itseäni hänen silmillään, tunsin itseni kauniiksi ja kaikella tapaa aivan ihanaksi.

Entäs jos olenkin ollut
kaikki nämä vuodet ihana
jos olin ihana vauva
ihana taapero ihana teini
ihana neitokainen
ja jos nyt keski-ikää käydessäni
huomaan puhella hellästi
tuolle pienelle minussa
ehkä ehdin vielä monta vuotta
olla oikein tosissani
ja leikillänikin
ihana!
– Kesken, Elina Salminen

Minun sisäisessä maailmassani on tapahtunut perustavanlaatuinen muutos. Luulin vuosia, etten tule ikinä karistamaan itseinhon rippeitä, mutta nyt huomaan sen tapahtuneen. Mikä on saanut tuon muutoksen aikaan? Sitkeä työskentely oman itsen hyväksymiseksi. Sen rakkauden, mitä tunnen lähimmäisiäni kohtaan, laajentaminen myös omaa itseäni koskevaksi. Se on ihan mahdollista.

Ja jos se on mahdollista minulle, se on mahdollista myös sinulle, ystäväni. Kokeile vaikka! Takaan, että et tule katumaan. Sillä ihana, niin ihana, olet sinäkin. Eikä sillä ole mitään väliä, kuinka kauan olet kuunnellut sitä entistä häijyä, sättivää ääntä sisälläsi. Tänään on aika vaihtaa kanavaa!

VINKKI:

Pysähdy kerran päivässä peilin eteen. Ota kaikessa rauhassa katsekontakti ja sano ääneen itsellesi jotain kaunista, esim. ”Sinä olet ihana, viisas ja rakas. Teet parhaasi ja se riittää. Sinä riität, juuri tuollaisena kuin nyt olet. Sinun ei tarvitse muuttua ansaitaksesi rakkauteni. Minä olen sinun tukenasi, nyt ja aina.” Katso edelleen itseäsi silmiin ja valitse myötätunto. Anna sen näkyä katseessasi.

Voit halutessasi lisätä rakkaushormoni oksitosiinin tuotantoa ja samalla silittää itseäsi käsivarsista, poskesta tai hiuksista. Sinun ei tarvitse odottaa saavasi hyväksyvää kosketusta muualta, vaan voit halata itseäsi ja tuntea rakkauden leviävän sydämestäsi koko olemukseesi. Jää hetkeksi nauttimaan tuosta tunteesta. Lopuksi hymyile itsellesi.

Toista seuraavana päivänä käyttäen samoja tai eri sanoja. Vaikka et aluksi uskoisi omaa viestiäsi, jatka silti. Sinä kuulet nämä kannustavat sanat, ja jonain päivänä ne ovat sinulle täyttä totta.

Pohjois-Amerikasta alkunsa saanut Convoy-liikehdintä pyörähti käyntiin reilu viikko sitten myös Helsingissä. Uskon, että siihen kulminoitui pitkään pinnan alla kytenyt epä­oi­keu­den­mu­kai­ses­ti kohdelluksi tulemisen tunne. Itse kuulun koronan riskiryhmään ja minut on kolmesti rokotettu. Aluksi ärsyynnyin rokotevastaisesta propagandasta, jonka uskon olevan venäläisten trollitehtaiden taitavasti masinoima di­sin­for­maa­tio­su­mu­ver­ho, jonka tarkoituksena on aiheuttaa hajaannusta eri yhteiskunnissa.

Mutta kuinka kävikään? Kun liikkeelle lähtivät ne ihmiset, jotka kokivat ettei heidän viestiään kuulla tai että siitä ei ainakaan välitetä tuon taivaallista, pettymys päättäjien toimintaan yhdisti samaan rintamaan niin Kallion punaviherkuplan sisällä kaupunkipyöräilevän ituhipin kuin maaseudun lihaa syövän ja polt­to­moot­to­ri­au­tol­la paikalle kurvanneen ar­vo­kon­ser­va­tii­vin­kin, hämmästyttävää kyllä.

Vaikka pinnalta katsoen voisi päätellä, että suhtautuminen koronaan on jakanut suomalaiset kahteen leiriin, minusta näyttää, että se on myös yhdistänyt ihmisiä tavalla, johon aiemmin on pystynyt vain talvisota. Sata vuotta sitten Suomen kansa oli sisällissodan jäljiltä täysin kahtiajakautunut. Sodan arvet olivat syvät ja epäluulo punaisten ja valkoisten välillä kyti avoimesti. Vasta kun nämä kaksi keskenään vihamielistä ryhmää joutuivat pakon edessä yhdistämään voimansa isomman uhkan edessä, vanhat jännitteet alkoivat lieventyä ja keskinäinen luottamus vähitellen palata.

Uskon siihen, että se, mikä alun alkujaan näyttäytyy pahana, palvelee loppupeleissä kuitenkin hyvää, koronakriisi mukaan lukien. Maapallo sai hetken aikaa hengähtää ja korjata itse itseään, kun lento- ym. liikenteen päästöt yht’äkkiä radikaalisti vähenivät. Kouluissa ja yrityksissä jouduttiin ottamaan digiloikka, joka normaalioloissa olisi vienyt ainakin vuosikymmenen. Ystävien ja perheenjäsenten arvo tiedostettiin aivan uudella tavalla kun jokainen joutui kysymään itseltään, mitä teen jos menetän tämän läheiseni? Nyt tuntuu, että myöskään vanha jako samalla tavoin ajatteleviin ”meihin” ja eri tavoin maailmaa katsoviin ”heihin” ei olekaan enää ongelma, kun vastassa on uusi yhteinen vihollinen (tiedeuskovaiset? hallitus? THL? STM?).

Olemme joka hetki valintojen äärellä. Se, mihin kohdistat energiasi saa lisää voimaa. Se kasvaa ja laajenee. Jos emme pysähdy pohtimaan, mihin haluamme energiamme suunnata, voimme huomaamattamme ja tahtomattamme tehdä todella huonoja valintoja. Sillä niitä ne ovat, valintoja. Meillä on siis valtaa, mutta myös vastuu siitä, mihin päätämme oman energiamme eli hallussamme olevan kasvuvoiman lannoitteen kohdistaa. Mitkä ovat asioita joita haluamme tässä elämässä edistää? Toimimmeko jonkin asian puolesta vai jotain vastaan? Rauhan puolesta vai sotaa vastaan?

Oman isänmaan puolesta vai jotain toista maata vastaan
Valinnanvapauden puolesta vai rokotuspakkoa vastaan?
Yhteisen hyvän puolesta vai toisin asiasta ajattelevia vastaan?

Näissä kysymyksissä ja niiden vastauksissa on huikeita sävyeroja, jotka vaikuttavat paitsi yhteiskuntaan, myös omaan kokonaisvaltaiseen fyysiseen, mentaaliseen ja emotionaaliseen hyvinvointiimme. Jos vain räiskimme ilmoille pelkomme, suuttumuksemme, turhautumisemme ja kiukkumme, suuntaamme energiamme totaalisen väärin. Niille asioille, joille emme soisi lisää elintilaa tai kasvupotentiaalia emme saa antaa arvokasta huomiotamme. Meidän ei tarvitse ummistaa silmiämme. Riittää että pystymme katsomaan epä­oi­keu­den­mu­kai­suuk­sien ohi ja yli, vaikka ne koko ajan taustalla tiedostammekin. Niitä riittää, niin surullista kuin se onkin. Ne pitää nähdä jotta pystymme päättämään mitä emme ainakaan halua. Sen jälkeen on helpompaa löytää se suunta, johon mieluummin tahdomme mennä.

Energiaa on onneksi niin monenlaista. Raha on energiaa. Puhe on energiaa. Kirjoitukset ovat energiaa. Oman ajan antaminen on energiaa. Kaikkeen emme tietenkään repeä. Rahat, aika tai oma jaksaminen ei loputtomiin riitä kaiken sen edessä, mitä varmaan pitäisi tehdä. Eikä tarvitsekaan! Ei sinun tarvitse kantaa yhtään enempää kuormaa, kuin mihin rahkeesi tällä hetkellä riittävät. Eikä tarvitse minunkaan.

Rohkeus ei ole aina suurieleistä.
Joskus rohkeutta on se hiljainen ääni,
Joka päivän päättyessä sanoo
…huomenna yritän uudestaan.
 – Mary Anne Radmacher

Jos haluamme parantaa maailmaa, ja mehän haluamme, meidän kannattaa sitkeästi ja päättäväisesti suunnata katseemme sinne, mitä haluamme enemmän. Niihin seikkoihin joita haluamme tukea. Siihen hyvään, jonka soisimme maailmassa vahvistuvan. Vaikka esimerkiksi lasten ja eläinten kaltoinkohtelu ja luonnon tuhoaminen saa minussa aikaan suuttumusta, epätoivoa ja kauhua, en voi jäädä vellomaan noihin tunteisiin, sillä nehän vain lisäisivät tuhoavaa energiaa. Voin silti tehdä paljon noiden tärkeinä pitämieni arvojen eteen. Niin voit sinäkin.

Ja kun matkallamme kohtaamme ihmisen tai ryhmän, jonka ajatukset poikkeavat omistamme, onnellista olisi jos osaisimme olla kiinnittämättä huomiotamme ensisijaisesti meitä erottaviin seikkoihin ja keskittyä mieluummin siihen, mikä meitä yhdistää. Me olemme kaikki pohjimmiltamme samanlaisia, ja me kaikki haluamme tulla kuulluiksi, nähdyiksi ja ymmärretyiksi.

Hyvin usein näennäisesti vastakkaisten mielipiteiden taustalla on sittenkin yhteinen vaikutin: halu parantaa maailmaa. Ymmärryksemme siitä, mikä meille olisi parasta ja tähän päämäärään johtavista keinoista eroavat, mutta pohjimmiltamme pyrimme samaan suuntaan. Eikö se ole jo riittävä syy kunnioittaa toista ihmistä ja suhtautua häneen niin, että yrittää ymmärtää, eikä halulla tuomita? Me tarvitsemme toisiamme.

Meistä kukaan ei ole päässyt siihen, missä on omin avuin ja omin voimin.
Me olemme täällä, koska joku kumartui ja ojensi auttavan kätensä.

• Thurgood Marshall

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 6-2021

Lähestymme taas vuoden pimeintä aikaa, jolloin valo vähenee ja luonto vetäytyy talvilepoon. Vuosien ajan minusta tuntui, että pimeys on syksy toisensa jälkeen aina vain vaikeampaa kestää. Teki mieli vajota talviuneen ja herätä vasta, kun kevätauringon ensi säteet saavat silmät taas avautumaan. Mietin, kuinka mukavaa olisi sulkeutua kotiin, omaan pieneen hämärään taikapiiriin ja köllötellä kuin karhu pesässään talven tuiskujen ohi ja yli.

Ihan yhtä usein haaveilin toisaalta myös siitä, että saisin asua sydäntalven ajan jossain lämpimässä, valoa tulvillaan olevassa paikassa. Lähtisin matkaan lokakuun loppupuolella ja palaisin kotimaahan helmi-maaliskuun tienoilla, kun hanget hohtelevat kilpaa kevätauringon kanssa ja hiihtokelit ovat parhaimmillaan. Olisin vapaa kuin muuttolintu.

Tänä vuonna on toisin. Jokin on muuttunut. Olen omaksi ihmetyksekseni ja suureksi ilokseni huomannut nauttivani syksyn pimeistä illoista, hämäristä hetkistä. Olen polttanut kynttilöitä enemmän kuin koskaan ja antanut itselleni luvan laskeutua kesän aktiivisuudesta syksyn hitaampaan rytmiin.

Olen kääntänyt katseeni sisäänpäin ja kokenut voimakkaasti, kuinka kaikilla vuoden kierron vaiheilla on oma tehtävänsä ihmisenkin elämässä. Aivan kuten kasvit, myös me ihmiset tarvitsemme syksyn ja talven, jonka aikana ei ulkoisesti tapahdu juuri mitään. Ja hyvä niin, sillä se on elinehto sille, että pystymme uudistumaan, laajenemaan, kasvamaan.

Kun siemenet saavat levätä kaikessa rauhassa tietoisuutemme syvyyksissä, eteen tulee väistämättä sekin hetki, jolloin ne alkavat versoa esiin. Muutos voi olla vaikeasti havaittava, mutta kun hento itu vahvistuu, kasvi alkaa kurottaa kohti aurinkoa ja kukoistaa sitä runsaammin, mitä lähemmäksi kesää käymme.

Samoin on meidän ihmistaimien laita. Me tarvitsemme elämäämme lepovaiheen aktiivisen kasvukauden jälkeen. On hyvä kääntyä sisäänpäin kuuntelemaan vielä nukkuvia tunnelmia, jotka ajallaan vahvistuvat aavistuksiksi jostain tulevasta.

Ja eräänä päivänä, kun silmämme avautuvat, tiedämme varmaksi jotain sellaista, mikä aikaisemmin oli täysin hämärän peitossa. Näemme selvästi jonkin elämäämme vaikuttaneen tapahtuman merkityksen ja tunnistamme sen mukanaan tuoman opin. Huomaamme kehittyneemme jossain vaikeana pitämässämme asiassa.

Tänä vuonna hidastin tahtia jo elokuussa. En siksi, että olisin halunnut, vaan siksi, että minun oli pakko. Ymmärrettyäni että rakkaani on paranemassa vaikeasta sairaudestaan ja että rinnallani on taas kumppani, joka pystyy kannattelemaan paitsi itseään, myös minua tarvittaessa, tunsin kuinka kaikki voimani äkillisesti ehtyivät. Olin kuin tyhjiin puristettu ilmapallo, voimaton ja passiivinen.

Ja toisin kuin koskaan ennen, annoin itseni olla. Suomimatta ja patistamatta. En pyrkinyt olemaan reipas, en ponnistellut tehdäkseni enemmän kuin jaksoin enkä yrittänyt tarjota kenellekään apuani, sillä tajusin että tyhjästä on paha nyhjäistä. Uskoin, että pysähtyminen poikii aikanaan jotain hyvää enkä siksi ollut edes kovin huolissani, vaikkei minulla ollut aavistustakaan, kuinka kauan lama kestäisi.

Elämä on tulvillaan kaikkea uutta.
On kuitenkin tarpeen tyhjentää vanha pois
tehdäkseen tilaa uudelle.
-Eileen Caddy

Seitsemän viikon päästä tunsin, kuinka tyhjentynyt malja alkoi ihmeellisellä tavalla täyttyä. Se täyttyi väkevästä elämänvoimasta ja – energiasta. Riemusta ja kiitollisuudesta siitä, että saan olla elossa tässä kauniissa maailmassa, näiden hienojen tyyppien kanssa. Ilosta ja valosta, toivosta ja rakkaudesta.

Henkiin heräämiseni myötä kysyin taas, kuinka voisin parhaiten palvella. Omana itsenäni, tällä hiukan muuntuneella energiallani. Suurimman tyydytyksen meille suo nimittäin se, että saamme toteuttaa omaa, tärkeää palvelutehtäväämme. Sellaista, jossa joudumme laittamaan itsemme likoon ja haastamaan itseämme, sillä elämässä ei ole mitään mieltä harjoitella loputtomiin jo kerran opittuja läksyjä.

Ja kuten aina ennenkin, kysyjälle vastattiin. Mieleeni tuli yksi sana: tun­ne­tai­to­val­men­ta­ja. Pienellä googlaamisella selvisi, että sellainen ammattinimike on todellakin olemassa, ja että siihen johtava koulutus alkaisi Jyväskylän kesäyliopistossa hetken päästä. Koulutuksen sisältö resonoi niin voimakkaasti sisäisen tietoni kanssa, että melkein samalta istumalta hain ja pääsin mukaan.

Joku voisi ajatella, että helppohan minun on puhua, kun vastauksia vain tipahtelee taivaasta. Mutta ei se niin mene. Meille kaikille annetaan vastauksia sitä mukaa, kun olemme valmiita ottamaan niitä vastaan. Usein vastauksen saamista edeltää jokin koettelemus, johon omaksi iloksemme ja ihmeeksemme huomaamme reagoivamme aivan toisin kuin ennen.

Se on henkimaailman tapa näyttää meille ihan konkreettisesti se, kuinka olemme menneet elämässämme eteenpäin ja oppineet virheistämme. Silloin ei pidä tyytyä kohauttamaan olkapäitään ja kuitata asiaa välinpitämättömästi, ohimennen. On pysähtymisen ja juhlimisen paikka; olemmehan saavuttaneet jonkin tärkeän etapin henkilökohtaisella matkallamme!

Ne kaikki ovat niitä tähtihetkiä, joiden vuoksi kannattaa tarpoa eteenpäin vaikka kuinka kovassa viimassa. Vaikka eteneminen joskus tapahtuisikin kaksi askelta eteen, yksi taakse -periaatteella. Mielen valtaa syvä rauha ja kiitollisuus siitä, että on saanut kasvaa taas vähän kohti ominta itseään ja toteuttaa omaa kehitystehtäväänsä oman elä­män­suun­ni­tel­man­sa mukaisesti.

Silloin ymmärtää paremmin myös oman rajallisuutensa ja hyväksyy sen. Ei ole tarkoituskaan oppia kaikkea kerralla, vaan edetä pienin askelin. Kiireettömästi, nautiskellen. Sovussa itsensä ja kaiken ympärillä olevan kanssa. Tietoisena siitä, että vaikka lopputulos pysyisi edelleen hämärän peitossa, jossain kulkuasi seuraava lempeä katse näkee koko kuvion. Sen johdatettavaksi on turvallista antautua.

Elä niin kuin tanssisit. Kun tanssit, tarkoituksesi ei ole päästä
tanssilattialla tiettyyn paikkaan. Tarkoituksesi on nauttia joka
askeleesta matkan varrella.
-Wayne Dyer

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 5-2021

Mitä pitempään elän, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että arkisen onnen salaisuus piilee tunteiden kohtaamisessa. Siinä, että suostuu ottamaan tunteen vastaan sillä hetkellä kun se nostaa päätään; tuntemaan iloa, surua, kaipausta, tässä ja nyt.

Yhtä lailla myös pettymystä, vihaa, pelkoa, ahdistusta. Riemua ja rakkautta, halua ja hellyyttä. Mikään näistä tunteista ei ole toista parempi tai huonompi, ja silti me jatkuvasti jakelemme tuomioita siitä, ansaitsevatko ne eteensä plus- vai miinusmerkin. Ovatko tunteeni positiivisia vai negatiivisia? Nekö määrittävät sen, olenko ihmisenä positiivinen vai negatiivinen, siis hyvä vai huono.

Mitä jos erityisesti meitä niin sanotusti henkisiä ihmisiä vaivaava positiivisuuden pakkopaita onkin itse asiassa emotionaalista epärehellisyyttä? Miksi me, aikuiset ihmiset, pakottaudumme hymyilemään silloinkin kun oikeasti tekisi mieli kiljua ja paiskoa tavaroita?

Pienenä hiekasta linnoja tein
pienenä nauroin, itkin
miks vein
kaikki nuo hetket piiloon sisällein?
– Funkykarkurit

Mitä pienempi lapsi on, sitä vapaammin hän ilmaisee tunteitaan. Ei vauva pohdi onko soveliasta ääntään korottaen vaatia seuraavaa ateriaa. Ei taapero kysy lupaa kiukkukohtaukselle silloin, kun päiväuniaika on mennyt ohi ja koko maailma tuntuu uuvuttavalta, epäreilulta paikalta. Heidän tunteidenilmaisunsa on välitöntä ja vapaata.

Sellaista meidän aikuistenkin elämä on joskus kauan sitten ollut. Olemme kuitenkin matkan varrella oppineet laittamaan sordiinoa päälle, jotta tulisimme hyväksytyiksi.

Oma tieni itseni hyväksymiseen on kulkenut monen mutkan kautta. Päämäärä alkoi häämöttää vasta, kun aloin oppia tunnistamaan ja hyväksymään omat tunteeni. Siis myös ne tunteet, joita pidin negatiivisina. Se oli pelottavaa. Ansaitsenko paikkani perheessä/suvussa/ystäväpiirissä/yhteiskunnassa, jos tunnen negatiiviseksi tuomitsemiani tunteita. Niiden tunteminen sai aikaan syyllisyyttä ja häpeää, siis lisää ”negatiivisia” tunteita. Ja koska en muka saanut tuntea negatiivisia tunteita, minun täytyi turruttaa itseni, jotta en tuntisi mitään.

Omavoimaisuuden harhassaan haparoiva ihminen ei pysty turvautumaan perinteisiin päihteisiin, onhan hänen vastuullaan niin paljon asioita, jotka eivät taatusti tulisi hoidetuiksi, jos hän olisi ihan pihalla alkoholi- tai huumehöyryissään. Silloin kätevä keino tunteiden turruttamiseen on polttaa tupakka tai syödä karkkia. Ja kas, ”väärä” tunne on poissa. Myös uppoutumalla kirjaan tai katsomalla elokuvia ja tv-sarjoja pääsee kätevästi hetkellisesti pakoon oman elämänsä ahdistusmomentteja.

Tämä tie ei kuitenkaan vie kovin pitkälle. Sokerihumala haihtuu, ja nukkuakin pitää. Vaikka ajatukset saattavat askarrella kiinnostavan kirjan tai liikkuvan kuvan maailmassa hetken senkin jälkeen, kun saa siitä silmänsä irti, omat ajatukset ja tunteet vaativat jossain vaiheessa taas sitkeästi huomiota. Se, mitä lähdin pakoon, ei ole hävinnyt mihinkään. Se odottaa kulman takana kuin kutsumaton vieras, vaatien vastausta äänettömään kysymykseensä: miksi?

On hurjan vapauttavaa myöntää itselleen, että voin tuntea kateutta tai kostonhalua ilman, että se mitätöi arvoani ihmisenä. Ja sen sijaan että yrittäisin piilottaa tai turruttaa tuon tunteen, voin tarkastella sitä aivan kuin ulkopuolisin silmin, kaikessa rauhassa. Keriä sitä auki, jolloin sen juurisyy tulee näkyville. Kateutta saa aikaan ajatus, että olen huonompi kuin joku toinen. Kostonhalu syntyy ajatuksesta, että rajojani on rikottu.

Nuo oivallukset ovat elintärkeitä viestejä minulta minulle. Sen sijaan, että sulkisin niiltä korvani, voin miettiä mitä tuolla tiedolla teen. Kuinka auttaisin itseäni, että jatkossa niin ei enää kävisi? Minun on otettava it­se­suo­je­lu­teh­tä­vä­ni vakavasti, sillä en voi ulkoistaa sitä kenenkään muun vastuulle. Kun lopulta suostun kuulemaan tunteeni viestin, se poistuu saman tien kuormittamasta systeemiäni. Huomaan samalla, että itsetuntemukseni on kasvanut ja mielenrauhalle sekä ilolle on vapautunut lisää tilaa. On helpompaa hengittää.

Koko hyväksynnän käsitteeni on tunnetyöskentelyn myötä kääntynyt päälaelleen. Ei minun tarvitse olla moitteeton ja täydellinen tullakseni hyväksytyksi. Tulen hyväksytyksi automaattisesti, siksi, että olen ihminen. Näine virheineni, näine puutteineni, näine ajatuksineni, näine tunteineni. Minun ei onneksi tarvitse taantua lapsen tasolle tunneilmaisussani, onhan minulla sanat, joilla voin tunteistani kertoa.

Olla lapsen kaltainen, avoin ja siten myös haavoittuvaksi uskaltava, sitä kohti haluan kuitenkin mennä. Siellä asuu ilo ja vapaus. On aika ihanaa tuntea iloa omasta itsestä! Siitä jota rakastaa, haluaa automaattisesti pitää hyvää huolta. Silloin työ-, uni- ja ruokailurytmi asettuu kuin itsestään oikeisiin uomiinsa ja arjessa tulee ihan huomaamattaan tehneeksi valintoja, jotka tukevat omaa hyvinvointia.

Sisäinen muutos heijastuu aikaa myöten ulospäin ja silloin myös entinen varjoissa hiippailija rohkaistuu näkemään ympärillään ne lukemattomat mahdollisuudet, joita Elämä hänelle jatkuvasti runsaalla kädellä tarjoilee, iästä riippumatta. Kun on valmis innostumaan niistä, seikkailu odottaa. Ja ympyrä sulkeutuu; ihminen todellakin on kahdesti nuori. =)

Kun mummot kuolevat
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja joistakin mummoista tulee puita
ja he humisevat lastenlastensa yllä,
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.
Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.
-Eeva Kilpi